Kuolema ei ole vaihtoehto

Ahvenlampi 20-21.6.2011

Emmin kanssa oltiin jo pitkään suunniteltu lähtevämme vaellukselle koiriemme kanssa. Meela tietenkin on vielä tänä kesänä aivan liian nuori vaelluskaveriksi, mutta Minttu ja Toivo pääsivät mukaan. Ajankohdaksi oli valittu juhannusta edeltävä maanantai ja tiistai, määränpääksi alun alkujaan Herajärvi.

”Ettekö te vois siirtää sitä reissua toiseen kertaan, sinne on luvattu ihan kamalaa säätä!”

No ei voitu.

Maanantaina satoi vettä aivan törkyisesti. Pakkasin koirat autoon ja karautin pari tuntia aikataulustamme myöhässä Utraan. Meela touhotti paikan päällä innoissaan ja jopa Timi uskaltautui nyt moikkaamaan pikkukaveria. Kakara ei tainnut kaikelta touhultaan edes huomata, että lähdimme Mintun kanssa jatkamaan matkaa. Hyvä niin, vaikka kuuleman mukaan Meela oli yöllä vähän itkeskellyt peräämme. Timi oli välillä joutunut komentamaan kakaraa, joka oli ollut ihan liian villi vanhan herran mieleen. Muuten pieni oli kuulemma ollut oikein mallikelpoinen ja rasittava itsensä.

Vettä ripeksi tasaiseen tahtiin, kun saavuimme niille nurkille, joilla määränpäämme kuului sijaita. Seikkailtuamme hetken ristiin rastiin pitkin metsiköitä ja peräkyliä, päätimme lopulta jättää auton jollekin P-paikaksi tarkoitetulle alueelle, jonka vierestä lähti merkattu vaelluspolku. Minttu oli onnistuneesti vaelluskuorman päällä keikkuessaan onnistunut oksentamaan auton ovessa olevaan lokerikkon.
Rinkat saatiin kuitenkin pakattua selkään ja lähdettiin kohti tuntematonta.

Koirilla oli virtaa ja ne touhuilivat jotain leikintynkää keskenään. Hyvin nopeasti Mintun ilme kuitenkin muuttui lähinnä kyrsiintyneeksi – miksi me oltiin vesisateessa rämpimässä joillain mutaisilla metsäpoluilla, kun oltaisiin voitu makoilla mukavasti sängyssä kotosalla? Toivoa ei kurja sää masentanut, ja loppujen lopuksi arvon puudeli taisi olla ainoa, ja nautti jokaisesta hetkestä retkellämme eikä olisi halunnut lähteä kotiin ollenkaan.

Melko lähellä autopaikkaamme oli jonkinlainen vuokrattava retkimaja, jota pysähdyimme tutkimaan. Mainitsin jo tässä vaiheessa, että jos me haluttaisiin olla lusmuja, jättäisimme kamat majan pihaan ja kävelisimme vain suosiolla lenkin metsässä. No eihän tämä toki käynyt päinsä, vaan me taapersimme rinkkoinemme ja telttoinemme sinisten läiskien merkkaamalle reitille.

Polku muuttui koko ajan omituisemmaksi, ja lopulta päädyimme kalliolle, josta oli äärimmäisen kivikkoinen ja hyvin jyrkkä pudotus alas. Sivummalla meni kuitenkin pieni poluntapainen, jonka varsinkin koirat suorittivat leikiten.

Polku katosi lopulta kokonaan, ja liukkaiden kallioiden sekä kostean metsikön läpi kuljettuamme löysimme uuden rinteen – tällä kertaa pystysuoran, eikä missään ollut enää kiertotietä. Se hippunen, mikä itsesuojeluvaistoa minusta ja Emmistä vielä löytyi, kohotti tässä vaiheessa päätään ja päätimme kääntyä takaisin.

Teltta pystytettiin lopulta ikuisuudelta tuntuneen paluumatkan jälkeen juuri sen mökin pihaan, missä olimme aiemminkin pysähtyneet. Koirat olivat märkiä, samoin me kaksi. Sade taukosi hetkeksi, ja saimme teltan pystyyn ja suojattua pressulla. Äärimmäisen väsyneet koirat tunkivat sisätiloihin ja Minttu heittäytyi heti pitkälleen Emmin patjalle. Siitä se ei sitten koko iltana noussutkaan, vaan nukkui ihan rättiväsyneenä monta tuntia reagoimatta yhtään mihinkään.

Sade jatkui ja yön pimeinä tunteina telttamme alkoi antaa periksi vedelle. Kaikki tavarat olivat märkiä, lattialla oli lammikoita. Neljän aikaan aamuyöllä heräsin siihen, että jalkani uivat vedessä. Oli ihan tappokylmä ja vettä satoi aina vaan lisää.
Myös Emmi heräsi, ja hetken sadetta päiviteltyämme kuulin ehkä ihanimmat sanat ikinä:
”Laura, jos sä haluut nukkua autossa, mä voin ajaa kotiin.”