Vuoden viimeiset möllit

Viivi & Tilla olivat menossa Kuopioon mölleilemään ja samalla tasokokeeseen uutta seuraa varten. Koska reissu on toki aina hauskempi isommalla porukalla, lähdimme minä ja Minttu sekä Ansku ja lainakoiransa Toivo mukaan tutustumaan Kuopion tunnelmiin. Menomatka oli ihan kamala - meillä oli vähän kiire, koska aikataulussa ei huomioitu ruuhkia keskustan alueella. Tie oli liukas, sohjoinen ja lunta pyrytti siihen malliin, että näkyvyys oli äärimmäisen heikko. Kirosanoja ei säästelty, kun kaahailin Lagunallani pitkin Kuopiontietä kohti hallia, mutta ehdimme kuin ehdimmekin paikalle kymmenen minuuttia ennen ensimmäisen luokan alkua!

Ilmoitin Mintun mölli- ja kisaradalle ihan jo siksi, että ensimmäinen rata on aina hakemista. Hakemiseksi se meni tälläkin kertaa. Alusta oli täysin vieras, ja Minttu vähän kuulosteli sitä, eikä irronnut esteille yhtään suunnitelmieni mukaisesti. Itsekin sähläsin ohjauksen kanssa, ja koko rata oli ihan kamala. Olisi siitä videokin, mutta en kehtaa edes laittaa sitä näkyviin, koska ei kukaan halua katsoa minun "juoksenpa tässä putken suun eteen ettei koira varmasti voi suorittaa estettä"-evoiluani!
Hyllyhän sieltä haettiin - tai oikeastaan 45 virhepistettä, kun hylsyjä ei voinut antaa. 

Kilpailevien rata oli vähän haastavampi, mutta onnistuin jopa muistamaan sen ulkoa. Yllä video radalta, Ansku taisi sen kuvata.

Minttu oli tällä radalla tosi ihana! Se oli kuulolla, ei tunnustellut alustaa, toimi muutenkin tosi kivasti. Itse taas kämmäilin tuolla putken jälkeisillä esteillä, ja sieltä olisi hylsy napsahtanut, jos sen olisi voinut antaa. Omat valssit myöhässä ja kepeillä loppui happi kesken, enkä saanut tsempattua koiraa loppuun asti ja meni sitten vähän pieleen. Mutta ei se mitään, itse olen tosi tyytyväinen tuohon rataan ja lopputulokseen. Seuralaisenikin totesivat radan jälkeen, että sehän meni hyvin.

Myös Meela oli menossa mukana tutustumassa halliin ja tekemässä vähän tokojuttuja. Se joutui kuitenkin olemaan myös hetken autossa odottelemassa. Tämän pentu kosti minulle sillä, että tuhosi ainokaisen kaulapantansa... Ei näköjään saada tehdä Mintun kanssa mitään kahdestaan. Illalla pennussa oli hirveästi energiaa. Se leikki puolisen tuntia nahanpalasella, silppusi kolme maitotölkkiä pieneksi silpuksi olohuoneeseeni, juoksi pari kertaa talon ympäri ja hyppäsi sängylle nukkumaan.
Ensi vuonna se pääsee onneksi itsekin kisaamaan, niin ehkä noita remmejä ja pantoja säästyisi vähän enemmän ;)

2011

Fiilistelkää Pariisin Kevättä, niin minäkin teen.

Mutta vuosi 2011! Rehellisesti sanottuna koiraharrastukseni upein, vaiherikkain, opettavaisin ja huikein vuosi. Tein niin paljon asioita ensimmäistä kertaa. Sain Meelan tuhoamaan asuntoani piristämään päiviäni. Mintun kanssa edettiin vauhdilla. Saavutettiin paljon.

Olin aluksi kirjoittamassa suurempaakin vuosikatsausta, mutta päätin lopulta kiinnittää huomiota ihan vaan vuoden kohokohtiin ja huippuhetkiin. Joten tässä se on - vuoden 2011 maininnanarvoiset huikeudet!

A-pentue. Yllättikö? No ei minuakaan. Vielä vuoden alussa kaikki oli niin levällään, että olin valmis hautaamaan Mintun pentuesuunnitelmat kokonaan. Minulla oli surkea asunto eikä ollenkaan rahaa. Puhelin Mintun sterkkaamisesta vieraillessani vanhempieni luona, ja äitini oli aivan ihmeissään - eikö sille pitänyt tulla ne pennut? Sain lainaksi rahaa, jolla

kustantaa pentueen kulut. Sain lupauksen majoittua pentuineni heidän luokseen Utraan. Ja siitä lähtivät pyörät pyörimään siinä mittakaavassa, että ennen kuin huomasinkaan, olin ajamassa koirineni kohti etelää ja Magnusta.

Lienee sanomattakin selvää, että koko pentueprojekti oli äärimmäisen hieno ja opettavainen kokemus minulle. Kenellepä nyt ei ensimmäinen pentue olisi? Kaikki sujui niin helposti ja vaivattomasti, etten ehtinyt edes huolestua. Pennut syntyivät aivan kuin oppikirjoissa, kymmenien sähköpostien seasta suosikkikotini valikoitui lopulta yllättävän helposti. Kasvu oli tasaista, eikä kolmen shetlantilaisen kanssa ainakaan ollut missään vaiheessa tylsää! Lisäksi minulle selvisi se, että siinä on asia, jota haluan ihan todella tehdä.

Ensi vuodesta tulee myös A-lasten osalta huikea. Ne saavuttavat kilpailuiän monessa lajissa, ja odotan innolla, mitä tuleman pitää! Ihan hurjasti kiitos kaikille, jotka tämän pentueprojektin kanssa minua auttoivat ja olivat mukana. Olitte korvaamattomia!

Meela. Vuoden aikana kantani siitä, ettei Minttu ole kauhean onnellinen ainoa koira on vain voimistunut. Enkä minä olen kauhean onnellinen yhden koiran omistajakaan.

Meela on täydellinen. Se on kaikessa vähän erilainen kuin Minttu, muttei kuitenkaan jätä äitikoiraa jalkoihinsa. Siinä on potkua vaikka mihin. Siitä saa leivottua vaikka mitä. Se rakastaa työskentelyä, sillä on tosi narttumainen huumorintaju ja asenne, paljon mielipiteitä. Se on sairaan nopee ja värikäs, kaunis ja älykäs (vaikka joskus peittääkin sen aika tosi hyvin). Jotain ihan mieletöntä tungettuna pieneen sheltinkuoreen ällösöpöillä silmillä varustettuna.

Lohjan erkkari oli reissuna oli aivan huippu. Vaikka Joensuu-Lohja-Joensuu ei ollut kovin... mukava reissu noin päiväselti, oli Meelan menestys erkkarissa 50 pennun keskellä ikimuistoista! Palkintopokaalit saivatkin tänään kunniapaikan olohuoneeni uusilta hyllyiltä.

(c) Ansku

Kuhilaskuja. 1.6.2011 kannoimme isäni ja Emmin avustuksella muuttolaatikot sisään. 61,5 neliötä asuntoa. Olohuoneessa pentuaitaus ja rottia. Hulppeat lenkkeilymaastot, yhteydet joka paikkaan. Paras naapuri.

Joensuu on siitä ihana paikka, että viiden kilometrin päästä keskustasta voi löytää itsensä näinkin metsän keskeltä. Täällä on peltoja ja pyöröpaaleja, lammasaitauksia, niittyjä, uimarantoja. Noljakka taas on imenyt puoleensa likimain kaikki tärkeimmät koirakaverini, joten seurasta ei ole puutetta. Tässä osoitteessa asuminen on mahdollistanut sen, että lenkkiseura on yhden puhelinsoiton päässä. Treenaamaan löytyy aina kavereita, eikä mitään tarvitse tehdä yksin.

Harrastuskoirani Minttu. Inka kisasi Mintulle sen ensimmäisen LUVA:n, mikä oli enemmän kuin olin uskaltanut edes kuvitella! Ainoissa juoksemissani agilitykisoissa ylitin kaikki omat odotukseni saavuttamalla Mintun kanssa nollavoiton. Se oli ihan hurjaa! Tavoitteeni vuodelle oli kuitenkin se, että päästäisiin edes yksi rata maaliin ilman, että unohtaisin sen kesken kaiken... ja me päästiin kaksi.

Agilityssä ollaan muutenkin edetty. Mölleissä käyty pari kertaa, ja koira on ollut liekeissä. Varmuutta on tullut lisää, enkä minäkään enää tunne olevani niin hukassa esteiden keskellä, kuin joskus tunsin. Emme vielä päässeet kovin paljon ohjattuihin koulutuksiin, mutta tähän tulee toivottavasti muutos sitten ensi vuonna.

Ja toko! Me kisattiin syyskuussa ALOssa ja saatiin superhyvillä pisteillä ykköstulos ja KP. Pientä masennusta koettiin loppuvuodesta, kun hallikisat meni täysin penkin alle Mintun toimiessa surkeasti pelottavasti kaikuvassa hallissa. Kisattiin mölleissä AVOssa, tehtiin läpimurto noudossa ja aloin todella miettiä, että tässä koirassa voisi olla aineksia vaikka sinne voivoihin asti.

Mintun kanssa käytiin luonnetestissä, josta se sai huikeat +140p ja on laukausvarma. Se suoritti BH-kurssin ja osoittautui mainioksi haku- ja jälkikoiraksi. Vuosi 2011 paljasti Mintusta paljon sellaisia ominaisuuksia, joita en siinä koskaan kuvitellut olevankaan.

Etelänreissu. Olen kuulema siitä kiva tyyppi, että minut saa ylipuhuttua kaikkiin urpouksiin mukaan. Näihin laskettakoon erään poronpoikasen noutaminen Oulusta ja tämä eteläisen Suomen valloitus koiraisissa merkeissä. Emmin kanssa pakattiin kesällä koirat autoon ja lähdettiin katselemaan maisemia!

