Matti Taitonakki ja Naawa Nakkinaama

Koska rakastan extempore-matkailua, autolla ajelemista ja koiranpentuja, ei ollut epäilystäkään ettenkö lähtisi kuskiksi ystävälleni, joka oli hakemassa pientä poronpoikasta kotiin Oulun seutuvilta. Lauantaina oli lähtö ennen kahdeksaa, kävimme viskaamassa Mintun ystävälleni Maikille hoitoon ja sitten Xantian keula kohti pohjoista! 

Pieni poronpoikanen saatiin kyytiin kuuden tunnin erittäin sekavan automatkan jälkeen. Lapsi nukkui autossa melkein koko matkan, joten virtaa riitti sitten Joensuuhun päästyämme! Minttu oli pihalla valmis leikkimään ihan heti, mutta sisätiloissa sitä lähinnä ärsytti pennun innokkuus. Sheltti on selvästi iskostanut päähänsä, ettei sisällä todellakaan riehuta ja hilluta! Närkästynyt tyttöni hyppäsi sängylleni turhaan, mutta teki virheen makuupaikkansa kanssa - sen häntä jäi roikkumaan laidan yli. Pieni poronpoikanen iski saman tien hampaansa kiinni Mintun häntään ja tästäkös sheltti loukkaantui entisestään! Itsekseen irvistellen se keräsi huolella itsensä sängyn perimmäiseen nurkkaan ja jäi sinne mulkoilemaan pentua närkästyneen näköisenä.

Sheltti oli kuuleman mukaan viihtynyt hoitopaikassaan mitä mainioimmin ja se olikin melkoisen uupunut kotosalle päästyään. Maikillahan on itselläänkin kaksi lappalaista, joten ainakaan seurasta ei ole tytöllä ollut puutetta!

Ja ihan vaan pentukuumetta levittääkseni: kuvia Mintusta ja Naawasta jäällä sitten sunnuntaipäivänä.

 

 

Ja koska en jaksa uutta tehdä uutta postausta tämän päivän tokoille, niin ymppään ne tähän samaan! Oli tosiaan aivan upea, lämmin talvipäivä, joten päätin tunkea taskut täyteen verilettuja ja painella sheltteineni treenaamaan. Minttu onkin selvästi kaivannut myös älyllistä aivotyöskentelyä (en laske älylliseksi etutassujen nostelun opettelua) ja oli enemmän kuin innoissaan päästettään käyttämään päätään!
Koko lenkin treenipaikalle (=koirapuiston parkkipaikka) se kulki vapaana, oli oikein skarppina käskyilleni koko ajan ja ohitti niin ihmiset kuin koiratkin kauniisti.

Aloitin perusasennon ja kontaktin hinkkaamisella. Olin ottanut mukaan myös naksun, joten naksauttelin aina oikeasta asennosta. Taas vähän halusi tunkea liian eteen, mutta kädellä korjailin paikkaa ja alkoi hakea hyvin myös vähän taaemmas, oikeaan asentoon.

Perusasennoista päästiin jouhevasti seuraamiseen. Lyhyttä pätkää, ensin naksuttelin siitä että piti kontaktin ehti ensi askeleesta lähtien. Mintulla on nimittäin tapana lähteä liikenteeseen niin, että parin ensimmäisen askeleen aikana se ei pidä ollenkaan kontaktia mutta nostaa sitten katseensa minuun. Kun tämä lähti sujumaan, otin paljon käännöksiä ja imuttelin niitä tiiviimmiksi. Lisäksi naksuttelin oikeita perusasentoja. Lopuksi treenailin myös täyskäännöstä tiiviimmäksi imuttamalla. Kun lyhyet pätkät olivat hyviä, pidettiin pienet välibreikkibileet.

Seuraavaksi niitä jääviä. Ensin varmistelin maahanmenoa, joka meni kympin arvoisesti! Jopa valmistelevan osuuden seuruu oli tosi jees. Itse juoksentelin ympäri kenttää ja koiran takanakin samaan aikaan kun se oli maassa, niin tuli vähän haastetta treeniin. Tästä sitten seisomiseen, johon pysähtyi oikein jämäkästi ja hyvin. Jälleen kerran kävin pyörimässä koiran takana ja sivuilla, menin kyykkyyn ja sellaista, mutta ei hievahtanutkaan. Jee! Vähän pidemmäksi aikaa paneuduttiin sitten istumisprojektiin, joka alkaa tosiaan olla hyvin jo pelkän sanan varassa. Naksauttelin aina kun istui. Hyvin se myös jää paikoilleen vaikka jatkan matkaa. Lopuksi vielä seisominen ja maahanmeno, ihan vaan varmistaakseni ettei istu-käskyn opettelu ollut tyhjentänyt pääkoppaa aiemmista. Ei ollut.

Avo-liikkeiden huumassani päätin tehdä myös avoimen luoksaria pysähdyksellä. Uskaliaasti jätin lettua takapalkaksi ja jätin koiran. Matka ei ollut hirveän pitkä, mutta kyllä pieni sheltti siinä jo hyvin vauhtiin kiihtyy. Pysähtyi nopeasti käsimerkistä ja käskysanasta, sitten vapautus takapalkalle. Seuraavaksi jätin taas takapalkan ja kutsuin, pysäytys yhtä hyvin tuloksin. Koira oli jo asennoitunut että takapalkalle vapautus, mutta kutsuin sen sivulle ja palkkasin kädestä. Oli jees! Näiden onnistuneiden suoritusten jälkeen otin vielä yhden luoksetulon ihan läpijuoksuna, ettei ala ennakoida.

Ja kakeja! Istu-maahan-istu, kuten tavallisestikin. Otin vähän lisää välimatkaa ja palkkasin istumisia, kun noi maahanmenot on jo niin vahvat. Hyvin meni, eikä edes haukkunut, hypähtänyt tai hinautunut eteen. Jee!

Loppuun otin vielä paikkamakuun näkösuojassa. Juoksin jonkun auton taakse piiloon ja odotin pari minuuttia. Ei haukkumista, ja kun palasin piilostani, oli koira vielä yhä paikoillaan. Tämähän alkaa näyttää jo tosi hyvältä!
Iltasella vielä jos jaksaisi naksutella ja touhuta tuon noudon kanssa, niin olisin aika ylpeä itsestäni ja panostuksestani päivän treeniin.

Shelttirumbaa

Aurinkoinen päivä on hyvä valokuvauspäivä! Shelttini oli hoidossa Utrassa vanhempieni luona (olin nääs joutunut soittamaan heille että pelastavat tuon raukan kotoani, ettei ihan kuole yksinäisyyteen näyttelypäivän venyessä mahdottomuuksiin) ja siinä naapurissa asustaa sopivasti shelttitoveri Cara omistajineen. Sovimme shelttilenkin Utran saareen, kamera oli tietenkin mukana!

Ihan ensiksi Cara ei oikein lämmennyt tytölleni, mutta totuttuaan nämä kaksi hakivat palloa ihan kauniisti. Tai siis Minttu haki. Cara lähinnä juoksi perässä.

Kun palailin lenkiltä vanhempieni asunnolle, tuli vastaan yllättäen musta labradorinarttu. Arvelin sen olevan noin puolivuotias. Omistajaa ei näkynyt mailla ei halmeilla, joten laskin Mintun irti ja kalasti labbiksen hihnaan. Vein Mintun sisään ja aloin pennun kanssa haravoida lähimaisemia. Ketään ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut, joten soitin melkein heti myös lemmikkihoitolaan sekä poliisille.

Omistajaa ei kuulunut ja kylmäkin oli, joten vein koiran sisään. Timi ensin vähän pörhisteli nartulle, mutta hyväksyi tulokkaan kuitenkin oikein hyvin. Sisällä pääsin myös netin ääreen ja laitoin oitis Facebookiin ilmoituksen löytyneestä koirasta. Kas kummaa, vartin päästä koiran omistaja soitti ilmeisen helpottuneena lemmikkinsä löytymisestä! Hänen poikansa kaveri oli myös minun kaverilistoillani ja näin hän oli saanut kuulla koiransa löytyneen.
Loppu hyvin kaikki hyvin - koira pääsi takaisin kotiinsa.

