maanantai 7. tammikuuta 2013

Vepeporukan match show

Varoitus: tiedossa aivan liian pitkä ja aivan liian kuvaton liibalaabaselostus shelttien mätsäriseikkailuista.

Pitkästä aikaa päätettiin pakata neljä koiraa, kevari ja muut tykotarpeet autoon ja suunnistaa peräti mätsäreihin! Syy tähän on yksinkertainen - sunnuntaina pitäisi pyörähtää virallisissa esittelemässä äitiä ja tytärtä, joista kumpikaan ei ole nähnyt näyttelyhihnaa, saati sitten kehää ainakaan puoleen vuoteen.
Koska kevään ja kesän projekteihini kuuluu mm. Myrnin kuskaamista ympäriinsä näytelmätouhuissa, sain kunnian handlata myös pikkumustan ensimmäisessä mätsärissään.

Ihan ensimmäisenä kehään kutsuttiin Myrn, jonka tuomaroi itsekin shelttejä kasvattava Arto Temonen. Oletus meiningistä oli seuraava: tuomaria pusutellaan vallan mahdottomasti, kopeloimiseen ei malteta keskittyä ja juoksuosuuskin muistuttaa enemmän rodeota kuin sivistyneiden shetlantilaisten kehäravia.
Vielä mitä!
Myrn oli A-pari ja esiintyi siis ensin. Kakara asettui seisomaan hyvin ryhdikkäänä ja tomerana, eikä välittänyt lainkaan tuomarisedästä, joka kumartui katsomaan hampaat jo koirien ollessa maassa. Juoksuosuus sujui vallan mainiosti ilman sen suurempia kommervenkkejä, vaikka välillä neitiä joutuikin muistuttelemaan, että askellajin pitäisi olla itseasiassa kaksitahtinen ja kaikkien koipien mielellään myös pysyä maassa suurimman osan ajasta.
Pöydällä Myrn antoi tuomarin tutkia itsensä silmääkään räpäyttämättä, ei mitään ylimääräystä sähläystä tai lipsuttelua. Hienosta käytöksestä meille sitten punainen nauha annettiinkin, ja hirveästi kehuja siitä, miten upeasti pentu kehässä käyttäytyi. "Syntynyt esiintymään", siitä sanottiin.

Nauhakehässä Murska ei sitten enää menestynytkään. Pentuja oli ihan hirveä määrä paikalla, yli kaksikymmentä. Kehä oli niin pieni, että kakarat seisoivat nokat toistensa persauksissa ja arvostelussa meni kauan. Myrn jaksoi ensin seisoa hurjan pätevästi, mutta sitten se turhautui touhuun. Pätevänä tokokoirana pikkumusta esitteli hienoja istumisia ja säpäköitä maahanmenoja, vaikkei harmikseen niistä palkkaa saanutkaan. Kuten arvata saattaa, käteltiin meidät ulos kehästä.

Meela esiintyi nuortenluokassa, ja sen pariksi osui cockerspanieli. Tänään arvon merle oli sitä mieltä, että paikoillaan pönöttäminen on ääärimmäääiseeen tyylsääää, ja sainkin käyttää kaiken mielikuvitukseni siihen, että sain nirppanokkaisen näyttelyfifini höristämään korvansa edes hetkiseksi. Pöydälle oma-aloitteinen shelttini hyppäsi ihan itse, mutta varsin kovakouraisesti koiraa rumpsuttelevaa tuomaria se silmäili jokseenkin epäluuloisesti. Postimerkin kokoinen kehä ei suonut meille kovin kaksisia mahdollisuuksia liikkeiden esittelyyn, ja handleri joutuikin roikkumaan jarrussa vähän joka välissä.
Parin kunniakierroksen jälkeen Meemi jaksoikin jo seisoa hieman hilpeämmän näköisenä, tästä riemusta meille punainen ruusuke.

Nauhakehässä Meela pääsi kertaalleen jatkoon, mutta alkoi loppujen lopuksi turhautua liian hitaaseen töpöttelyyn ja availi hieman ääntään juoksutusosuudella. Tämä tuomari ei arvostanut mekastavia elukoita (mainosti bis-kehässäkin tiputtaneensa erään koiran sijaa kahdella, kun se kerran haukahti) ja näinpä sitä sitten pääsi Meelakin huilimaan.

Mintun kanssa kehässä oli juurikin niin kiva käydä, kuin olin muistanutkin. Junior handlerimme Hanna testaili Miitä ennen kehää, ja siinä samalla shelttini saikin purettua pahimpia energioitaan ja muistella seiso-käskyn merkitystä silloin, kun on näyttelyremmi kaulassa. Kehässä Minttu oli varma nakki: se seisoi kuin patsas, juoksi löysällä remmillä varsin vapautuneesti ja pönötti tyynesti pöydällä kopeloitavana. Punaista rusettia tällekin valioyksilölle!

Punaisten kehässä Minttu sitten ylsikin kolmikon parhaalle sijoitukselle: se valittiin ensin jatkoon ja sitten vielä neljännelle sijalle. Voiton kunniaksi kotona nelikolle tarjoiltiin palkintopussista löytyneitä kuivattuja keuhkoja(?) sekä varsin väriaineilla kyllästettyjä koiranherkkuja.

Jotenkin kummassa tällainen nelituntinen mätsäripäivä oli koko porukalle paaljon rasittavampi kuin parin tunnin irtipitolenkki jäällä. Koko konkkaronkka nukkui sikeästi iltaan saakka!
Samalla keskityin itse potemaan jonkinasteista flunssakuumetta, jonka olin näköjään mätsäripäivän aikana onnistunut kehittelemään itselleni. Voihan räkä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti