maanantai 8. elokuuta 2016

Kahden nollan päivä


Julistan kuukauden mittaisen kisatauon täten päättyneeksi!
Lauantaina vähän jännittikin mennä "pitkästä aikaa" kisaamaan. Se oli kuitenkin hyvä: vaikka vähän satoi, oli mahtava fiilis kisata ja se fiilis pysyi yllä kaikkien kuuden radan ajan. Oli kiva jutella seurakavereille, katsella suorituksia ja analysoida ratojen ongelmakohtia.

Ja siis mikä päivä meillä sitten olikaan! Juoksin Meelan kanssa neljä rataa, Mintun kanssa kaksi. Neljä kuudesta startista päättyi nollaan, mikä on aika hyvä prosentti. Tuomareina olivat Jari Suomalainen ja Salme Mujunen, joten juoksemista riitti ihan jokaisella radalla, mutta me tytötpä juostiin ja hyvin juostiinkin!

Ensimmäisenä starttasin Meelan kanssa hyppyradalle. Rata ei ollut hirveän vaikea, mutta vauhtia riitti ja moni hyllytti ansaesteisiin. Vaan ei me! Meelan kanssa sinniteltiin nollana maaliin asti, ja vaikka olin välillä myöhässä ja Meela joutui kyselemään ihan liikaa, myös voitimme radan. Palkintokassin kylkeen oli siis laitettu punamusta H-SERT-ruusuke, meidän toinen sellainen. Hyvä me!

Toinen rata oli sitten kotaktien kanssa, ja sillä kisasin molemmilla koirilla. Ensin Meelan kanssa tippui rima, sitten se ei taipunut kovasta vauhdista keppien umpikulmaan. Tuli 15vp, mutta lopun hyppyhässäkkään tein onnistuneen flipin, jota fiilistelin radan jälkeen!
Mintun kanssa taas vähän pelotti mennä radalle. Se oli ihan hurjana ennen rataa, leikki ja kieri maassa. Ajattelin, ettei tämä ainakaan pysy lähdössä ja vähintään hyppää kontaktit. Vaan ei - Minttu teki ehkä elämänsä parhaan puomin (eikä meinannut malttaa lähteä pois kontaktipinnalta edes käskystä) ja oli muutenkin paras. Tehtiin nolla, jolla sija viisi!

Kolmannella radalla taas molempien kanssa. Tässä vaiheessa tuomariksi vaihtui Salme Mujunen, ja rata sisälsi mm. hirveän määrän suoria putkia ja ympäri kenttää juoksemista. Meelan kanssa selvittiin alusta, mutta sitten en enää jaksanut ohjata kunnolla loppupuolella, ja se livahti yhten hypyn väärin päin. Mintun kanssa onnistuttiin senkin edestä: kelpoisa nolla, jolla taas sijalle viisi.



Neljäs rata oli sitten hyppyrata Meelan kanssa. Tämä rata oli ihan kaamea. Alku meni hyvin, vaikka pitikin valssata monta kertaa putkeen. Loppuvaiheilla olin myöhässä, mutta pelastelin Meelan takaaohjaten äärimmäisen huonoilla valinnoilla eteenpäin. Nollankin se sai, mutta sijoittui neljänneksi, koska ei nyt vain ollut mahdollista tehdä hienoa, nopeaa nollaa sillä minun turailullani.
Mutta nolla mikä nolla!

Samoissa kisoissa myös Inka ja Isla juoksivat tuplanollan arvokisoja ajatellen. Hyvä tiimi!

torstai 21. heinäkuuta 2016

Kerran oli uimakelit


Viime viikko oli huikea. Oli kesäisiä kelejä, paitsi tietenkin loppuviikosta kun oli Ilosaarirock ja satoi. Minä kävin koulutusohjaajakurssilla ja Ilosaaressa, koirilla oli vapaa viikonloppu ja ne saivat latailla akkujaan ihan kunnolla.