Nyt kun aloitin Timistä puhumisen, niin muistuipa mieleeni. Ilmeisesti jäällä juostussaan herra oli onnistunut telomaan useamman jalkansa sillä lailla, että karvat olivat lähteneet ihan ja vähän ihoakin raapautunut mukaan. Yhden illan kuulema oli kipeä ja kylmänarka, mutta ei sen suurempaa hätää kuitenkaan. 

Ja niin! Huomenna starttaan koulusta päästyäni Xantian kohti etelää. Ensin yövymme Lahdessa ystäväni Maijan ja hänen laumansa riesana, seuraavana päivänä sitten taas eletään shetlantilaispariskunnan ensitreffejä!

Läntisen Joensuun kermaa

Tällä kertaa sivuutan shetlantilaiseni ja jopa tuon Mustan julmasti – aion keskittyä tässä bloggauksessa vain erääseen Mintun koirakavereista. Lauantaina nimittäin oli se päivä, kun welsh corgi cardigan Teppo lähti ensi kertaa tutustumaan näyttelymaailman ihmeisiin.

Hieman pohjustaakseni mainittakoon, että Teppo on lukioaikaisen ystäväni Heten koira ja olin lupautunut esittämään sen Tuusniemellä. Tuomarina oli Maret Kärdi, joten minkäänlaisia odotuksia ei sporttimallisen Tepon harteille  kasattu. Pelotteluita tuomarin tiukkuudesta oli sadellut paitsi tuttaviltamme, myös Teboilin kasvattajalta. Siinä yksi syy, miksen puoliturkkista shetlantilaistani sinne ilmoittanut.

No kuitenkin. Aamulla puoli kymmenen aikaan raahauduin metallihäkkeineni melkein naapuriin. Parin korttelin matkan taitoin darrahuuruissani hienostuneesti autolla – eihän sitä nyt kävelemään lähdetä! Varsin rivakasti saimme auton pakattua ja starttasin menopelin kohti Tuusniemen taimitarhaa. Matka sujuikin sukkelasti, ja pian kruisailimmekin jo sokkeloisella parkkipaikalla autoinemme. Kamat kasaan ja baanalle!

Olimme tulleet paikalle puolitoista tuntia etuajassa, jotta Teppo ehtisi totutella tilanteeseen ja minä vielä treenailla sillä kunnolla. Tämä oli huono veto sinänsä, sillä meidän kehämme jätätti aikataulustaan pahasti jo siinä vaiheessa, kun saavuimme. Lopulta kehät olivat jo toista tuntia myöhässä ja käsite ”koiranäyttelykilarit” sai alkunsa. Onneksi hallissa kuitenkin oli lämmin, ei käynyt kateeksi niitä, jotka ulkona joutuivat koiransa esittämään!

Teboil oli yllättävän rauhallinen tapaus, vaikka se olikin päättänyt aloittaa infernaalisen karvanlähdön juuri samalla sekunnilla kun astuimme sisään hallirakennukseen. Kävin kokeilemassa sitä tyhjässä kehässä, ja hyvin kulki! Tai ainakin niin kauan, kunnes seinässä ollut jättimäinen puhallin pärähti käyntiin aivan meidän kohdallamme ja corgiparka oli saada slaagin. Veimme Tepon rauhoittumaan häkkiin ja se sai kuin saikin kasattua itsensä ennen kehän alkua.

Jopa pieni kriisinpoikanen meinasi iskeä ennen kehää. Muiden puunaillessa corgejaan edustuskuntoon, tajusi ensikertalainen näyttelyseuralaiseni unohtaneensa paitsi harjan myös sumutepullon kotiin. Päädyimme pyyhkimään pahimmat hilseet ja irtokarvat pois kostealla pyyhkeellä.

Tuomari oli tiukka, kuten meille oli lupailtukin. Eriä ei jaettu turhan helposti, eikä kukaan ennen Teppoa ollut saanut edes sitä vaaleanpunaista nauhaa käteensä. Tavoitteena meillä oli H. Jos EH tulisi, niin pidettäisiin bileet.