Reissu oli ihan huippu. Vaikkei me kisattu tai mitään, oli minulla aivan mahtavan hauskaa. Treenattiin, pidettiin hauskaa, tutustuttiin ihmisiin, mudeihin ja vietettiin aikaa vanhojen tuttujen seurassa. Tämä pitäisi ottaa ehdottomasti vaikka jokavuotiseksi perinteeksi, en panisi yhtään pahakseni! Ja voisihan näihin pidempiin retkiin lisätä sellaisen kilpailubonuksenkin...

Laumani. En jaksa listata tähän niitä kaikkia hauskoja hetkiä, jotka olen koirallisten ystävieni kanssa viettänyt. Ollaan käyty aamiaisbrunssilla Lykynlammella, vaeltamassa Ahvenlammella, treeneissä, näyttelymatkoilla, Voittajassa... En edes muista! Mutta ilman samanhenkistä porukkaa ja treeniseuraa ei vuosi olisi ollut yhtään mitään. Kiitos!

Niin, ja olihan meillä tavoitteitakin...

Tavoitteet vuodelle 2011:
- TK1, jälleen kerran
 No eihän me sitä ikinä saatu. Siitä huolimatta se yksi ykköstulos oli jotain sellaista, jota en hevillä unohda! Koira oli upea. Juuri sellainen, kuin millaisena sen muistan treeneistä. Yhteistyö oli fantastista. Se päivä oli muutenkin täyttä timanttia. Yli odotusten meniin AVO-liikkeiden handlaamisella mölleissä.
- Mahdollisimman hyvää menestystä näyttelykehissä totta kai
Kehissä käytiin kolme kertaa, tuloksina kahdelta kerralta SA:t ja yksi EH koiran ollessa bikinikunnossa. Ei mitään valittamista siis!

- Agilityssä edes yksi tulos minun ohjaamaltani radalta
Kuten sanottu, me ylitettiin itsemme taas. Kaksi LUVAa, joista toinen minun kanssani on enemmän kuin uskalsin ikinä odottaa!

- Luonnetesti tai muu vastaava
Käytiinhän me, ja hyvin meni!

- Tutustuminen aiheeseen BH
Suoritimme Mintun kanssa BH-kurssin, ja olisimme menneet kokeeseenkin, ellei joku koira olisi päättänyt juoksuilla...

- Hauskanpitoa mätsäreissä, mölleissä ja muissa tapahtumissa!
Vaikka pentuprojekti vähän sotki kisa- ja treenivuottamme, ei minulla ole valittamista. Kehityttiin, kisattiin ja tehtiin kaikkea niin paljon kuin ehdittiin ja sopivan rennolla otteella.

- Terve, hyväkuntoinen koira myös tänä vuonna
Vaikka pentujen myötä peruskunto ja lihakset vähän rapistuivatkin, saatiin ne takaisin talvella. Myöskään terveydentilassa ei ole ollut valittamista.

Ja koska rakastan tavoitteiden asettamista itselleni...

Tavoitteet vuodelle 2012:
Minttu
- Tokossa starttaaminen AVOssa mahdollisimman hyvin tuloksin. VOI liikkeet treeniin mars!
- Agilityssä nousu kakkosiin, sieltä joku tulos.
- BH-koe
- Mejä mahdollisesti kisakuntoon
- Yleistä hauskanpitoa kaikissa kissanristiäisissä
- Mahdollisimman paljon ohjattuja treenejä lajissa kuin lajissa!
- Terve ja hyväkuntoinen koira koko vuoden

Meela
- Tokossa ALO kasaan ja kisaamaan. Keväällä viimeistään Noutajakoirien kaudenpäättäjäismölleissä.
- Agility hyvälle mallille ja kisavalmiiksi
- Ulkomaille näyttelyihin
- Suomessa jokuset näyttelyt, mahdollisimman hyvä menestys toki
- Tutustuminen uusiin lajeihin
- Epävirallisissa kisoissa starttailu ja fiilisteleminen
- Terve ja hyväkuntoinen koira koko vuoden

Katsotaan, miten onnistuu!

Kinkunsulatusmöllit

Koirien kanssa mentiin jo perjantaina Utraan viettämään joulua. Sheltit (varsinkaan Meela) eivät oikein meinanneet malttaa nukkua, kun uunista nousi niin ihana kinkuntuoksu ja pitkin yötä piti käydä aina äidin kanssa katsomassa paistamisen edistymistä. Meela juoksikin aina minun ja äidin välillä pitäen sellaista murmutusta, jota se pitää aina silloin, kun haluaa jotain todella kovasti. Aamulla oli riemu rajaton, kun suipponokatkin saivat hieman maistiaisia kinkusta.

Aattona mentiin mökille Liperiin. Timi oli ollut siellä jo isän kanssa yötä, ja juoksikin meidän auton luokse heti, kun päästiin pihaan. Shelttien kanssa vanha innostui juoksemaan ympyrää pihamaalla, ja aikansa peuhattuaan koko kolmikko rymisteli sisätiloihin. Ilta menikin koirilla kivasti ruokaa kerjäten, aina välillä ulkona piipahtaen ja lopulta sitten lahjoja avaten.

Meillä koirat sai kongit, pihvitikkuja, vinkulelun ja heijastinpalat hihnaan. Äiti lahjoi minua myös parilla säkillisellä koiranruokaa, joten shelttien ravinnonsaanti on turvattu ainakin puoleksi vuodeksi eteenpäin!

Illalla ajeltiin vielä kotiin Noljakkaan, kunhan ensin oltiin haettu Anna & Hupsis Rantakylästä. Pari päivää vietettiinkin kolmen koiran kokoonpanolla, mikä passasi varsinkin nuorisolle vallan mainiosti. Minttua vähän ärsytti, kun Meela ja Hupsis tunkivat joka paikkaan leikkimään kun se olisi halunnut nukkua, mutta kyllä sekin sitten innostui aina ulkosalla leikkimään muiden mukana!

Maanantaina olikin ohjelmistossa Koirakoulu Napakalla järjestetys kinkunsulatusmöllit, joissa oli tarjolla myös pentuluokka. Möllien jälkeen olisi ollut mahdollisuus osallistua myös agilitykoulutukseen, mutta oma treeni-intoni oli jokseenkin alavireistä, ja päätin käydä vain juoksemassa radat koirien kanssa.

Ilmoitin Meelan pentuluokkaan ja Mintun kilpailun ulkopuolisena mölleihin. Itseni ei tehnyt mieli juosta mitään vaikeita ratoja, ja ajattelin helpon ja vauhdikkaan mölliradan olevan myös Mintusta mukavaa vaihtelua.

Meela starttasi pentuluokassa ensimmäisenä. Radalla oli yhdeksän estettä, jotka olivat hyppyjä ilman rimoja ja putkia. Hyvin simppeli ja pennuille sopiva pikkupätkä. En ole tehnyt Meelalla pidempiä ratajuttuja, joten en tiennyt, miten se suhtautuisi tuollaiseen vähän laajemmalla pinta-alalla olevaan viritelmään. Eipä kuitenkaan mitään ongelmaa! Se odotti kauniisti lähtölupaa, haki hienosti putkiin ja hyppäsi hypyt ohjeitteni mukaisesti. Tosi pätevä pentu! Meela olikin päivän pennuista ainoa, joka suoritti radan virheettömästi. Tällä siis pentuluokan voitto.

 

Meelan lisäksi pentuluokassa kilpaili Mintun tytär Isla, joka sijoittui viidellä virhepisteellä toiseksi. Inka kuvasi myös Meelan radan!

Mintun rata oli niin ikään yksinkertainen, joskin sisälsi myös pituuden ja kontaktiesteitä. Minttu oli innoissaan tekemisestä, ja juoksikin koko radan tosi hyvin! Myös täysin ilman virheitä selvittiin, mutta emme tietenkään voineet sijoittua, koska olemme jo kisanneet virallisissa.
Nyt, kun ollaan treenailtu agilityä vähän tarmokkaammin, päätin yrittää varata ensi kuussa Mintulle ajan fysioterapeutille ja hierontaan, ettei tule ikäviä yllätyksiä.

Alla vielä Mintun rata, Inkan kuvaamana.

En muuten uskonut tätä ikinä sanovani, mutta mulla on kauhea ikävä kunnon tokotreenejä! Olenkin varannut huomiselle Poksin hallin ihan vaan tokoa varten. Ulkona kun ei näillä loskakeleillä hirveästi tee mieli treenata.

Joulumielellä

Erityisesti Joensuun VIP-ihmiset, treeniseuralaiset, shelttiväki, Fanny & Noona, Inka & Isla, Kristina & sheltit, Maija ja Johanna koirineen, Katja & Tinja ja ääh kaikki jotka tietävät sen ansaitsevansa! Nää lähtee joulunlenkin kautta Liperiin viettämään jouluaan :)

Elävää kuvaa

Videot molemmista tytöistä Napakalla. Ensin Minttu, sitten Meela. Kiitos Inka ja Noora vidoitten kuvaamisesta!

Aiemmassa postauksessa on edelleen se kysymyshaaste, johon otetaan vastaan kysymyksiä ;)

Minttu palaa agilitykentille & Napakan agilitykoulutus

Emmin blogista nyysimäni rata, jota siis viimeksi tehtiin. Tuossa esteet vähän väljemmin kuin oikeasti, mutta idea on selvillä. Itse olin vapaavuorosta ihan innoissani, koska sain treeneihin mukaan MINTUN. Oikeasti, kun on viikkotolkulla treenannut vain saman tylsän pennun kanssa, on ihan huikeaa päästä kentälle koiran kanssa, joka irtoaa ja hakee itse esteitä.

Mintun kanssa treenailtiinkin ensin kontakteja. Ajattelin, että voisin viimein viitsiä opettaa sille ihan true pysäytyskontaktit. Enää kolmosiin nousukaan ei ole ihan niin mahdoton ajatus, ja siellä radat ovat vähän sellaisia, että juoksuilla on turha edes yrittää. Tai ainakin näin minulle tänään kerrottiin. Sitten kierto kolmoselle - aijaiaji se irtosi! Hypyt jees, kasiputken pää oli vähän enemmän pimeä kulma, ja voi että se sinnekin haki upeasti! Olin ihan sanaton, kun ei sitä jotenkin ole yhtään osannut arvostaa Mintun kykyjä kun sitä on aina vaan treenannut samaa koiraa. Tai sitten se oli prosessoinut hurjasti agilityjuttuja juoksujensa aikana samalla, kun minä katsoin treenikuumeisena toinen toistaan upeampien koirien menoa radalla.. Tiedä häntä. Mutta upea tyttö se oli kuitenkin!

Meelan kanssa tehtiin pieniä tehtäviä, esimerkiksi ykkönen - putki - uudelleen ykköshyppy. Takaseinän esterivistöllä treenailtiin erilaisia ohjauskuvioita, kiertoja ja välistävetoja. Putkikulmia otettiin yksikseen ja sitten yhden hypyn kanssa. Emmi varmisteli meille keinua parit kerrat. Kepit oli taas kerran itsenäisinä, niitä tehtiin verkkojen kanssa.

-----

Sunnuntaille olin varannut molemmille tytöille paikan Napakan agilitypäivään. Faktahan on, että me ei turhan paljon ohjausta olla saatu missään vaiheessa huimaa agilityuraamme, ja se vaikuttaa aivan valtavasti koiran minun toimintaan radalla. Nyt sitä kuitenkin oli luvassa, ja kyllä teki hyvää!

Ensin oli vuorossa penturyhmä, ja rata oli tällainen. Heti alussa korjattiin minun käsiongelmani - minulla kun on tapana heittää kättä miten sattuu sillä seurauksella, että koira jää jumittamaan minun käteni tuijottamiseen eikä etene itse radalla.
Teimme pätkää 1-4, Meela irtosi tosi hienosti ja oli nopea!

Esteet 5-6 olivat maailman vaikeimpia, koska kuulema olen opetellut valssit väärin ja pilaan sillä koiran menon. Pitkä tovi hinkattiinkin ihan vain sitä valssikuviota, useimmiten edeten esteet 2-7, jotta sain itse vauhtia ohjaukseeni. Meela oli upea, tosi pitkää pätkää teki, vaikkei olla pahemmin treenattukaan pidempää!

Esteellä 8 pääsin treenailemaan niistoa, jonka jälkeen 9-12 olivatkin aika helppo homma. Itse tosin onnistuin vielä vähän sössimään lopussa, kun en muistanut katsoa, mihin se koira jäi... Mutta kuitenkin, pentu sai paljon kehuja ja minun pitää saada ohjausta! Se on kuulema teknisesti tosi taitava, kunhan oppii irtoamaan ja minä ohjaamaan siten, etten itse hidasta koiraani olemalla ääliö.

Minttu taas osallistui mölli/ykkösluokkaan, jossa rata oli seuraavanlainen. Ongelmiahan tuli jo heti alussa, kun esteiden 2-3 väliin piti sijoittaa jokin mielenkiintoinen ohjauskuvio. Uudella yrityksellä se kuitenkin toimi, ja Minttu ohjautui tosi kivasti ja nopeasti kolmoselle! Välillä 5-6 oli myös jokin huijauspyörähdys, jonka nimeä en kyllä kykene muistamaan. Pointtina siinä oli kuitenkin valssata, muttei kääntää koiraa vaan auttaa sitä hakemaan suorempi linja pituudelle ottamalla se toiseen käteen haltuun... Parin testin jälkeen tämäkin saatiin toimimaan.

Jatkettiin noille kierrätyksille, joissa ongelmana olivat omat käteni ja rintamasuunta. Minttu kuitenkin on ihan agilitykoira, koska se jaksaa toistoja ja hinkkaamista todella hyvin, eikä sitä haittaa, vaikka ohjaaja vähän olisikin huono... Hypyt saatiin menemään hyvin, sitten niisto ja puomille, johon palkkasin.

A:lle meni ihan kivasti, jonka jälkeen tulivat... kepit. En ole koskaan tiennyt, että Minttu osaa hakea itsenäisesti kepeille. Ihan vaan siksi, etten ole antanut sille mahdollisuutta näyttää. Ohjaaja neuvoi, että suuntaan itse kohti kolmoskeppiä ja hoen koiralle jo a:n kohdalla, että "kepkepkep". Olin ihan varma, ettei se toimi... ja mitä, Minttu menee kepeille ja kepittää ne itsenäisesti alusta loppuun! Voi vau! Minun pitää vaan muistaa antaa sille tilaa ja luottaa siihen, että se osaa. On se jo sen verran pätevä tyttö!

Lopun kanssa tuli vähän kiire, tehtiin vain nopeasti loppusuora, koska aika alkoi loppua. Eipä tuossa ihmeempiä kikkailuja sitten ollutkaan. Jälleen kerran koira osasi, mutta ohjaaja ei. Tarjolla olisi kuulema tulevaisuudessa lisää vastaavia koulutuksia (todellakin osallistun!) ja ehkä kontakti- ja keppikurssi, jotka houkuttelevat myös.

Minulle koulutuksesta oli paljon iloa, ja oli tosi kiva treenata kerrankin niin, että joku oikeasti oli huutamassa, jos tekee väärin. Juuri sitä minä olen aina kaivannut ratsastuksessa, ja kaipaan kyllä koiraillessanikin. Ei sitä muuten mihinkään etene, jos ei saa palautetta! Harmi, että Kuopio on niin kaukana... ACEn kurssit olisivat aika harvinaisen kiinnostavia. Onneksi agilityleiri on taas täällä idässä, niin kesällä voi suunistaa sinne!

Alkeisryhmäläinen

Meela 7kk - (c) Netta Timonen

Viikonloppu meni Voittajissa pyöriessä mainiolla porukalla. Pitää vielä tätäkin kautta kiitellä kaikkia, jotka pitivät seuraa minulle Helsingissä, oli ihan huippua! Koiraharrastus on mahtavaa, mutta nimenomaan parhainta siitä tekevät kaikki muut ihmiset.

Tietenkin tein paljon löytöjä koiratarvikepuolelta. Itselleni ostin Berran treeniliivin (sinimusta, mahtuu villakangastakki talvella alle ja maksoi vain 20e!), Meelalle näyttelyhihnan ja lammas skineezin. Minttu puolestaan sai metallikapulan ja "rikkoutumattoman" pallon, jota voi käyttää myös aktivointileluna sisätiloissa. Myös ruokanäytteitä tuli hamstrailtua kojuista, ne varmasti uppoavat shetlanilaisiin paremmin kuin hyvin!

Koirat olivat hoidossa vanhemmillani, ja olivat kuulema olleet varsin... herttaisia. Meela oli tuhonnut muutamia lattialle jääneitä asioita, kaivautunut ruokasäkkiin ja yrittänyt vaatia koko ajan tekemistä. Äiti oli kyllä yrittänyt tunnollisesti juoksuttaa niitä pari tuntia päivittäin vapaana Utran harjuilla, mutta eihän tuo kersa ilman aivotyötä väsy, eikä ketään tietenkään kiinnostanut kuunnella minun neuvojani siitä, että ruuan voisi aina tarjoilla pahvitölkeistä yms.

Tiistaina oli kuitenkin tokotreenit, joissa meinasin ensin treenata Mintunkin, mutta enpäs sitten jaksanutkaan, kun oli niin kylmä. Porukkaa oli niin vähän, että mentiin Meelan kanssa alkeisryhmään, johon tämän tunnin perusteella taidan siirtyä heti joulutauon loputtua. Tunti oli Meelalle hieman liian raskas, sillä koirakoita oli vähän ja toistoja tehtiin paljon. Yleensä meno ei kuitenkaan kuulema ole ihan niin rankkaa, joten taso kuulostaa hyvältä.

Tunnin aihe oli erilaiset häiriöt, ja niitä olikin muiden koirien, liikkuvan ohjaajan, lelujen ja namien muodossa. Aloitimme ihan luoksepäästävyydellä, joskaan ohjaaja ei tullut moikkaamaan koiria, vaan jutustelimme muutaman sanan verran tavoitteista ja koiran iästä. Meela istua napotti paikoillaan hienosti.

Seuraavaksi pujottelimme muiden koirakoiden ympäri. Tässä kohti toistoja oli joko kolme tai neljä, mikä alkoi Meelan kohdalla käydä vähän keskittymisen päälle. Hienosti se kuitenkin piti kontaktia, eikä pyrkinyt muiden koirien luokse missään kohdassa. Pujottelukin sujui, ja se haki itsenäisesti oikeaa seuruupaikkaa, vaikken sitä seuraamaan kyllä pyytänytkään.

Teimme muutaman yksinkertaisen kontaktitreenin, ja aloimme pujotella lelujen ympäri. Tällä kertaa toistoja oli kolme, ja koska ensimmäinen kerta meni upeasti ja toinen alkoi jo vähän kyllästyttää pentua, tein kolmoskierroksen ihan läpijuoksuna ja leikitin Meelaa sen omalla narulelulla melkein koko ajan. En halua kuitenkaan tehdä pentuni kanssa liikaa, parempi lopettaa siihen hyvään suoritukseen.

Loppuun tehtiin vielä paikkamakuutreeniä, Meelaa palkkasin hyvin paljon ja pidin itse vain parin askeleen etäisyyden. Pentu oli ihan huippu - pääsin jopa palaamaan sen vierelle, ilman että kersa hievahtikaan paikoiltaan! Paljastettakoon nyt, että olemme joutuneet tekemään hurjasti treeniä nimenomaan tämän vierelle palaamisen kanssa. Meelalla oli aiemmin tapana hieman väistää tai ennakoida namin tulemista ja nousta ylös, sekä istuessa että maassa. Treenasimme tätä todella paljon heti alusta asti, ensin vain nostelin jalkojani sheltin vieressä ja aloin sitten liikkua vähän kerrallaan. Selvästi harjoitus on tuottanut tulosta!

Meela oli treenien jälkeen ihan väsynyt, mutta jaksoi vielä leikkiä Timin kanssa, kun käväisin Utrasta hakemassa korjatun ompelukoneen ja syömässä itsenäisyyspäivän aterian. Tällä viikolla alkaakin The Ompelu-urakka shelttineitien agilitytakkien muodossa... ;) Pitäähän hienojen tyttöjen saada ikiomat burberrytakit, jotka sopivat heidän ulkoilusetteihinsä!

Kerrankin kelpaa asua idässä

Lunta! Ja voi miten paljon sitä olikaan... Nimenomaan oli, sillä tänään saimme nauttia myös Joensuussa vesisateesta ja valtaisasta määrästä loskaa. Ainakin koirilla oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Meela otti ilon irti nietoksista ihan sataprosenttisesti, eikä pikkushelttiä paljon yleisillä kulkuväylillä näkynytkään, kun se kirmasi pää viidentenä jalkana penkassa. Minttu jaksoi osallistua ilonpitoon lenkin alkupuolella, mutta lopulta se tuli siihen tulokseen, että onhan tätä lunta toljoteltu viimeiset kolme talvea, eikä jaksanut enää intoutua samanlaiseen ralliin kuin tuo juniori.

Tiistaina oli tämän vuoden toiseksi viimeinen tokokerta, aiheena luoksetulo. Kenttä oli melko liukkaassa kunnossa, mutta onneksi joku hiekoituskonesetä oli epähuomiossa hiekoittanut meille sinne oikein mainion kiitoradan.

Ensi alkuun luoksepäästävyys. Meela kestää hyvin, mutta se on sille paha, jos lähestyvä ihminen kyykistyy. Olisi pakko päästä moikkaamaan. Tämähän ei sinänsä haittaa, mutta itse haluan opettaa sille täydellisen rauhallisen luoksepäästävyyden alokasluokkaa varten, joten pitäisi treenata enemmän porukalla!

Kontaktia treenailtiin kuljeskelemalla ympäriinsä ja kutsumalla välillä koiraa. Meela, jonka mielenkiinto loppujen lopuksi oli noin 95% ajasta lihapullissani, kuljeskeli ympäriinsä mallikasta kontaktia pitäen ja sitä sai kutsua vain harvakseltaan. Hyvähän se kyllä on, että on tuollainen kontaktikoira!

Siirryttiin niihin luoksareihin, jotka tehtiin yksitellen. Muiden suorittaessa treenailin Meelalla mm. perusasentoja, maahanmenoa ja odottamista. Hyvästi malttoi, vaikka vähän jännittikin, kun viereisessä katoksessa murisi aina välillä joku koira. Oma luoksarimme sujui vallan mainiosti, mitä nyt vaan perusasennon heitti vinoon. Voisi alkaa taas vaatia vähän enemmän treeneissä, tähän asti kun periaate on ollut, että kunhan tulee lujaa luokse, niin se riittää.

Lopuksi tehtiin vielä sellainen luoksetulo, että koirat jätettiin aina vieraalle ohjaajalle ja kutsuttiin vuorotellen luokse. Meela tuli varsin halukkaasti minun tyköni, vaikka sen perässä hihna raahautuikin. Siihen loppuikin ohjattu opetus, ja minä treenailin itsenäisesti liikkeestä jättöjä ja seuraamista.

Keskiviikoksi olimme varanneet Emmin ja Anskun kanssa vapaavuoron, johon menin treenailemaan Meelan kanssa agilityä ja Mintulla tokoa. Tuon juoksut alkavat olla lopuillaan, joten toivottavasti pääsisimme jo ensi viikolla treenaamaan!

Meelaa on taas ylistettävä - tuntuu, että jokaisen agilitykerran välillä se prosessoi oppimaansa ihan hurjasti, ja parantaa kerta kerralta. Tällä kertaa meille tuotti ongelmia putki, joka oli hieman eri tavalla mutkalla, ja johon oli ihan mahdotonta juosta kahdesta eri päästä... Lopulta Meela kuitenkin toimi putkella ihan mukavasti, ja jätin asian hautumaan sen pieneen mieleen.

Kentän keskellä oli muutaman hypyn rykelmä, jolla kieputtelin Meelaa 3-5 esteen ratapätkissä. Tällä kertaa lähinnä kiertoja, ja minusta tuntui, että pentu irtosi esteille paremmin kuin aiemmin. Lisäsin mukaan putken,
ja vauhti sen kun kiihtyi. Treeniseuralaiseni vaan naureskelivat kentän laidalla, kun pikkusheltti ärisi tohkeissaan, jos minä hidastelin radalla ja oli muutenkin hirmu fiiliksissä tekemässä hommia.
Otettiin myös irtoamissuoraa, jolla tein takaaleikkauksia Meelan juostessa namialustalle. Lopuksi olisin halunnut kokeilla, onnistuuko irtoaminen + takaaleikkaus sekä pyytäminen vielä kolmannelle hypylle, mutta Meela meni vain huutelemaan Emmille (joka siis nameja alustalle tiputteli), että miksi täällä ei nyt ole sitä alustaa ja namia. Selkeät mielipiteet on neidillä!

Treenailtiin keinua varmistajan kanssa, ja onnistuneita yrityksiä saatiin, vaikka Meela olisikin tykännyt juosta namialustalle vain sen keinun ohitse. Keppejä tehtiin verkoilla, lopusta ollaan jo yhtä pidetty jonkun aikaa poissa. Vauhti vaan kasvaa koko ajan! Ja tuo suorittaa myös itsenäisesti. Kepeille hakeminen on vielä mystinen juttu ja Meelalle pitää näyttää aika tarkkaan, mutta eipä tässä mikään kiire ole.

Välissä kaivoin Mintun autosta ja treenailin parkkipaikalla tokoa. Sheltti, jonka kanssa ei ole pahemmin puuhasteltu viimeiseen kolmeen viikkoon, oli varsin liekehtiväinen persoona. Seuruupätkät menivät ensin häsläämiseksi, mutta laitoin tytön vähän pohtimaan. Tein tosi hankalia seuruutuksia, lyhyitä pätkiä, paljon käännöksiä ja pysähdyksiä, sivuttaisaskelia... Ja hiljalleen Mintultakin alkoi löytyä jonkinlaista keskittymiskykyä!

Nouto on ottanut hieman takapakkia, ja sheltti on alkanut pyöritellä kapulaa suussaan. Otinkin sillä erilaisia pitämisharjoituksia, enkä oikeastaan kokonaista noutoa sitten ollenkaan. Lisäksi luoksarin pysäytyksen kanssa pitäisi keksiä jotain. Pallo kuumentaa Minttua niin paljon, että se näkyy haukkumisena vähän kaikessa tekemisessa. Taitaa tulla muutaman viikon läpijuoksupaussi, ja katsellaan sitten uudelleen! Pysäytyksen käsimerkkiä aion kuitenkin treenata esim. valotolppien kierämisen lomassa, jotta saataisiin liikkeeseen varmuutta. Itse luoksetulosta se kuitenkin saa hetken pysyä kaukana.

Kaukot tuo alkaa ottaa hirmu hyvin. Se tekee sarjan tosi nätisti, jos en palkkaa sitä välissä. Jos välillä saa namia, se ei enää viitsi nousta istumaan. Mikähän logiikka siinä on? Pitää vaan treenata eri mittaisia pätkiä, ettei ala ennakoida.

Jäävät bara bra once again. Istuessa alkoi tarjota maahanmenoa, mutta vahvistin aikani istu-käskyä, jolloin kuviot alkoivat sujua. Seistessä valui pari kertaa, mutta silloin se otti hirmuisesti häiriötä katolta tulleista lumista ja puhisi niille. Saatiin kuitenkin useampi onnistunut toisto loppuun, ja lopetettiin sitten onnistuneeseen suoritukseen.

Loppuun duunailin vielä vähän seuruutusta, ja sitten sai tokoilu riittää taas tältä erää.

 

Meelaisan kanssa väännettiin vielä sisätiloissa muutama seuruupätkä ja hyppy namialustan kanssa. Keskittyminen oli kohtalaisen hukassa, sisällä kun ramppasi koko ajan rakennusmiehiä ja Bogi huuteli vieressä. Tehtiin sitten tosi vähän, mutta onnistuneita suorituksia. Pitäisi vähän tsempata treenaamisen suhteen tokossakin, mutta hyviä ja rauhallisia treenipaikkoja pennun kanssa touhuamiseen on niin vaikea löytää! Sellainen, että voisi pitää irti ja sellainen, ettei siellä lennä selälleen kun on liukasta. Tai huku hankeen.

A for agility...

Mintun juoksuillessa (edelleen!) on agilityinnostusta pitänyt taltuttaa Meelan kanssa. Nyt käyn koulun kurssilla maanantaisin, joten en ehdi pariin viikkoon pentutreeneihin mukaan. Viikolla käytiin Emmin & Toivon kanssa vapaavuorolla ja nyt sunnuntaina vierailin sitten Anskun treenivuorolla vähän täyttämässä pienehköä ryhmää. Ja ai että on ollut hieno pentu!
Keskiviikkona Emmin kanssa treenaillessa tehtiin irtoamissuoraa kunnolla kolmella esteellä. Meela lähti tosi hyvin namialustalle, ja se on selvästi tajunnut homman idean. Se myös odottaa tosi kauniisti esteen takana, mihin se ei ensimmäisellä pentuagilitytunnillamme oikein kyennyt. Edistys on huimaa jo muutamassa viikossa!
Lisäksi hinkkailimme keppejä verkkojen kanssa, koko ajan tulee lisää varmuutta eikä Meela enää kiukkuile yhtään, vaan suihkaisee kepit hienosti.

Teimme myös kontaktijuttuja pentupuomilla, välistävetoja, kiertoja ja putkea. Pieni radanpätkä yhdistettiin parista välistävedosta, putkesta ja kierrätyksestä, ja Meela osasi tosi kivasti kulkea mukana - mitä nyt ohjaaja evoili minkä kerkesi.

Alla pieni video keskiviikon treeneistä, lopussa vielä ratapätkä sunnuntailta. Kuvaajina Emmi ja Ansku!

...and  F for friends!

Loppuviikoksi oli erityisohjelmaa, kun toverini Katja matkusti Tampereelta tänne Joensuuhun keeshondinsa Tinjan kanssa. Tytöt ovat vanhoja tuttuja jo lukuisilta lomaretkiltä, eikä niiden yhteiselossa suurempia kärhämiä ollutkaan. Minttu oli kovin ihastunut kessuystäväänsä ja liehitteli Tinja-parkaa varsin tarmokkaasti koko viikonlopun ajan.

Lauantaina vietimme porukalla iltaa Annan luona, mukana koirista olivat minun tyttöni, Tinja, Hupsis ja Pinna-bc. Siinä riittikin koirilla touhua, kun niiden piti koko ilta kerjätä herkkuja, vahtia ihmisiä ja touhuta keskenään! Voin kertoa, että meillä oltiin hyvin väsyneitä tämän illan ja yön jälkeen, kun neljän aikaan vasta oltiin kotonakin. Molemmat koirat nukkuivat aamulla piiiitkään, eikä Meela edes villiintynyt äitini soitellessa, että minkä kokoiset sadetakit sheltit mahtaisivat M&M:n alennusmyynnistä haluta ;)

Heitettyäni vieraat junalle, olikin aika lenkkeillä Anskun ja Bogin kanssa. Ansku ehdottikin, että voisin tulla Meelan kanssa korvaamaan maanantaina agilityvuoroa heidän vuorolleen, ja olin tietysti heti menossa.
Minttu sai vieläkin pysyä pois treeneistä, mutta Meela pienoinen pääsi taas kerran olemaan pätevä tyttö!

Aloitettiin keppitreenillä, ja kokeilin tällä kertaa, miten neiti osaa hakea kepeille eri kulmista. Hirmu hyvin, pakko sanoa! Se meni molempiin suuntiin keppejä, minä eri puolilla ja eri kulmista. Otimme viimeiset verkot pois, eikä sekään tuottanut ongelmia.

Uutena juttuna tehtiin keinua, jossa Ansku oli varmistelemassa. Rämäpäinen shetlantilaiseni olisi mieluiten juossut nokka edellä suoraan namialustalle, eikä sitä keinun hidas kallistuminen haitannut sitten pätkääkään. Veikkaan, että tuosta tulee samanlainen lentokeinusankari kuin äidistään - painellaan miljoonaa keinun päähän, tiputaan pää edellä lattiaan ja tehdään sama uudestaan ohjaajan huudellessa, että hidastapa vähäsen... Ihan superkivaa.

Välissä tein pientä ratapätkää kahdella hypyllä ja putkella. Tässä oli kiertoa ja välistävetoja, Meela teki tosi hyvin. Lisäksi irtoamista ensin ihan suoralla ja parilla hypyllä, sitten niin, että kutsuin Meelan hyppyjen yli, laitoin sen U-putkeen ja lähetin sen edelleni samaiset hypyt takaisinpäin ja namialustalle. Toimi tosi hyvin ja pentu oli innoissaan!

Agilityn lisäksi innostuin kokeilemaan tokohyppyä ensimmäistä kertaa, kun se oli esille nostettu. Laitoin hypyn kaikkein matalimmalle tasolle, liekö peräti 10cm vaneri ollut... Namialusta taakse, pentu sivulle ja suullinen ylityskäsky ilman mitään käsimerkkejä tai muuta. Meela ampaisi oitis hypyn yli ja namin syötyään kääntyi seisomaan esteen taakse ihan oikealla tavalla. Ai että!

Treenien jälkeen minua odotti ulkona iloinen yllätys, nimittäin maahan oli satanut LUNTA! Kävelimme Anskun kanssa pienen jäähdyttelylenkin metsässä, ja ai että oli kivaa kun isoja lumihiutaleita tuiskutti shelttien turkeille ja minun villakangastakilleni... Treenien jälkeen pikkukoirasta oli vihdoin ja viimein vaihteeksi virta ihan lopussa.

Meela on oppinut talon tavoille - suoraan ulkoa sänkyyn nukkumaan ;)

Oli kovin mukava viikonloppu! Ensi viikolla olisi tarkoituksena käydä paitsi tiistaitokossa, myös treenailemassa agilityä ja tokoa jollain vapaavuorolla. Sitten onkin jo pian viikonloppu, ja koko vuoden odotetuin koiratapahtuma! Perjantaina starttaamme parin koiran ja autollisen ihmisiä kanssa kohti Helsinkiä ja koiramassoja! Minun tapaukseni tosin jäävät Utraan nautiskelemaan ylimääräisistä herkuista ja Timin seurasta, mutta eiköhän niille löydy vähintäänkin kivoja tuliaisia.

Jyväskylä KV

Kellon soidessa 03:45, tuijotti Minttu minua jalkopäästä silmät ristissä ja jäi vielä nukkumaan. Meela taas riemastui ihan yhtä lailla heräämisestäni kuin aina silloinkin, jos nousen kymmenen aikaan. Se meuhkasi ympäri huonetta häntä heiluen, kiikutti minulle muutaman lelun ja oli enemmän kuin iloinen päästessään käymään vielä ulkonakin! Minttu ei peitellyt närkästystään jouduttuaan nousemaan sängystä pienelle korttelinympäryskierrokselle pakkassäähän, ja painelikin heti sisätiloihin selvittyämme takaisin nukkumaan.

Kun kello oli viisi, olivat koirakamat kassissa, jokseenkin edustavat näyttelyvaatteet valittu, naamaa ja hiuksia yritetty saada kv-näyttelyn ihmispaljouteen soveltuvaisemmiksi ja koira sekä omistaja raahautuneet eväineen pihalle, jossa Ansku jo odotteli eväskassin kanssa. Onnistunut matka alkoi epäonnistumisella - Laguna, jonka takaluukun muoviosa oli jo minulle tullessaan hieman rempallaan, sanoi sopimuksen tältä osin irti. Pakkasen haurastama muovi lohkesi, ja koko osanen jäi Anskun käteen. Hienoisen operoinnin jälkeen saimme rekkarin valon kieputettua jäljelle jääneiden väkästen ympärille ja itse autonpalan sisälle autoon. Takakonttia pystyi käyttämään, joten matkallamme ei kärsitty kovin radikaalista ahtaudesta.

Kyytiin noukattiin Anna & Hupsis sekä Emmi & Toivo, pojat takaboksiin ja minun tyttöni takapenkille. Levottomilla jutuilla höystetty seikkailumme kohti Jyväskylää marraskuun pimeydessä saattoi alkaa!

Perillä olimmekin jo kahdeksan aikaan, saimme auton peräti parkkiin (parkkitilaa kun ei ollut kovin kaksisesti saatavilla) ja raahauduttua häkkeinemme ja koirinemme näyttelyhalliin. Minä ja Ansku kävimme parkkeeraamassa häkin ja koirat shelttikehän laidalle, sopivasti kakkaroskiksen viereen. Aromikas oli majapaikkamme, mutta eipähän ainakaan kukaan tullut ihan kiinni, joten koiran laitteluun oli tilaa runsaasti. Koska shelttinarttujen kehä alkoi vasta yhdentoista pintaan ja uroksiakin pyöri vasta kymmeneltä, oli minulla paljon aikaa käytettävissä ympäri hallia seikkailuun ja tuttujen bongailemiseen. Onnistuin tehtävässäni melko huonosti, porukkaa kun oli niin paljon, että lopulta huomasin vain jumittuneeni shelttikehän laidalle samojen ihmisten kanssa... Mutta oli hirmu kivaa nähdä näitä "näyttelynaamoja" ja vielä kivempaa, kun porukka kävi itsenäisesti moikkailemassa kehänlaidalla! Luppoajalla totutin myös Meelaa uuten ympäristöön. Ensin se vähän aristeli hallia, mutta reipastui alkujännityksen jälkeen normaaliksi vauhkoksi itsekseen.

Rakastan shelteissä sitä pientä hermostunutta puunailua ennen kehää. Vaikka Mintussa ei vieläkään ihan hirveästi ole sitä laiteltavaa (mutta enemmän kuin Lohjalla! Turkki on oikeasti kasvanut hurjaa kyytiä), onnistui uhraamaan puolisen tuntia sen haivenpeitteen pöyhimiseen. Jännittyneenä seurailin narttukehää, jossa ennen pitkää koitti meidän vuoromme ja marssin ensimmäisessä joukossa koirineni kehään. Avoimen luokan nartut esitettiin kokoomakehässä useammassa osassa, niitä oli niin paljon ja kehät pieniä. Tuomarinamme toiminut saksalainen Heiko Wagner ei liikuttanut koiria vielä tässä vaiheessa, eikä ollut muutenkaan erityisen kiinnostunut koirien liikkumisesta. Kehäkeikkamme muodostui pikaisesta seisotuksesta, jonka jälkeen siirryin laidalle odottamaan, että edellämme olleet neljä muuta narttua saataisiin arvosteltua.

Tuomarimme oli kovin mieltynyt merleihin, ja se oli eduksemme tänään. Minttu esiintyi kauniisti. Se oli pöydällä varman oloisena, seisoi ja kantoi itsensä minusta tosi nätisti. Liikkuminenkin (se yksi kierros ravia kehää ympäri) oli kovin vaivatonta tänään! Koira oli hurjan innoissaan kehässä, ennen meidän vuoroamme se vain killitti minua (ja lihapulliani) häntä heiluen ja silmät loistaen.
Pieni jännitys meinasi iskeä tuomarin sanellessa arvosteluaan. Meitä ennen vain yksi narttu oli saanu punaisen nauhan, ja kehäsihteerin sormet pallottelivat ensin punaisessa, sitten sinisessä, punaisessa, taas sinisessä... ja lopulta punaisessa nauhassa! Tyytyväisenä erinomaiseen arvosanaan talutin lihapullaa naamariinsa kiskovan sheltin ulos kehästä ja jäin odottamaan seuraavaa kehäkierrostamme.

Muisteloideni mukaan meitä oli kilpailuluokassa kuusi tai seitsemän koirakkoa, joihin kuului mm. ennen meitä arvostelussa käynyt merle, jota olen ihaillut näyttelystä toiseen, muutama trikki ja kenties peräti yksi soopeli. Olin aivan varma, että meidät kätellään ulos kehästä heti alkumetreillä, mutta ensin sai lähteä joku trikkipopulaation edustajista. Tämän jälkeen merlet eroteltiin seisomaan syrjemmälle, ja pohdiskelin mielessäni, eroteltiinko tässä nyt voittajat vai ne kehästä lähtijät... Kolme muuta koiraa sai vielä esitellä liikkeitään. Lopulta yksi kolmikosta pudotettiin pois, se kaunis merle meidän edellämme käteltiin voittajaksi ja Mintusta tuli avoimen luokan toinen! Huimaa! Kahdelle ensimmäiselle jaettiin myös SA:t, eikä näyttelyvuoden päättäjäiskilpailu olisi voinut paremmin oikeastaan enää KV-näyttelyssä mennäkään.

Kuten yleensä, PN-kehä oli läpijuoksu. Meidät käteltiin sieltä ensimmäisinä ulos, ja kipaisin hakemassa arvostelumme, jossa koirassa ei ollut mitään muuta huonoa, kuin että lisää rintakehää kiitos ja korvat olivat "erinomaisen" sijaan "hyvät".
Joensuun muu porukka menestyi niin ikään mainiosti: terrieritrimminen villatoverimme tuomittiin erinomaiseksi, karvaton lapinkoiramme erittäin hyväksi ja villakoiran siskopuoli sai varasertin. Ei huono!

"3,5 year old blue merle female.
Excellent feminine expression. Ears good, eyes excellent. Neck and topline excellent. Needs more forechest. Excellent angulation. Excellent movement."

Heiko Wagner -  ERI AVK2 SA

Aikamme näyttelypaikalla odoteltuamme saimme viimein joukon kokoon ja pakkauduimme jälleen kerran hyiseen autoon. Kaikilla oli aivan järkyttävä nälkä, eivätkä evästarpeetkaan oikein paljon lohduttaneet enää siinä vaiheessa, joten suunnistimme ohi ensimmäisen abc:n joka oletettavasti oli pullollaan koiranäyttelyporukkaa ja pysähdyimme hetkeä myöhemmin Jari-Pekassa, joka sekin oli kohtalaisen ruuhkautunut Jyväskylästä palailevasta populasta. Loppumatka menikin sitten varsin väsyneesti, kaikilta oli ihan veto poissa.

Jälkisanoina on pakko mainita, että voitte vaan kuvitella, mikä meininki täällä oli kello kahdeksan aikaan aamulla kun Meela ei ollut saanut eilen mitään fyysistä rasitetta! Se hyppäsi sänkyyn ja alkoi loikkia sekä minun että varsin tyytyväisenä uinailleen Mintun päällä siihen malliin, että ainoa vaihtoehto oli raahautua ulos muutaman kilometrin lenkille järkyttävään lumipyryyn. Koko lenkin kersa juoksi edestakaisin pitkin tietä, ja meno jatkui vielä kotosalla, kun se levitteli kaikki lelunsa lattialle. Harmi, ettei tänään päästä edes agilitytreeneihin. Se tietää illaksi oikein extrapitkää lenkkiä, että kersa nukkuisi seuraavankin yön kunnolla!

Mahapullat eivät ole soveltuvaisia treeninameiksi

Mintun juoksut ovat edenneet siihen vaiheeseen, jossa:
- Jopa naapurin ikäloppu ja narttujen päälle pahemmin ymmärtämätön cockeri kiinnostuu neidin hännänalusesta (kaikella rakkaudella, Bogi!)
- Minun kaunis, valkeaharmaa olohuoneen mattoni on saanut epäilyttävän punertavia roiskekuvioita itseensä
- Sheltti ei enää pääse yöksi sänkyyn
- Joku unohtaa ottaa siltä pöksyt pois ulos mentäessä... tulos arvattava.

Kuka arvaa, montako urosta minun narttujeni lisäksi on Jyväskylän automatkalla mukana?
Kaksi! Aistin matkan olevan hyvin ikimuistoinen...

Sydäntäsärkevää oli myös katsella Mintun itkuisia silmiä, kun se ei päässytkään treeneihin, kuten tiistaisin kuuluu. Kotiin tullessanikin se tarjosi perusasentoa ja seuruuta nakinjämien toivossa, ja taisi pari sellaista ahkeralla yrittämisellään ansaitakin.


Maanantaina jatkettiin kuitenkin pennun kanssa agilityprojektia. Pieni ja sukkela neitini kääntyi välistävetoharjoitteissa huomattavasti sujuvammin kuin pitkäkoipinen sisarensa, leikki Inkan kanssa ennätyshuonosti ja nauroi pentupuomin säälittävälle korkeudelle. Kepit kokivat suuren edistymisen - tällä kertaa Meela ei hermostunut typerien verkkojen välissä pujotteluun kuin kerran, ja homma näytti melkein jopa sujuvalta!
Treeneissä ei kuitenkaan tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista, joten lienee turha kerrata kahtena edellisenä viikkona kokeiltuja juttuja enää uudestaan.

Ah, tällä voin kuitenkin hehkuttaa: pentuni oli maanantaina ehkä ensimmäistä kertaa elämässään oikeasti ihan puhki ja rättiväsynyt! Aloitimme klo 15 kevyellä puolen tunnin lenkillä, jonka jälkeen laukkasimme suoraan agilityhallille. Täältä kotiuduimme noin kello 18, jolloin suunnistimmekin puolitoistatuntiselle lenkille Anskun ja Bogin kanssa. Kun viimein tulimme kotiin, nykersi Meela hetken omia lelujaan ja asettui sitten nukkumaan. Ja se nukkui k o k o illan, ei jaksanut nousta edes kerjäämään iltapalanmuruja keittiöön.

Tiistaina jatkuivat tokotreenit alkeisryhmän merkeissä. Päivän teemana oli kontakti ja mukanakulkeminen, mikä on Meelalla melkoisen vahva asia.

Aloitimme perinteisillä kontaktitreeneillä, jotka onnistuivat pennulta yhtä mainiosti kuin aiemminkin. Ohjaaja huvitti minua kysäisemällä, onko shelttini mahdollisesti arka, kun se hänen lähemmäs liikkuessaan pakitti hieman sivultani. Ei sinne päinkään, vastasin. Se kun tuijotti silmä kovana taskuani niin täpinöissään, että vähän liikehti paikoillaan, kuten sillä meelamaisesti on tapana.

Itsekseni treenailin seuruun käännöksiä sekä jääviä liikkeitä. Maahanmeno vahvistuu koko ajan tosi kivasti! Odotan niin innolla ensi vuotta, lupaan jo tässä, että me ollaan Meelan kanssa tokokauden päättäjäismölleissä alokasluokassa!

Mukanakulkemista treenattiin kävelemällä ympyrää eri tavoin ja palkkailemalla koiraa kontaktista. Lisäksi kävelimme ympäriinsä, ja koira tuli palkata aina, kun se sattumalta osui oikeaan kohtaan seuraamaan ja otti kontaktia. Meela teki tätä likimain koko ajan, joten sen iltaruoka tulikin varsin sukkelasti annettua näiden treenien yhteydessä.

Lopuksi otimme vielä muiden koirakoiden pujottelua rivissä. Tässä kohden tapahtui ikäviä: remonttireiskat eivät malttaneet odottaa viittä minuuttia meidän treeniemme loppumista, vaan avasivat hirrrrmuista meteliä pitävän hallinoven aivan minun ja Meelan selän takana, juuri ennen vuoroamme. Kaikki koirat säikähtivät, mukaanlukien Meela, joka tosin taisi pelästyä enemmän muiden koirien hötkyilyä kuin itse ääntä. Se luimisteli ja pälyili ympärilleen, eivätkä pujoteltavat koiratkaan pysyneet enää niin hyvin ruodussa kuin aikaisemmin. Loppua kohden pieni shetlantilainen kuitenkin reipastui huomattavasti, eikä se enää muistanut edes luimistella kamalalle hallin ovelle. Treenien lopuksi kävimme vielä tsekkaamassa itse hallin, jossa olleelle mille lie jättiläismäiselle koneelle Meela asiaankuuluvasti ensin murisi, mutta meni sitten reippaasti haistelemaan yhden pienen sheltin helposti liiskaamaan kykeneväistä rengasta.

Mätsärivuoden päätös

(c) Satu L.

Ei olisi taas pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa - vasta loppuviikosta julkistettiin vielä yhdet mätsärit tämän vuoden puolelle, ja sinne toki lähdettiin pienellä porukalla lauantaipäiväämme kuluttamaan ja koiria väsyttämään. Minttu tosin pääsi mukaan vain katselemaan meininkiä häkistä käsin. En itse oikein arvosta sitä, että juoksuisia narttuja viedään mätsärikehiin, joten en tietenkään tuota omaanikaan sinne vienyt. Ihan yksin en Minttua uskaltanut näin yhden äkin useammaksi tunniksikaan kotiin jättää, tässä talossa kun ei ole kovin koiraystävällisiä naapureita, ja varmasti olisi tullut ties mitä valitusta, jos se olisi yksinään sitten itkeskellyt...

(c) Satu L.

Meela kuitenkin pääsi pentukehään ja oli hirmu innoissaan jälleen kerran. Tänään seisominenkaan ei tuottanut ongelmia, vaan pikkusheltti poseerasi tuomarille oikein kauniisti. Oikein suullisia kehujakin saatiin tästä osuudesta, samoin kuin pennun käsiteltävyydestä. Juoksemista pitää kyllä opetella nyt talven aikana vaikka ihan naksun kanssa, tuon etuliikkeet menevät niin pilalle, kun se ottaa kontaktia. Tokokoira mikä tokokoira.
Hienolla käytöksellä vietiin voitto parinamme olleesta soopelisheltistä, eli punaista nauhaa Meelalle.

Nauhakehässä käytös oli niin ikään kaunista, ja pian kilpailimmekin ykköspaikasta mustan labradorin kanssa. Tällä kertaa labbis vei voiton pikkumerlestä, ja Meelan tulos oli siis PUN2! Palkinnoksi saatiin vinkulelu (ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi! Tämä tyttö nimittäin myös osaa leikkiä niillä...) ja jokunen luu ja muu herkku.
Tämä olikin hyvä ja onnistunut kehäkäytösharjoitus, Meelan toiminnasta jäi huomattavasti parempi fiilis kuin edelliskertaisissa Poksin mätsäreissä.

Tokosta puheenollen olen nyt käynyt tyttöjen kanssa pari päivää peräkkäin läheisellä pesäpallokentällä kuluttamassa nakkipaketinloppua jääkaapista. Meelan tekemisessä on hurjaa kehitystä, sen seuruu on tosi hyvää ja se palkkautuu aivan loistavasti pelkistä suullisista kehuista. Tekeminen on sen mielestä niiiiin kivaa, ja sitten kun lopuksi vielä saa superpalkkana leikkiä patukalla, niin toimiminen on taattu. Innolla odotan ensi kevättä, eiköhän me siihen mennessä olla kevyesti saati alokasluokan liikkeet kasaan!

Mintun kanssa ollaan tehty vähän BH-koetta silmälläpitäen mm. pidempiä välimatkoja jäävissä, paikkamakuuta toisen koirakon treenatessa ja AVOn liikkeitä. Tekee hyvin, ja nyt olen saanut myös luoksarin pysäytyksen menemään sille aika hyvin läpi. Ikuinen murhekryynini on vaan tuon haukkuminen. Se kuumuu noudossa niin paljon, että kapulalle lähdetään aina parin haukahduksen saattelemana. Ei kovin kaunista ja hillityn tokokoiramaista... Toisaalta se pudottaa vain jokusen pisteen, joten jos muut osiot menevät hyvin, ei sen pitäisi sinänsä olla ongelma. Mutta ärsyttävää se ainakin on!
Seuruussa ollaan edetty uudelle tasolle, alettu ottaa mm. sivuttaisaskelia ja peruuttamista siihen mukaan. Pitäisi vaan saada tehtyä hyppy, että saisi ihan kokonaisia juttuja treenattua! Ja varmaan hyppynoutokin olisi kivaa...

Sisällä yritän opettaa Mintulle hajutunnistusta tunnaria varten. Olen piilotellut kapulaa helppoihin paikkoihin, mutta silti homma ei oikein etene, eikä tuo käytä nenäänsä minusta ollenkaan. Pitäisi saada joku vähän fiksumpi katsomaan hommaa, että saisi etenemään... Onko kellään mitään vinkkejä tunnarin alkuharjoituksiksi?

Meelaviikko

Minttu alkoi viimein jopa tiputella verta, ja saatoin haudata taka-alalla kummitelleet ajatukset virtsatietulehduksesta. En muista, tekikö tuo ennen kahta viikkoa juoksujaan, mutta alkoi vähän jännittää. Kylmässä säässä virtsis ei olisi mikään uusi juttu.

Meela sen sijaan on päässyt treeneihin. Agilityn saralla ilmoitin sen jopa pentujen valmennustunnille koirakoulu Napakkaan, kuin myös Mintun ykkösluokkalaisten tunnille. Nämä ovat kuitenkin onneksi vasta ensi kuussa, niin tuo vanhempi painoskin pääsee mukaan!

Maanantaina oli penturyhmän treenit, joissa pääpaino irtoamisella, kontakteilla ja esteisiin tutustumisella. Meelan kanssa on hinkattu tokoa ja se on tottunut toimimaan hyvin paljon kiinni minussa ja kädessäni, mikä ei tietenkään agilitykentällä ole hyvä sitten alkuunkaan. Irtoamistreeni tuottikin ongelmia. Kolmen esteen suoran se meni mainiosti jos juoksin mukana, mutta pelkkään eteenlähettämiseen vaadittiinkin jo sitten vähän järeämmät aseet. Minä ja Inka otimme lelut, minä hetsasin koiraa omallani ennen hyppyjä ja lähetin sen eteen samalla, kun Inka otti oman lelunsa esiin ja alkoi kutsua Meelaa. Tuo oli vähän ihmeissään, että enkö minä tulekaan sen kanssa, mutta ampui kuitenkin leikkimään Inkan kanssa. Tätä pitää joka tapauksessa treenata paljon, vaan onneksi meillä ei muuta olekaan, kuin aikaa.

Kuuden kepin sarjaa tehtiin taas verkoilla. Meela on ihan pönttö, kun se suuttuu aina ihan kamalasti, kun se itse hipaisee verkkoja. Sain taas houkutella sitä kujaan ihan urakalla, kun eräs intopinkee ensin kohkasi sinne hirveää kyytiä, törmäsi verkkoon ja kiukustui. Kun tämä saatiin unohdutettua, se pujotteli hirveää kyytiä Inkan pitelemälle namialustalle ja teki kepit ihan hyvin. Näissä treeneissä Meela myös oppi tajuamaan namialustan olemassaolon, eikä enää vaan juokse sen yli. Oi jes!

Kontakteja treenattiin A:n ja puomin palojen avulla, namialustalle malttoi hyvin pysähtyä ja osasi jopa pysytellä esteiden päällä. Pussiin tutustuttiin Inkan avustuksella vähän ja tehtiin erimuotoisia putkia. Eipä siinä sen kummempaa, tässä oli meidän treenit ja kersa oli oikein pätevänä.

6kk posetus (c) Anna Oinonen. Mun silmään tosi nätti!

Tiistaitokot  tehtiin leikkiteemalla, ja se sopi Meelalle paremmin kuin hyvin. Luoksepäästävyyden kanssa ei ongelmaa, ohjaaja vain ihmetteli, miten tämä on niin paljon rauhallisempi kuin labbikset. Meela on hauska pentu, koska se keskittyy etenkin tokokentällä ihan kympillä. Se ei meuhkaa mitään ylimääräisiä, ei yleensä halua leikkiä muiden koirien kanssa ja on muutenkin niin pikkuvanhan ja pätevän oloinen, että se toden totta antaa ihan värään kuvan itsestään koko kansalle.

Tehtiin lelujen kanssa seuraamista ympyrässä. Meelalle homma toimi hirmu hyvin. Se oli oikealla paikalla, haki kontaktia minuun ja teki halukkaasti. Joillain pennuilla meni ihan yli ja ne alkoivat vain riehua ja kuumua liikaa, mutta Meela ei ottanut siitäkään kovin pahasti häiriötä. Pysähtyessä se otti perusasennot (joita en ole koskaan sille edes opettanut, vaan se on alkanut ottaa niitä ihan itsekseen...) ja palkaksi sai hurjaa riehumista vetolelun kanssa. Ohjaaja käyttikin meitä malliesimerkkinä siitä, miten hyvin koira voi toimia, jos lelupalkka on onnistunut ja ihaili Meelan taistelutahtoa ääneen. Onhan se pätevä!

Minun harmikseni tuo on alkanut sotkea istu- ja seiso-käskyjä, joten ne pitää ottaa tehotreeniin kotosalla, kun häiriötä ei ole. Maahanmeno vahvistuu koko ajan enemmän ja enemmän pois käsimerkistä ja odottaminen alkaa olla mukavan vahvaa.

Tunnin toinen tehtävä oli luoksetulo. Tässä kohden pääsimme naurattamaan muuta ryhmää ihan urakalla! Jälkikäteen analysoidessani löysin Meelan poikkeavalle käytökselle sen yksinkertaisen syyn, että leikkipalkka nosti sen kierroksia sen verran, että tilaa yhden pentuhepuliaivopierulle löytyi. Ei se mitään, sellaista sattuu. Joka tapauksessa homma meni niin, että menin tyytyväisenä pentuni kanssa tekemään luoksaria, kytkin sen irti, jätin istumaan ja lähdin kävelemään... ja Meela nousi, ampaisi ensin jonkun hajun luokse, löysi namin maasta ja veti hirveät pentuhepulit juosten ympäri koulutuskenttää ihan päättömänä. Se ei kuunnellut mitään käskyjäni eikä sitä kiinnostanut, vaikka näytin sille lelua tai mitä vaan. Tarpeeksi meuhkattuaan se rauhoittui ja tuli luokseni kauniisti. Päätin varuilta kuitenkin kytkeä sen ja tehdä luoksarin ohjaajan varmistuksella, jottei äskeinen toistuisi...

Loppuun teimme rauhoittumisringin, jossa seuruutimme koiria askel kerrallaan kohti keskipistettä ja niiden tuli kiinnittää huomiotaan vain ohjaajin. Ikävä kyllä meidän vieressämme oli valtavan innokas labbis, joka sitten ihan viimeisillä hetkillä loikkasi Meelan päälle ja yritti syödä minun makupalojani...Meelan keskittymisestä ei enää sen jälkeen tullut mitään, kun se olisi halunnut vain mennä tämän julkean rauhanhäiritsijän luo. Onneksi tuo ei ole mikään traumatisoituva koira, joku herkempi olisi saattanut vaikka säikähtää.

Ollaan myös lenkkeilty Annan ja Hupsiksen kanssa. Minttu tosin ei tällä hetkellä arvosta innokasta urosta, vaan irvistelee sille varsin näyttävästi sohvalta tai sängyltä, jolle onnistuu pelastautumaan. Meelan väsyttäjänä lappalainen sen sijaan on toiminut oikein mallikkaasti, ja tulipa niiden leikeistä otettua jokunen kuvakin eilispäivän lenkeillä!
Lisäksi Anna osti Hupsikselle ison kevytmetallihäkin, jonka majapaikka on Lagunan takakontissa, yhdessähän me kuitenkin joka paikassa käydään missä sitä tarvittaisiin. Onpahan shelteillä tilaa matkustaa!

Pk-showshetlantilaiset

Meillä alkoi koulussa sopivasti TOP-jakso, joka kestää ensi vuoden alkuun. Oli aika omituista sanoa kaikille luokkakavereille, että "nähdään sit ens vuonna!" , pakkautua viimeisen kerran Joensuun porukan kanssa Lagunaan ja karauttaa takaisin kaupunkiin. Mutta en valita! Sillä oma osuuteni harjoittelusta on lehden taittoa. Koiralehden. Meidän oman seuran lehden. Mikä siis passaa meikäläiselle paremmin kuin hyvin! Lisäksi työ tehdään kotoa käsin, mikä tarkoittaa enemmän aikaa koirille, treeneille ja pitkille lenkeille ennen pimeän tuloa, kun päivän duunit voi hoitaa auringon jo laskettua. Kivaa!

Viikonloppu meni kuitenkin vielä löysäillen. Tai okei - koiramaisissa merkeissä. Toisinaan mietin, pitäisikö oikeasti hankkia seuraavaksi vaikka se kiharainen mudi tai ikuisuudet haaveissani pyörinyt belgialainen, eikä raahata shelttiparkojani ympäri metsiä ajamassa verijälkeä, harjoittelemassa BH-koetta varten tai kuten tässä tapauksessa, tutustumassa hakuhommiin. Vielä sen "oikean palveluskoiran" aika tulee, mutta sitä odotellessa minun merleni saavat toimia elävänä todisteena shetlantilaisten monimuotoisuudesta ja soveltuvuudesta lajiin kuin lajiin!

Noora ehdotti aiemmin viikolla, josko viikonloppuna lähdettäisiin hakuilemaan porukalla. Minä olin tietenkin heti mukana menossa, ja kun lajiin saatiin opastamaan Marjo ja Mira koirineen, oli kokoonpano oikein mainio!
Ensin tallottiin ympäri metsää ja sitten meille ensikertalaisille havainnollistettiin Eosin työskentelyllä, kuinka homma oikein toimii. Noonan Pinna-bc teki välissä pentuhommia, ja sitten minä hain puussa kitisseet shetlantilaiseni kokeilemaan hommaa.

Ahneet porsaat eivät luonnollisestikaan arastelleet uusia ihmisiä - eivät varsinkaan, kun niiltä sai lihapullia. Ensin kokeiltiin Mintun kanssa helppoja juttuja. Marjo meni metsään kyykkyyn jonkun puunrungon taakse, minä innostin Minttua lihapullien perään ja se sai karauttaa metsikköön niitä syömään. Hyvin nopeasti Minttu oivalsikin, miten kivaa on ympäri metsikköä ruuan perässä juokseminen, ja sillä tehtiin useampia tehtäviä koko ajan hieman vaikeuttaen. Myös Mira kävi vuorollaan piilossa eri puolella metsää, eikä tämänkään kanssa ollut mitään ongelmaa. Minttu innostui ihan kamalasti, ja loppuvaiheessa se haukahti aina lähtiessään, kuten sillä on tapana tehdä, jos jokin on ihan superkivaa ja se jo vähän kuumuukin (ts. nouto......).

Sitten Minttu Nooran hoteisiin ja pentu tilalle. Meelalle tehtiin heti paljon helpompaa, sen tarvitsi vain juosta avoimessa metsässä ihmisten luokse hakemaan nameja. Lopuksi oltiin jo vähän puun takana piilossakin, mutta kuitenkin niin, että ihminen oli selvästi sieltä nähtävissä. Meelaa ensin vähän jännitti ottaa nameja vieraalta, kyykyssä olevalta ihmiseltä. Sillä on ihan kamala mörkökausi meneillään, ja esimerkiksi erikoisella tavalla kuntopolulla loikkivat ihmiset ovat kersasta iiihaaaaan kamalia... Nopeasti se kuitenkin reipastui, ruuan voima on ihmeellinen ;)

Kuulema noista turista saadaan vielä ihan pätevät hakukoirat leivottua, kunhan vaan jaksaa treenailla ja muistaa varata paljon ruokaa metsikköön. Oli tosi kiva päivä siellä metsässä palelemassa, ja eiköhän me vielä päästä shelttien kanssa lisääkin tätä lajia tekemään!

Sunnuntaina oli vuorossa POKS-hallin avajaiset, joissa olin debytoimassa toimittajanuraani kamera kourassa sekä esiintymässä Mintun kanssa koiratanssiesityksessä. Esitys itsessään oli siis sitä, että samaan aikaan kun lajista kerrottiin yleisölle, tein minä Mintun ja Netta Jussin kanssa temppuja vapaavalintaisessa järjestyksessä taustalla. Homma meni kivasti, ja avajaisissa oli paljon porukkaa!

Iltapäivällä olikin vuorossa mätsärit, joihin ilmoitin molemmat shetlantilaiset. Kehien kanssa meinasi taas tulla vähän kiirus, kun molempien shelttien vuorot olivat tietenkin juuri siten, että ehdin juosta kehästä toiseen ja lykätä edellisen elukan sopivan uhriin kouraan... No, hienosti selvittiin kuitenkin!

Kehät olivat harmikseni melko pienet, eikä niissä oikein varsinkaan erään kakaran kanssa oikein mahtunut liikkumaan. Mintun pariksi sattui onneksi setteri, joten meillä ei ainakaan kiikastanut siitä, etteikö kilpakumppani olisi liikkunut rivakasti! Minttu esiintyi tosi kivasti löysällä hihnalla, seisoi kokonaan irti ja oli kuulolla. Meidät palkittiin punaisella nauhalla, mutta punaisten kehässä ei sitten menestystä enää tullut. Tätä olinkin salaa jo ennen kehää toivonut, sillä minullahan oli hirmuinen kiire pentujen nauhakehään, joka oli jo tällä välin alkanut pyöriä...

Meelan parina oli jokin pieni koira, jonka askelpituus ei ihan riittänyt neidin vauhtiin. Jouduin ottamaan sen tosi napakalle hihnalle ja oikeasti pitelemään pentua, joka olisi mieluiten esittänyt varsin nopeatempoista raviaan ympäri kenttää noin kymmenen kertaa nopeammin, kuin mihin minä annoin mahdollisuuden. Kehän jälkeen vierestä seuranneet treenikaverit ihmettelivätkin, miksi ihmeessä minä noin hirtin shelttiä kehässä. "No ettekö te kattoneet, sehän ois lähteny siltä käsistä jos sille ois annettu yhtään löysää!" kuului vastaus ennen kuin ehdin edes suutani avata. Ja se olikin ihan totta se!
Seisoa Mel ei olisi millään jaksanut, ja harmikseni se arvosteltiin maassa. Tuomari pyysi minua seisottamaan koiran ja hyökkäsikin samassa katsomaan sen hampaita, kun en ollut edes ehtinyt valmistella koiraani siihen - Meela vähän pakitti ja nykäisi päänsä pois tuomarin otteesta, mutta ei sen kummempaa.
Penska palkittiin kuitenkin niin ikään punaisella nauhalla.

Nauhakehässä oli tungosta, ja Meela oli vielä tässä vaiheessa kovin... räjähtäväinen. Meidän piti odottaa vielä aikuisten nauhakehässä palloillutta Inkaa noin ikuisuus, ja siinä vaiheessa Meela kyllästyi koko touhuun. Ensimmäisestä kättelykierroksesta selvittiin, mutta seuraavalla sheltti passitettiin ulos purutikun kera.
Jäimme vielä seuraamaan BIS-kehät, joissa parhaat palkintosijat menivät tutuille. Tosi kiva päivä!

Ilta tuhrattiin Anskun ja Bogin kanssa lenkillä, kuten viime aikoina on varsin usein ollutkin tapana. Lopuksi vielä niitä lupaamiani kuvia maailman parhaasta veteraaniseropista!

Meela oikeasti palvoo Timiä.