Eräänä päivänä viime viikolla päätimme lähteä mustikkaan. Mustikoiden jälkeen mentiin uittamaan koiria hiekkamontulle. Niillä oli hauskaa, Meela ja Myrn uivat itsensä ihan väsyksiin, ja pieni Gislikin innostui ensimmäistä kertaa ihan todella uimasille.
Se oli oikea kesälomapäivien kesälomapäivä, kun tehtiin vaan kivoja juttuja kaikessa rauhassa, eikä mihinkään ollut kiire.


Toissapäivänä sain idean lähteä mätsäriin. Ilmoitimme sinne kaikki sheltit, kun kerran oli lähdetty. Ajatus oli, että ne kivasti saisivat vähän aktivointia mätsärin merkeissä, eikä meidän tarvitsisi enää lähteä kovin pitkälle lenkille. Vähänpä tiesin - Gisli oli mätsärinkin jälkeen ihan pärinöissä, ja kilisi lyhyellä iltakävelyllä niin paljon, että se oli pakko laskea välillä irti hepuloimaan ihan yksinään. Ei enää koskaan pelkkiä mätsäreitä sille eläimelle.

Itse mätsäri oli kuitenkin mukava tapahtuma. Minttu meni kehään ensimmäisenä, veteraaniluokassa tietenkin. Ensimmäisellä kierroksella se oli ihan pölö, haukkui ja hyppeli ja laukkaili ihan miten sattuu. Jostain oikusta se sai kuitenkin punaisen nauhan. Nauhakehässä Minttu sitten esitti vanhaa kehäkonkaria, ja ravasi hienosti eteenpäin ja seisoi oikein skarppina paikoillaan. Tällä esityksellä Minttu sitten sijoittui toiseksi, huraa!

Meela oli koko ajan vähän ärsyttävä. Se komenteli ja höyrysi, sillä oli selvästi ihan liikaa virtaa. Kehässä se juoksi hihnanmitan verran edellä, mikä varmaan näyttää kyllä ulkopuolisen silmään siltä, että kylläpä on nyt hienosti kouluteltu tuota koiraa esiintymään. Minulle se taas on viesti siitä, että virtaa on ihan liikaa ja koira voi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ei onneksi räjähtänyt, vaan seisoi kiltisti paikoillaan ja esitti kilttiä. Meelakin sai punaisen nauhan.
Nauhakehässä oli tietysti enemmän jengiä, koska oltiin avoimessa luokassa. Meela pääsi kuitenkin jatkoon ja vallan voitti koko luokan! Oho.
BIS-kehässä se sitten tuli kolmanneksi ja voitti niin ison säkin palkintoja, että kahdenkympin sijoitukseni mätsäriin oli jo tällä kuitattu.

Vaan ei siinä vielä kaikki! Annan ohjastama Gisli oli sijoittunut pentujen sinisten toiseksi sillä välin, kun minä esittelin merlejäni kehässä. Anna vei myös Myrnin, mutta Myrystiina ei vakuuttanut tuomaria ollenkaan, ja se ei tällä kertaa päässyt palkinnoille.


Ilosaarirock on aina se hetki, kun tajuaa kesän olevan menossa jo loppua kohti. Mutta ensi kuussa nautitaan vielä ulkokisakaudesta, se on parasta se!

torstai 14. heinäkuuta 2016

Kevyt kesälomaretki Herajärvelle

Siellä se ehkä-Herajärvi siintää.
Herajärven kierros on matka Kolin kansallismaisemaan. Reitti kulkee metsäisillä vaaroilla poiketen parhaille näköalapaikoille. Kolin ja Pohjois-Karjalan monimuotoinen luonto on läsnä joka askeleella. Herajärven kierros kiertää Herajärven ja kulkee Kolin kansallispuiston halki. ...lupaa luontoon.fi-esittelyteksti Herajärven kierroksesta. Koli kuuluu luonnollisesti jokaisen itseään kunnioittavan itäsuomalaisen vaellusvalikoimaan. Siksi tämän kesän pitkä vaellus suuntautui juuri sinne, eeppisiin kansallismaisemiin Herajärveä kiertämään.