Nuorten luokka kuulutettiin sisään ja minä talutin Tepon kehään ylhäisessä yksinäisyydessäni. Tässä vaiheessa Teppo ei enää välittänyt edes lihapullista, sitä jännitti ihan liikaa! Olin jo vaipumassa epätoivoon, kunnes kokeneemmat koiranäyttelykonkarini Pilvi ja Reetta ohjastivat corgin omistajan otollisempaan paikkaan kehäesiintymistä ajatellen ja Teppo ryhdistäytyi silmissä. Se juoksi upeasti löysällä hihnalla sen suuremmin hötkyämättä. Pöydällä olosta ei kyllä edes puhuta – se oli ka ma laa! Teboil meni aivan veteläksi ja makasi mahallaan pöydällä samaan aikaan kun minä koetin saada sitä edes jotenkin ryhtiin. Seistäkään se ei olisi malttanut, ja tuomari seisottikin meitä aika pitkään. No, ainakin Teppo ehti esitellä Maret Kärdille kokonaisen sarjan epämääräisiä poseerauksia!

Tunne oli melkoinen, kun minulle ojennettiin shown päätteeksi ensin punainen nauha, sitten vaaleanpunainen. 

Huomatkaa taktinen otteeni koiran haarovälistä.

Iloisesti tuulettaen ja yleisön riemunkiljahduksiin yhtyen seuloin ulos kehästä koirineni täydellisen typertyneenä. Maailman sporttimallisin luikerocorgi oli juuri saanut urosten parhaan tuloksen! Kädet täristen jäimme seuraamaan jatkokehiä. Yksi toisensa jälkeen urokset tippuivat pois sertitaistosta, ja lopulta jäljellä oli enää Teppo ja kaksi valioluokan urosta. Toinen niistä yltänyt edes erin tasolle, joten lopputaistelussa kohtasivat nuori, kehittymätön ja kammottavasti esiintyvä corgi sekä komea, kehittynyt kehäkettu.

Tässä vaiheessa kaikki olettivat, että meille annettaisiin sertiruusuke ja ”hyvää kotimatkaa!” Vaan ei – Teppo voitti valioluokan uroksen kirkkaasti ja minulle lykättiin lisää nauhoja käsiini sen sertiruusukkeen lisäksi! Jälleen kerran riemuitsimme estottomasti ensikertalaisemme menestyksestä, kunnes tajusimme olevamme varmasti äärettömän ärsyttäviä ja noloja siellä kehän laidalla päivitellessämme ja halaillessamme.

Jälkikäteen saimme lähinnä palautetta, että oli ihanaa nähdä, miten ihmiset todella aidosti riemuitsivat koiransa menestyksestä, joten ehkä emme aivan kamalia olleet!

Nartut menivät hujauksessa kun seisoskelin sivussa kuuntelemassa joka puolelta satelevia onnitteluja, ja pian oli jo roppikehän aika. Totesin, että siellä varmasti pudotaan – pessimisti ei pety. Vaan kuinkas ollakaan! Juostuaan kierroksen verran melkein kauhomatta ja riekkumatta, kiilasi Teppo nartut voittaneen koiran ohitse ja pokasi itselleen punakeltaisen ruusukkeen.

Jos se oli hieno fiilis, kun juoksi kehässä ympyrää yleisön taputtaessa tahtia, niin vielä hienompi oli ehdottomasti se hetki, kun saatoin ojentaa roppiruusukkeen koiran omistajalle täydellisen pökertyneenä äskeisestä menestyksestä!

"Nyt juostaan kilpaa voitosta!" totesi tuomari pu-kehässä.

Yritin nopeasti selittää, mitä kaikki ruusukkeet ja värinauhat tarkoittivat – Hete kun ei ole kovin koiranäyttelyihmisiä. En tiedä, onnistuinko tavoitteessani, mutta kesken kaiken meidät huudettiin ryhmäkehään. No, se oli vain sellainen käväisykierros ja ulos kehästä, mutta tulipahan koettua! Sheltin kanssa sinne on kuitenkin melko lailla hankalaa päästä, joten yksi huonosti käyttäytyvä cardi kyllä korvaa sen puutteen.

Upea päätös hienolle päivälle! Olin aivan riemuissani myös muiden corgistien ja kanssaihmisten reaktioista. Meitä tultiin onnittelemaan useaan otteeseen täysin tuntemattomien ihmisten toimesta ja corgistit olivat aidon iloisia menestyksestämme! Juuri tällaista näyttelyiden pitäisikin olla – iloitsemista omista ja muiden saavutuksista, uusia juttuseuralaisia ja kauniita koiria.

Lähestulkoon unohdimme hakea palkinnot toimistosta, kun touhusimme kotiinlähtöä niin innolla. Tällä kertaa muutaman palkinnon ja hienon arvostelun reissusta pokanneina pakkauduimme autoon. Corgi simahti saman tien etupenkin jalkotilaan, päivä oli ollut ensikertalaiselle rankka.

Dantalian's First Total NUO ERI NUK1 PU1 ROP SERT!

Merkinnän kuvista kiitokset Pilvi Hyttiselle!

Treffipalveluita ja muita suunnitelmia

No okei, mitäs sitä sen suuremmin salailemaan kun ehdin kuumehoureissani jo nettisivujakin päivittää. Unelmayhdistelmäisiä shetlantilaisia sekopäitä toivotaan Joensuun taivaan alle tänä keväänä!
En tässä turinoi yhdistelmästä sen enempää - uteliaimmat voivat tutustua siihen täällä.

Ahkera sähköpostin naputtelu on tuottanut niin pitkälti tulosta, että heti otollisten päivien satuttua kohdille Xantia starttaa kohti etelää ja takaisin tullaan  toivottavasti vasta sitten, kun pullat on laitettu hyvälle alulle. Voin luvata, että pentuhypetystä, jatkuvaa häsäilyä aiheen tiimoilta ja kaikkea oheiskrääsää on luvassa tämän asian tiimoilta koko kevään ajan.

Itselleni olen ajatellun jättää yhden. Uros tai narttu, trikki tai merle - ihan sama, kunhan se on yksinkertaisesti koko pentueen paras. Toiveissahan olisi saada näistä upealuonteisia ja terveitä harrastuskoiria, joilla olisi vielä jonkun verran ulkonäköäkin jos näytelmissä haluaa käydä.

Voin kertoa, että olen täydellisen ihastunut Magnuksen luonteeseen sähköpostien perusteella! Toivoin yli kaiken löytäväni rodunomaisen ja terveen uroksen, jolla olisi Luonnetta ja sähäkkyyttä Mintunkin edestä, ja sellaiseen olen toden totta nyt törmännyt. Toivottavasti myös mukuloille periytyy sopivissa määrin isänsä luonteenpiirteitä - siinä vaiheessa alettaisiin puhua jo melko lailla minun ihannesheltistäni.

Toivottavasti pullat saadaan uuniin ja vielä uloskin kunnialla!
Jännittävää kevättä meille ja lähipiirillemme.

Kevään merkkejä

Mistä tietää, että kevät lähestyy?
Helmikuussa on törkeitä pakkasia joo, mökkitielle nousee vettä niin että heikompi kuski (jollaisiin minä en riemukseni lukeudu, joskaan kaikki eivät allekirjoita tätä väitettä!) ajaa hetkessä katon kautta penkkaan ja eräänä päivänä saat huomata kauniinvalkoisessa matossasi veriläiskän. Eikä siinä vielä kaikki! Sitä verta on myös valkealla peitolla, jolla sheltti on hetki sitten loikoillut. Se juoksee!

Minua harmittaa kolmen viikon treenitauko - minustahan tulee epäsosiaalinen ja umpioitunut tuon elikon kanssa kyhjöttäessäni! Onneks ainakaan tänään taloudessamme vieraillut nuudelikoira Toivoton ei osoittanut kovinkaan suurta kiinnostusta ladyni peräpäätä kohtaan, joten kenties pääsemme vielä edes kerran ensi viikolla lenkkeilemäänkin. Hienostunut tyttöni toki myös suojelee itseään hyvin päättäväisesti - kun Toivoton kertaalleen erehtyi nuuhkaisemaan varovaisesti sheltin hännänjuurta, iski Minttu hurjasti kiljuen hampaansa puudelin päähän.

Minun tyttöni.

Kevät tuo mukanaan toivottavasti jännittäviä asioita, mutta pitääkseni salamyhkäisen verhon elämäni yllä en paljastakaan niitä vielä tässä!

Joskin jokainen tämän blogin lukija varmaan niistä onkin tietoinen, sen verran tehokkaasti allekirjoittanut on juossut ympäri kämppää puhelin kädessä ja hakannut näppäimistöä kailottaessaan onnestaan asiasta ehkä kiinnostuneille koiraihmisille.

Mission impossible

Siinäpä ratapiirrosta kerrakseen, meidän tämän viikon treenien tehtävä! Oli kuulema ollut muutamilla ryhmäläisillämme ACE:n treeneissä ja hyväksi koettu, joten otettiin sit meillekin. Meinasin oikeasti jo luovuttaa, kun katsoin tuota sokkeloa samalla kun kasattiin rataa. Ihan hullusti kieputusta samoilla esteillä! Aiemmista treeneistä viisastuneet ryhmäläiset laittoivat samoin tein numerot. Ne tulivat totisesti tarpeen, sillä varmaan kukaan ei olisi osannut tuota rataa ilman niitä.

Ennen suoritukseen lähtemistä kieputtelin shelttiä kolmella hypyllä. Kiertoja, välistävetoja ja eteen-käskyä. Hirveä huuto ja riehuminen, mutta ainakin tuo sai pahimmat paineet purettua. Pitkään se jaksoikin hyppiä niitä kolmea estettä ja kuunteli tosi hyvin minunkin ohjaustani. Kepiteltiin myös pariin otteeseen kepit päästä päähän molemmilta puolilta, hyvin sujui.

Tuli meidän vuoro mennä radalle, ja sheltti oli ihan innoissaan. Voinki kertoa hienon selostuken siitä, miten rata piti mennä, meille jopa annettiin yksityiskohtaiset ohjeet oikeaoppisesta ohjaamistavasta rataan tutustuttaessa. Päärata on siis tuo mustilla numeroilla merkattu.
Ensin koira tietenkin ensimmäisen hypyn taakse, kun itse kävelin toisen hypyn vierelle. Olin yhä kasvot koiraan kohden, kun käskin sen hypätä ensimmäisen hypyn ja käsien sivuhuiskautuksella myös toisen. Siitä saman tien kolmoselle - ja ihme ja kumma, Minttu ei hakenut ollenkaan putkelle, vaikka se oli siinä oikein tarosalla! Voimme havaita rintamasuunnan merkityksen. Kolmoselle vauhdilla, nelosen ja vitosen kierrot eivät mikään ongelma. Tässä vaiheessa palkkasin, että sain vähän mietittyä miten tuo kinkkisin pyörityskohta menikään, ja sitten lähti. Putkeen meni kivasti, eikä sen jälkeenkään ollut ampumassa väärälle hypylle, kun itse seisoin hyvissä ajoin rintamasuunta seiskaa kohden edessä. Kierrätin hypyn jälkeen oikealta puolelta koiran kohti putkea, sinne sujahti. Kun koira oli tullut putkesta, olin itse jo selkä edellä menossa kohti ysiä, ja esteen yli sylkkärillä meni että heilahti. Sylkkäriä ei ollakaan treenattu sitten viime talven, joten oli hyvä palautella vähän mieleen sitäkin! Putkeen, jälleen kerran hyvissä ajoin putken jälkeen ottamassa koiraa vastaan ja ohjaamassa sitä esteelle nro 11. Taas oikean kautta kierrätys kohti putkea, ajoissa vastaan ja kolmelletoista. Tähän väliin pakkovalssi, josta koira olikin helppo heittää neljälletoista ja vetäistä välistä menemään viidentoista. Puomin kontaktit otti hyvin, eikä mitään ongelmaa kahdessa viimeisessäkään esteessä! Huhheijaa.
Mentiin kaksi kertaa koko rata, ihan yhtä hyvin tuloksin.

Oli kiva huomata, että näinkin monimutkainen ja oikeasti vähän muistiakin vaativa radanpätkä onnistui meikäläiseltä, ja ennen kaikkea että koirakin jaksoi keskittyä! Olin tosi tyytyväinen ja menin vähäksi aikaa ulos kävelemään kun muut suorittivat.

Loppuun otettiin vielä tuo vaaleansinisin numeroin merkkailtu pätkä, joka oli tarkoituksella helpompi ja kivempi koiralle. Eipä tuossa ihmeempiä, mitä nyt esteiden seitsemän ja kahdeksan välissä juoksin päin koiraani kun ei taas menneet ajatukset yksiin. Kontaktit otti niin kivasti, että siihen olikin hyvä lopetella!

Väsynyt on sheltti nyt, kun se sai taas juosta radalla ihan urakalla. Huomenissa olisi sitten ohjelmistossa taas Toivon ja pikkupuudelin kanssa seikkailemista, toivottavasti se väsyttää yhtä lailla!
Eilen reippailtiin käymään Maikin luona, siellä Minttu leikki lapinkoirien Martan ja Meten kanssa oikein mielellään. Tunti käveltiin suuntaansa, ja kyllä illalla sen reissun jälkeen uni maittoi.

Tokoa ja tovereita

Viikonloppu vierähti sheltillä pitkälti kavereiden seurassa touhuten. Minä itse käväisin lauantaina Enonkoskella tutustumassa aussielapsosiin, sellaisiin neliviikkoisiin pallopäihin. Ei huolta kuitenkaan, minä en ole aussieta ottamassa! Kortiton toverukseni Netta sen sijaan on, ja minä tietysti lupasin lähteä kuskiksi tälle kasvattajaantutustumisreissulle. Minttu vietti perjantain ja lauantaina puolestaan vanhempieni luona hoidossa, oli kuulema kovasti leikkinyt Timin kanssa!

 

Sunnuntaina käytiinkin sitten koirapuistoilemassa. Ensin Minttu lähinnä inhosi kaikkia puistoilijoita, erityisesti erästä turhankin paljon neidistäni kiinnostunut labbista... Onneksi paikalle saapui kuitenkin tuossa kuvasakin leikkivä Ryyni-lappalainen (eikö ole ihana nimi!) ja Ada-laika, jotka saivat vähän vipinää sheltinkin jalkoihin. Tunnin se jaksoi reuhkata kavereittensa perässä ympäri puistoa kunnes alkoi vähän jo virta loppua. Meikäläisenkin varpaat tosin alkoivat olla vähän jäässä, joten en pannut lainkaan pahakseni, että päästiin lähtemään takaisin kämpille sieltä puistoilemasta!

Maanantaina riitti lisää kavereita, kun pari päivää takaperin Saksasta Suomeen palanneet Emmi ja villainen toverinsa Toivoton tulivat kylään! Toivo jäi hetkeksi aikaa kämpilleni hoitoon, eikä sheltti arvostanut tummaturkkista kaveriaan ollenkaan. Hyvin loukkaantunut pitkäkuono istui keskellä lattiaa korvat inhoten luimussa ja väläytteli hammasrivistöään villaherralle heti, kun Toivo uskalsi vähänkään liikahtaa eteisestä. Nopeasti sheltti kuitenkin hyväksyi sen, että Toivo on meillä kylässä, ja antoi sen leikkiä jopa lempipallollaan. Ja niin, poseerata nätisti sängyllä kamerallekin.

Kävimme toki myös yhdessä lenkkeilemässä! Ensin puistoon, mistä Minttu ei kovinkaan kummoisesti leikkiseuraa saanut, ja sitten jäälle. Jäätikkö oli tosin melkoisen huono valinta, sillä sieltä loppuivat valmiit polut kokonaan kesken ja jossain vaiheessa meidän oli tylsästi pakko kääntyä vain takaisin samaa reittiä kuin mistä olimme tulleetkin, ettemme olisi jonnekin ihan kaukomaille päätyneet. Mutta kivaa oli yhdessä lenkkeillä kuitenkin!

Tänään puolestaan oli tokotreenit. Jälleen kerran treenattiin perusasentoa (mikähän innostus tätä on nyt ottaa joka kerralla niin ahkeraan! No eipä silti, perusasentoa ei voi ikinä treenata liikaa!) ja seuraamista sekä luoksetuloja. Perusasentohan liittyy oleellisesti sekä seuraamiseen että luoksetuloon, joten hinkkaamista riitti!

Ensin ihan normaalisti lämmiteltiin sivu-käskyn kanssa. Minttu oli vähän ylienergisellä tuulella ja kuumui häsellysasteelle, eikä oikein malttanut ensin tehdä. Palkkaa ei ollut yhtään mistään missä oli mitään ylimääräistä tai väärää, joten yllättävän pian se myös rauhoittui. Perusasennossa pyrki tänään hakeutumaan vähän liian eteen, ohjaaja arveli tämän johtuvan siitä, että pienen koiran on vaikeampaa etsiä silmiäni ja vähän edempää se pääsee kontaktiin paremmin. Voihan se olla.

Seuraamista käskytetysti ryhmässä. Tähän olen tosi tyytyväinen! Ensin vähän haahuili, mutta kun tajusi että hei nyt oikeasti tehdään, niin teki hyvin. Ja jäi jopa ihan oikeaan kohtaan perusasentoihinkin! Tosi hienot, tiiviit käännökset molempiin suuntiin, joskin minä itse kuulema teen ne hitusen liian löysästi. Pitää alkaa tiukentaa kulmia ja harppoa pitkin treenikenttää ilman koiraa.

Luoksetuloja tehtiin ensin itsenäisesti, sitten yksi kerrallaan. Tässä vaiheessa jokin vähän häsäytti Minttua, ja sen kanssa piti käydä rauhoittumassa toisaalla. Nopeasti tilanne kuitenkin neutralisoitui ja päästiin tekemään juttuja. Luoksetuloissa tuppasi haukahtamaan perusasentoon siirtyessään, mutta palkkasin vain niistä hiljaisista suorituksista ja loppuun niitä tulikin jo useampi putkeen. Siirryttiin tekemään ohjatusti, ja liike oli kuuleman mukaan täyden kympin arvoinen. Sen enempää ei taida sheltiltä voida vaatiakaan!

Kun muut suorittivat omaa osaansa ohjatussa luoksetulossa, minä treenailin vähän kakeja (istu-maahan-sarjaa) ja ne meni kivasti ehkä kolmen metrin välillä. Jee! Myös liikkeestä jätöt niin istu, maahan ja seisokin tehtiin, kaikki toimi nopeasti ja hyvin. Kivasti on tuo istuminenkin jäänyt jo päähän. Jokusen kerran jätin Mintun myös niin makuulle kuin istumaankin paikoilleen, kiertelin hetken kentällä ja koiran ympärikin, palkkasin isosti ja vapautin. Hyvästi menivät ne!

Treenien jälkeen käytiin nopeasti vielä Utrassa piipahtamassa, autooni piti vähän lisäillä nesteitä. Minttu ja Timi pyörivät hetkosen lattialla keskenään ja kun illalla tultiin takaisin kämpille, niin kyllä Mintulle uni maittoikin makeasti!

Tällaiselle hypärille voisin lähteäkin

Tällä kertaa treeneissä oli Marjo Heinon sivuilta printattu hyppyrata. Ykkösluokkaa, joten ei mitään kovin vaativia kiekuroita kennellekään. Joka tapauksessa askarreltavaa riitti myös korkeammissa luokassa kisaaville koirakoille - etenkin suora putki vauhdinantajana oli ongelmallinen, kun koirat tuppasivat olemaan ohjaajian sukkelampikoipisia.

Minttu kävi kuumana, kuten arvata saattaa taas vaihteeksi. Mitähän tuon kanssa pitäisi tehdä, että se saisi purettua kaiken energiansa? Vastaus on tietysti kaksi tuntia koirapuistossa ja tokotreenit, mutta sellaiseen harvemmin koulupäivän päätteeksi ja ennen agitreenejä on aikaa, saati sitten energiaa.

No kuitenkin. Ensimmäinen hyppy ja pussi hienosti, ja jopa kepit (jotka muuten olivat taas siltä hankalammalta puolelta!) otti kivasti. Putkeen haki hienosti, samoin hypyltä toiseen putkeen ja sieltä suoraan. Suorasta putkesta sai kivasti vauhtia muurille, mutta sai jopa käännyttyä melko tiukan kulman tonne pituudelle. Hypyissä ei mitään ongelmaa, itse valssasin ennen putkelle menoa toiselle puolelle ja rata sujui loppuun oikein jouhevasti. Jos kisoissa olisi tällainen rata, niin jopa minä voisin ohajata nollan! 

Mistä löytys sellaset kisat?