Juuka RN

Ihanat lähinäyttelyt ja ihanat myöhäiset kehät! Vaikka okei, myönnetään - jotenkin se kello viideltä aamulla näytelmiin lähteminen vai kuuluu näyttelymeininkiin. Olen ollut aika pettynyt, etten ole saanut kokea sitä riemua vielä kertaakaan tänä vuonna! No, ehkä sitten joskus myöhemmin tämänkin edestä.

Joka tapauksessa tänään oli vuorossa Juuan ryhmänäyttely, jossa tuomarina meillä oli Saija Juutilainen. Toverini Reetta oli ilmoittanut suomenpystykorvansa Vertin mukaan leikkiin, joten toki hyödynsin mahdollisuuden hauskaan matkaseuraan ja uudella, toimivalla autolla matkaamiseen, joten lyöttäydyin mukaan seurueeseen! Lähtö oli vasta yhdeksän aikaan, joten sain nukkua ruhtinaallisen kauan. Tai olisin saanut, ellen olisi puolilta öin vielä istunut lattialla saksimassa shelttini korvakarvoja, jotka olivat saaneet rehottaa täysin naturelleinä viimeiset puoli vuotta. Olin täydellisen yllättynyt siitä, että korvien trimmaamisen jälkeen tuo epatto näytti ihan sheltiltä, ja jopa suloiselta! Mitä tapahtui!

Paikalle saavuttiin navigaattorin ohjeistuksella oikein ajoissa ja hienosti valmiina. Kaljakärry kolisten hinasimme metallihäkkimme shelttikehän laitamille. Itse survoin Mintun samoin tein häkkiin, peittelin sen huolella piiloon ja pyysin viereemme leiriytyviä eräjormia vahtimaan, ettei kukaan nyysi shelttiäni. Pystärikehä nähkääs oli eri hallissa, ja minun täytyi luonnollisesti kuvata Vertin esiintyminen! Verttihän esiintyi joo, H:n arvoisesti. 

Tämän riemun jälkeen suihkin suoraan shelttikehälle, missä narttujen arvostelu oli jo aloitettu. Kaivoin Mintun boksistaan ja trimmasin sen tassukarvat, joita en ollut yöllä jaksanut saksia. Samoin leikkelin kynnet lyhyemmiksi. Sittenpä olikin jo aika iskeä shelttiä häkin päälle ja alkaa pöyhöttää sitä kehäkuntoon. Minttu näytti siltä, että olisi ollut valmis työntämään sumutepulloni ja harjani jonnekin hyvin epämääräiseen paikkaan, mutta lopulta tyttöni keskittyi lähinnä dyykkaamaan verilettuja makupalapussistani, joten viha koko toimenpidettä kohtaan unohtui hyvin nopsakasti.

Nartut kutsuttiin avoimeen luokkaan ja sinne mentiin sekaan mekin! Minttu ei ollut ihan unohtanut näytelmätermistöä kuluneen tauon aikana, vaikka oikeaoppisen seisomisen hakeminen oli hieman työläämpää kuin tavallisesti. Tyttöni juoksi oikein kauniisti ravaten ja pitkällä askeleella. Harmi vain, etteivät lukuisat muut avoimessa kilpailleet nartut ymmärtäneet, että jos kerran juostaan niin tehdään se vauhdilla, joten jouduimme jatkuvasti hituroimaan muiden takana.
Kierroksen jälkeen olimme vuorossa kolmansina, joten jäin koirineni palloilemaan kehän laidalle ja odottelemaan vuoroamme hengailla pöydällä.

Minttu asettui pöydälle oikein kauniisti jääden tuijottamaan hypnoottisesti kädessäni ollutta veriletunmurua. Kuten yleensäkin, käytös pöydällä oli oikein mallikelpoista eikä sheltti väistänyt tuomariakaan. Tämän katsauksen aikana tuomari selosti arvostelusta jo ummet ja lammet, ilmoittaen koirallani olevan mm. oikea-asentoiset korvat. Hymyilytti. Hienosti oikeaan asentoon rutistellut korvat pikemminkin.

Nostin Mintun maahan ja juoksutin sen edestakaisin. Tosi hienosti kulki, vapaalla ja reippaalla askeleella, ei mitään peitsiä. Tästä suoraan jouhevasti ympyrälle, mikä sekin oli minusta oikein kauniin oloista katseltavaa. Sheltti nimittäin liikkui! Liikkui niin ettei ole ihan hetkeen liikkunutkaan.

Juoksentelun päätteeksi asetuimme toki poseeraamaan pöydän eteen. Hetken hapuilun jälkeen minulle ojennettiin riemukseni juuri se mitä haettiinkin - punainen nauha!

ERI-koiria ei ollut kovinkaan montaa ja shelttikehän arvostelu rullasi. Eipä aikaakaan, kun löysin itseni ja pienen merleni kilpailuluokasta kaikkien niiden soopeleiden keskeltä! Hassunhauskasti armas numerolapputaskuni päätti sanoa sopimuksensa irti ja räjähtää hajalle kesken juoksutuksen, mutta onneksi sain näppärästi noukittua sen maasta pois muiden jaloista.
Taas kerran kiihdytyskaistamme oli vähän turhan pienoinen ja olisin voinut pinkoa sheltteineni lujempaakin, mutta ei se meitä ilmeisesti ihan hirvittävästi haitannut, kun meille odoitettiin kolmas sija! Olin jo täydellisen innoissani sijoittumisesta kilpailuluokassa, ja kun tuomari totesi SA-nauhoja jaettaessa että "kolmosellekin voi antaa", olin jo sitä mieltä, että eiköhän päivän tavoitteet olleet pulkassa.

Ennen PN-kehän läpijuoksua ehdin korjata numerolappuasianikin ja sain sen jopa takaisin hihaani. Läpijuoksuksihan se tosiaan meni, meidät käteltiin ensimmäisten joukossa pois kehästä ja se olikin sitten kotimatkan aika. Mutta oli aika hauskaa olla taas kerran ainoana merlenä soopelimeren keskellä. Harmi vaan, ettei me ikinä taideta selvitä sen pidemmälle!

Innoissani juoksin Reetan kanssa tsekkailemaan kojuja, joissa törmäsin suoranaiseen ihmeeseen: kangashihna alle kolmella eurolla! Riemukseni se oli vielä sinikeltavalkoraidallinen, joten ostin moisen halvan kapistuksen kesähihnaksi. Meneehän noita remmejä, jos sitä perheenlisäystäkin on tulossa...

Lopulta olin niin kotiinlähtöfiiliksissä, että meinasin unohtaa ottaa arvostelunkin mukaan! Onneksi hoksasin vielä noutaa senkin, olisi voinut harmittaa jäädä ilman.

"3v. Kaunislijainen. Hyväluustoinen ja rakenteinen narttu. Kaunisilmeinen ????? ?????????. Kuono voisi olla hieman paremmin pyöristynyt. Hyvä purenta. Oikea asentoiset korvat. Kauniit käpälät. Kaunis niskan kaari. Hyvä ylälinja. Liikkuu sujuvasti säilyttäen ylälinjansa mallikkaasti. Puhdas tumma(???) missä sopivasti tan-merkkejä"

Saija Juutilainen - AVO ERI AVK3 SA

Reetan kanssa pakkasimme koirat autoon ja kotimatka saattoi alkaa! Valitsimme navigaattorista reitin "kotiin", sillä toki oletimme, että sieltä todella myös se kotiosoite löytyy. Jonkin aikaa ajettuamme aloimme pohdiskella, miksi reitti ei näyttänyt tutulta ja vastaan tuli vain Tuusniemen kylttejä. Navi oli jostain kumman syystä päättänyt opastaa meidät Tuusniemen taimitarhoille! Järjettömän nälkäisiä, väsyneinä ja asiasta kyrsiintyneinä teimme uukkarin ja lähdimme ajamaan talla pohjassa takaisin päin.
Tällä kertaa naputtelimme osoitteen naviin itse.

Merkinnän kuvat (c) Reetta K.