Retkiseuraksi lähtivät tällä kertaa Jaana & Taika + Savu, sekä uusi retkitoveri Tiina & Naawa. Omista koirista mukaan lähti vain Meela, koska arvelin Mintun lähinnä vihaavan metsässä monta päivää putkeen rypemistä.

Valikoimme vaellusreitiksemme tuon pohjoispään kierroksen, jonka lupailtiin olevan 35km pitkä. Siihen saisi kivasti tuhrattua kolme päivää, eli kokonaiset kaksi yötä maastossa! Suunnittelimme kivat, tasaiset päivämatkat, shoppailimme hurjan läjän ruokaa ja sulloimme vielä teltankin rinkkaan. Teltta olikin tällä reitillä ihan pakollinen varuste paitsi itikoiden, myös järjellisten yöpaikkojen vähyyden vuoksi. Toki reitin varrella on autiotupia ja varaustupia, mutta koiralauman kanssa sellaisissa yöpyminen harvoin on vaihtoehto. Reitti on myös ilmeisen suosittu, joten vähän joka paikassa törmää ihmisiin.

Tässä vaiheessa seuraa täysin maksamaton mainos. Pitkälle reitille omien vesien kantaminen tuntui typeryydeltä, joten satsasimme jokainen neljäkymppiä omiin Lifestraw-pulloihin. Kyseessä on huikea tuote: pullon sisään rakennettu Lifestraw-pilli suodattaa nimittäin likimain kaikki mahdolliset bakteerit vedestä. Tämä tietysti mahdollistaa sen, että tällaisella retkellä vettä voi kauhoa mistä tahansa vastaan tulevasta vesistöstä, eikä kukaan kuole janoon. Pilli ihan aidosti myös toimi, eikä juomavedessä tuntunut mitään outoja sivumakuja. Ihan parasta! Välillä tosin jouduimme ihan tosissamme etsimään vettä maastosta, sillä edes tämä maaginen pullo ei juuri houkutellut kaikkein likaisimpien mutaojien pariin. Ruuassa käytimme pintavettä, jonka suodatimme suodatinpussien tai kankaan läpi ja keitimme ensin kymmenisen minuuttia bakteerien tuhoamiseksi.


Näkymiä näköalatornista.
Koska reitti tosiaan poikkeaa parhaille näköalapaikoille, oli kiivettävänä melkoinen joukko hillittömiä vaaroja. Ensimmäinen niistä oli pahamainen Ryläys, josta olin etukäteen lukenut netistä villejä tarinoita. Dramaattisimmissa versioissa mäkeä kontattiin ylös voimien loppuessa, joten olin vähän peloissani tämän vaaran valloituksesta.

Turhaanpa pelkäsin! Alun kivikkomuodostelma oli kyllä hieman haasteellinen kavuttava, ja tasainen, jyrkkä nousu mäen laelle uuvuttava. Mutta jos tällainen peruslaiska agilityharrastaja selviää Ryläyksestä kahdentoista kilon rinkka selässään, niin kyllä siitä selviää moni muukin.
Joka tapauksessa Ryläyksen jälkeen suunnittelemamme ruokatauko tuli toki tarpeeseen, sillä matkaa oli taitettu siinä vaiheessa jo reilut kuusi kilometriä.


Ryläyksen laavulla oli kuitenkin ruuhkaa, joten taitoimme matkaa vielä näköalatornille saakka. Sielläkin oli porukkaa, mutta köytimme koirat puihin kiinni ja kapusimme itse torniin laittamaan ruokaa trangialla keitellen. Päivän ensimmäiset ateriat olivat aina lämmin kuppi-keittoja, joista omaani höystin rakettispagetilla, sillä pelkkä tomaattisoppa ei paljon vatsaa täytä.


Taikaa ei stressaa, vaikka ihmiset hengaileekin yläilmoissa.
Olimme alustavasti suunnitelleet hätävaramajoituksen Ryläykselle, mikäli nousu olisi ollut niin uuvuttava kuin pelkäsimme. Koska näin ei ollut, päätimme vielä jatkaa matkaa. Toki seuraavalle taukopaikalle Kiviniemeen oli yli 12km matka taivallettavana, mutta optimistisen asenteen omaavina totesimme, ettei se nyt vaan voi olla kovin rankkaa, jos Ryläys kerran on reitin kaikista pahin kohta.
No oli rankkaa. Oli mäkiä. 12 kilometriä on paljon. Rinkka on aika painava. Siinä vaiheessa kun kyltti lupasi, että Kiviniemi 3km, seurasimme hyväuskoisina reittimerkkejä ja kävelimme vähintään kaksi kilometriä lisää - tietenkin valtaisan vaaran kautta kulkien.
Kun illalla sitten viimein saavuimme Kiviniemeen, olimme kävelleet päivän aikana parikymmentä kilometriä.
Ensimmäisenä kohtasimme kivan rannan ja tulipaikan. Siinä oli kuitenkin väkeä, joten päätimme tehdä tiedustelureissun läheiselle laavulle. Sielläkin oli populaa, emmekä vaikuttaneet kovin tervetulleita heidän seuraansa. Päätimme katsastaa vielä itse Kiviniemen, mutta siellä yöpyminen olisi maksanut kympin, joten päätimme palata ensimmäiselle tulipaikalle. Se olikin mahtava idea! Teltalle löytyi tasainen paikka järven rannasta, mukavat kanssavaeltajat antoivat meidän lämmittää vettä samalla nuotiolla, ja Kiviniemessä yöpynyt toinen porukka lämmitti rannassa sijaitsevan saunan ja kehotti meitäkin saunomaan, kun kerran oli lämmin. Sauna pelasti päivän ihan totaalisesti!
Ei pöllömmät maisemat laitella iltaruokaa.
Sama maisema aamusella. Huomaa parhauden taiteltavat mukit!
Aamun jälkeen lähdettiin taas matkaan. Heti pian ylitimme pienen vesistön vetolautalla, ja sen jälkeen lähdimme etsimään Seppälän vedenottopaikkaa. Sinne emme koskaan päätyneet, vaan sen sijaan eksyimme jonkun mökin pihaan ja täytimme pullot sen rannasta. Olimme toivoneet ruokataukoa johonkin samoille kulmille, mutta koska tosiaan emme löytäneet hyvää nuotipaikkaa, söimme vain jotain snäksejä ja taivalsimme niine hyvinemme Pitkälammelle. Siellä olikin todella ruuhkainen nuotiopaikka, jonka ohi juoksi jatkuvasti retkeilijöitä, ja saimmepa yhden isomman vaellusporukankin seuraksemme ruokaa laitellessamme.

Pitkälammelle ei saanut majoittua, joten nousimme muutaman sata metriä rinnettä ylös Ylä-Murhiin. Siellä oli tupa, paljon lääniä teltoille sekä nukkumiseen tarkoitettu hökkeli. Meidän lisäksemme paikalla oli tietenkin myön muita majoittujia, mutta viimeksi mainittu hökkeli oli vapaana. Siispä suuressa nerokkuudessamme pystytimme teltan sen tönön sisään estääksemme itikoita häiriköimästä untamme ja mahdollistaaksemme koirille nukkumatilat teltan ulkopuolelta. Toimi ihan 5/5!

Päivän kävelyosuus oli kuitenkin jokseenkin maltillinen, joten päätimme tehdä lisälenkin Ennallistajan polkua pitkin pirunkirkolle. Siinäpä olikin huikea nähtävyys! Jyrkät rappuset veivä meidät kallioille, ja toki meidän oli ahtauduttava halkeamasta pirunkirkkoon. Käytävän perällä istui kuin istuikin itse piru - tai ainakin sellaisen mielikuvan antava kivenlohkare.




Kieleke on siinä.
Jaana laskeutuu kuolemaan, Tiina selvisi jo.
Siellä se piru hengaa kirkkonsa perällä!
Ilta menikin sitten hassunhauskasti iltapalaa nuotiolla laitellessa ja vaahtokarkkeja paistaessa. Vaahtokarkit ovat kyllä loisteliasta iltaohjelmaa tällaisille retkille! Lisää vaahtokarkkeja kaikille. 


Koska yöpaikkamme oli ruuhkaisa, päätimme aamulla vain pakata rinkat ja vyöryä takaisin Pitkälammelle tekemään ruokaa. Koirilla oli valtaisasti energiaa, ilmeisesti myös ne olivat nukkuneet yönsä hyvin. Sitten alkoi viimeinen rutistus kohti Kolia! Kymmenen kilometriä meille opastaulu lupasi, mutta kartta unohti mainita, että matkan varrelle sattui vielä sellainen kiva vaara kuin Mäkrä. Onneksi sen pystyi osittain kiertämään.
Mitä lähemmäs luontokeskusta pääsimme, sitä enemmän porukkaa oli liikenteessä. Viimeiset metrit Ukko-Kolin huipulle olivat hitusen tuskaisia, mutta sinne kuitenkin kiivettiin. Ukko-Kolin laella ihmisiä oli vaikka millä mitalla, mutta saimme kuitenkin napattua muutaman kuva, joista voisi valheellisesti luulla, että kyseessä on hyvinkin seesteinen paikka.

Tämän retken kokonaispituudeksi tuli kaikkine harharetkineen ja ylimääräisine iltalenkkeineen sellaiset 42km.



Maalissa! Tämän kuvan jälkeen Meela heittäytyi kyljelleen kalliolle, että jos kerran pysähdyttiin niin hänpä vaikka nukkuu.
Huhhei! Ihanaa oli päästä retken jälkeen suihkuun ja nakata kaamean hajuiset retkikamppeet pyykkikoneeseen. Yllättävän hyväkuntoisina me Meelan kanssa retkestä kuitenkin selvimme: seuraavana aamuna juostiin ProPerrolla 34 esteen rataa, ja kouluttaja totesi vaan että Meelalla taitaa olla sokka irti.
Jep jep. Aktiivista ja aina valmista harrastuskoiraa minä toivoinkin.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Erinomaisesti Rantasalmella

Täytekuva Myrnistä tokoilemassa, kun en omiaomia koiria ole kuvannut sitten ollenkaan.
Eilen mietin pitkään, mistä voisin kirjoittaa blogiin. Kun ei me olla tehty oikein mitään. Sitten tajusin, että onhan tässä käyty näyttelyissä, Meelan kanssa valmennusryhmän kurssilla Kulhossa, vietetty viikonloppua mökillä ja käyty iltaisin koirien kanssa hölkkäämässä pitkin metsiä.
Että eiköhän siinä ole ihan kivasti tekemistä näin kesälle.

Rantasalmen näyttelyssä käytiin tosiaan viikonloppuna hakemassa merleille arvostelut Paavo Mattilalta. Näyttelypaikka oli ihastuttava! Kehät oli pystytetty puistoon, mikä oli tietysti miljoona kertaa viihtyisämpi paikka näyttelylle kuin joku perinteinen tasainen urheilukenttä. Oli puita, kehät vähän hajallaan niin ettei tullut ruuhkan tunnetta ja parkkiinkin pääsi kivan lähelle.
Me leiriydyimme amor'jadelaisten teltan lähelle koirinemme niin, että koirien häkit olivat varjossa puun alla ja nähtiin silti hyvin kehään.

Meela esiintyi avoimessa luokassa kauniisti. Odotin vähän ylenpalttista keulimista ja sekoilua, sillä loppuviikko oli mennyt vähän kevyemmällä liikutuksella ja aktivoinnilla. Meela oli kuitenkin huippuhienona, ja palkittiin riemukseni ERIllä. Kilpailuluokassa se jaksoi vieläkin esiintyä hienosti, kunnes pari narttua nostettiin sen edelle juoksemaan. Tässä vaiheessa itseriittoinen merlekoirani sai raivarin, hyppi ja kiukkusi ja minua nolotti. Showsta huolimatta tuomari viittoi meidät ensimmäisiksi, enkä ollut uskoa silmiäni. Ihan oikeasti Meela laitettiin voittamaan luokkansa! SA:ta ei kuitenkaan jaettu koko näyttelyssä kovin monelle, ja avoimen nartut jäivät kaikki kokonaan ilman.

Minttu taas osallistui ensimmäisen kerran veteraaniluokkaan. Vetskuja oli kehässä viisi, joista Minttu meni ensimmäisenä. Mummikoira oli kehässä ihan pöljä - se sai jonkun ilohulluuskohtauksen, puri hihnaa ja hyppelehti. Tämä elukka on joskus olltu sellainen luottoesiintyjä, ja nyt se vain sekoilee ja porsastelee! Ilmeisesti tämä ei kuitenkaan tuomaria haitannut, ja Minttukin sai arvosanaksi erinomaisen. Kilpailuluokassa hörökorvainen merleni laitettiin jonon hännille, kuten osasin odottaakin - kisassa oli mukana melkoisia tittelihirmuja, joten ei tarvinnut huonoille hävitä.

Arvostelutkin olivat koirien näköiset:

Meela - AVO ERI1
Kaunis sopusuhtainen narttu. Hyvä pää, ilme ja korvat. Erittäin hyvä runko. Hyvin kulmautuneet raajat. Hyvälaatuinen turkki. Liikkuu hyvin. Miellyttävä käytös.

Minttu - VET ERI
Kaunis hyvin rakentunut narttu. Kaunis ilmeikäs pää. Saisi kantaa korvansa paremmin. Erinomainen runko, ylälinja ja raajat. Hyvälaatuinen turkki. Liikkuu hyvin. Miellyttävä käytös.
Näyttelystä ajelimme sitten Liperiin mökille, jossa koirat ehtivät juuri ja juuri uida itsensä väsyksiin ennen kuin huikea ukkosmyrsky puhkesi. Loppuilta menikin salamointia ihaillessa, kun myrsky nousi päälle aika voimakkaana.


Viime viikolla aloiteltiin tosiaan aksakurssia Kulhossa Meelan kanssa. On ollut kivaa! Treenien sisältö on totuttua viikkotreenimeininkiä teknisempää piiperrystä, mikä tekee ihan hyvää aina kerran kesässä. Hirveät kasat kotiläksyjä on joka kerralta, ja niitä olenkin käynyt askartelemassa kesällä treeniryhmän viikkovuorolla.
Myös Minttu lopetteli lomansa tällä viikolla, kun eräänä sateisena päivänä halusin aktivoida molemmat koirat hallilla. Liian rankasti ei kesälomalta kuitenkaan palattu, vaan ohjelmassa oli lähinnä sellaista löysäilevää fiilistelyaksaa.

Halusin ilmoittaa koirat Luumäen näyttelyyn, mutta molemmat pölistävät karvaa. Teemo on kuitenkin tulossa pitkästä aikaa kehään, ja esitän itse myös Myrnin. Anna ja Gisli osallistuvat pentunäyttelyyn joka järjestetään muun näyttelytouhun yhteydessä.
Ylihuomenna me lähdetään Meelan kanssa Kolille pariksi yöksi vaeltamaan! Sinne lupaan ottaa kameran.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Jussin juoksut

Juhannuksena tuli koettua yksi agilitykesän ykköstapahtumista: Jussin juoksut!
Savonlinnalaiset olivat järjestäneet juhannuskisoille huikeat puitteet Tanhuvaaraan, ja siellä kirmattiin agilityä urheilukentällä, kauniin vesistön rannalla upean aurinkoisessa säässä. Kisat olisivat olleet kaksipäiväiset, mutta koska retki Lahteen söi rahapussiin tuntuvan loven, päätin kisailla Meelan kanssa vain lauantaina. Minttu viettää vielä toistaiseksi ansaittua kesälomaa.

Kisareissu oli kommelluksia täynnä. Puolimatkassa tajusin unohtaneeni polvituen kotiin. Ajatus kammotti jo autossa istuessa, sillä olen käyttänyt polvitukea kisoissa, ohjatuissa treeneissä ja juoksulenkeillä, sillä jalka ei vieläkään tunnu ihan entiseltään. Vaan minkäs sille enää mahtoi, kisaamaan oli mentävä, vaikka ilman polvitukeakin.

Ensimmäinen rata menikin sitten siinä. Koko radan ajan varoin alitajuisesti jalkaa, ohjasin huonosti, ja loppuradasta meinasin jo luovuttaa ihan kokonaan. Eipä ole koskaan tullut vastaavaa tilannetta eteen, radan jälkeenkin kädet tärisivät ihan miten sattuu. Ärsyttävää, miten joku tuollainen enimmäkseen henkinen juttu voi täysin pilata hyvän kisapäivän!
Onneksi ystävälliset ilmon ihmiset antoivat minulle sideharsoa, josta kääräisin jonkinlaisen polvituen seuraavien ratojen ajaksi. Ei siitä aidosti kyllä tukemaan ollut, mutta pääkoppaa side boostasi sitäkin enemmän.


Toinen rata oli hyppyrata, joka oli paljon agilityrataa haasteellisempi ilmestys. Ensin pyörin rataantutustumisessa ihan hämmentyneenä, että mikä tämä tällainen on ja mitä täällä muka pitää tehdä. Onneksi rataprofiili kuitenkin lopulta aukeni, ja radalle mennessä oli ihan hyvä fiilis. Meela toimi hienosti ja suunnittelemani jos en uskalla juosta kovaa, voin aina ohjata takaa -ohjaukset pelittivät sen kanssa hyvin. Mepä tehtiin sitten päivän toiseksi nopein nolla, ja koska kisaajia oli niin paljon, siirtyi myös hyppyserti Meelalle!

Ratojen välissä menin fiiliksissä uittamaan koiria rantaan. Kalliot olivat vähän liukkaita, mutta menin silti tutkimaan, voisiko Meela mennä siitä uimaan. No ei voinut, liukastuin itsekin ja valuin järveen kuin hidastetussa elokuvassa! Siellä sitten seisoin polviani myöten vedessä. Onneksi oli edes lämmintä. Kengät märkinä rämmin ylös vedestä ja läpsyttelin takaisin kisapaikalle.

No eipä siinä, olihan märissä vermeissä kisaamista harjoiteltu koko edellinen viikonloppu Lahdessa.
Kolmas rata oli agilityrata, joka oli ihan kivasti tehtävissä oleva sellainen. Meela oli kuitenkin ilmeisesti aika väsynyt, sillä radalla se tiputti yhteensä kolme rimaa, joista ainakin kaksi oli tosi helppoja hypättäviä. Lisäksi se hyppäsi pois keinulta ihan alkuvaiheessa, mikä on aika outo virhe Meelalta. Omat ohjausvalinnat kuitenkin toimivat, ja ilman noita rimoja ja keinua oltaisiin tehty ihan mukiinmenevä nolla!
En kuitenkaan voinut olla erityisen pahoillani - hyvä fiilis oli koko radan, takaaohjaukset toimi, Meela irtosi, meillä on hyppyserti ja päivä oli aivan tolkuttoman kuuma. Ei voi syyttää koiraa, jos sellaisesta väsähtää.

Kivan kisapäivän jälkeen lähdettiin vielä ex tempore Savonrannalle Jaanan luokse grillaamaan, uimaan ja saunomaan. Juostiin kahdessa eri saunassa, uitettiin koiria ja uitiin myös itse. Mitäpä muuta sitä voisi juhannukselta toivoa?
Oli ihan huippuhauska päivä, ja ensi vuonna osallistun ehdottomasti uudelleen juhannuskisoihin, jos sellaiset lähinurkilla järjestetään! Menkää tekin, oli nimittäin sen verran hyvin järkätyt kekkerit, ettei oikein mistään voi edes valittaa.