Otsikko kyllä vähän huijaa - onhan kiddo päässyt pyörimään Mintun agilityissä, mutta nämäpä olikin sen ihan omat treenit ekaa kertaa. Olin alkujaan vähän huolissani siitä, mitä koko hommasta tulee. Pääsen koulusta puoli kolmen aikoihin, kotiin kestää ajaa vajaa tunti ja neljältä pitäisi olla jo agilityhallilla. Pentu käy ylikierroksilla jos ei pääse lenkille ja agilityhalli kuumentaa sitä jo valmiiksi ihan uusiin ulottuvuuksiin... No, tänään kävi tosi kivasti ja meillä oli koulutehtävä Joensuun keskustassa. Hain kameran ja koirat mukaan, ja merlekaksikko pääsi palloilemaan iltapäiväruuhkan sekaan. Keskustaseikkailun jälkeen oli vielä tunti aikaa, joten suuntasin koirineni metsään. Ne telkkusivat siellä vapaina, jonka jälkeen treenasin vielä molemmilla vähän tokoa. Minttu autoon, ja kikkareen kanssa treenikentälle!
Meitä oli yhteensä neljä koirakkoa, joista pahin häiriö oli ehdottomasti samaan ryhmään eksynyt Silsander. Rakentelimme muutaman toimipisteen kepeille, pennuille säädetty A-este kontakteja varten, putkia ja muutamia esterykelmiä. Puomit olivat tietenkin maassa, penturyhmä kun ollaan.
Ensin otin Meelan kanssa ihan kahden hypyn suoraa. Keskittyminen tuotti ongelmia, ja pentu painoi menemään kunnon trollface-ilme naamallaan samalla, kun kutsuin sitä luokse. Meelalle luoksetulokäsky on kuitenkin sen verran vahva, että se pysyi lähettyvilläni, muttei antanut kiinni. Loppujen lopuksi treenasimme hihnan kanssa ihan odottamista, mikä ei ihan ole Meelan vahvimpia puolia...
Meni kuitenkin vauhdilla hyppysuoraa ja osasi tosi nopeasti tulla mukaan, vaikka ei olla oikeastaan hyppyjen kanssa muuta tehty kuin siivekkeiden kiertoja ja välistävetoja.
Meela pääsi vähän jäähylle, jonka jälkeen perehdyimme vähän keppeihin. Niitä lähden nyt opettamaan verkkojen avulla. Luulen, että saan niistä nopeammin itsenäisemmät kuin Mintulle. Tai ainakin voi yrittää! Tehtiin vain puolikkailla kepeillä, olihan tämä meidän ensimmäinen kertamme. Meela temperamenttisena tyttönä suuttui verkoille heti, kun se ensimmäisen kerran juoksi päin niitä. Neiti paineli ympäri keppejä ja raivosi verkoille, eikä tämän jälkeen todellakaan suostunut astumaan kujaan vaan alkoi heti kiukutella. Laitoin sen hihnaan ja houkuttelin sen remmissä menemään keppejä, ja pian ilkeiden verkkojen kamaluus unohtuikin. Kerran se törmästi hökeltäessään uudelleen loppupäässä verkkoon, ja tuloksen voi arvata... No, tehtiin yksi onnistunut suoritus siihen loppuun ja jätettiin hautumaan.
Kontakteja lähdettiin hiomaan, ja ajattelin nyt opettaa tuolle kunnon pysäytyskontaktit vaihtelun vuoksi. Hinkkailtiin niitä, mutta sitten minun namini loppuivat ja piti siirtyä lelupalkkaan, joten jätin tuollaisen rauhallisuutta vaativan tehtävän taas hautumaan. Muutama putki tässä välissä, ja sitten taas vähän taukoa pennulle.
Lopuksi otin Meelalla vielä parin hypyn ja putken suoraa, ja ennen kaikkea sitä odottamista... Pitää oikeasti alkaa treenailla kaikkea rauhallista agilitykentällä tuon kanssa, koska odottaminen on sille ihan älyttömän suuri ongelma nyt, kun se tietää miten kivaa esteiden läpi kaahaileminen on.
Tuntui kyllä, että ihan älyttömästi ehdittiin treeneissä tehdä, mutta ei tästä mitään isoa postausta sitten tullutkaan! Ensi viikolla jatkuu ;) On muuten hilpeää, kun kaikkien treenien jälkeen tuo pentu jaksaa vieläkin meuhkata ympäriinsä Timin kanssa. Viikonlopulta olisi kuvia myös Timistä ja tytöistä mökillä, mutta niitä sitten erillisessä postauksessa!
maanantai 31. lokakuuta 2011
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Oikea Harrastuskoira
Alkaa olla liian hämärää ottaa kuvia. Aina vaan sataa ja on pilvistä, koirat tuo kilon hiekkaa sisään jokaisella ulkoilukerralla ja tuuli puhaltaa kauhean kylmästi takin sisään. Tulisi vaan lumi ja kunnon talvi!
Kuten sanottu, vieraanamme oli koko syysloman ajan Mocca-puudeli. Kolmen koiran (varsinkaan kahden vielä kesken koulutusvaiheensa olevan ja yhden älykkään koiran) omistaminen ei ihan vielä ole minun juttuni, vaikka noista paljon iloa toisilleen olikin. Meela ja Mocca leikkivät aamusta iltaan, ja Minttukin sai välillä vähän huilitaukoja kersan kanssa touhuamisesta. Harmikseni Meelan sisäsiisteys kuitenkin otti takapakkia Moccan aikana, liekö sitten johtunut siitä, että myös tämä ruskea karvakasa tuppasi lirauttelemaan sisätiloihin... Moccaisen päästyä kotiinsa, on tilanne kuitenkin neutralisoitunut ja Meela on taas oma ihana itsensä, eikä pissi lattioille koulupäivieni aikana.
Viikonloppuna juhlistettiin loman loppumista mätsäreiden merkeissä. Ilmoitin sekä Mintun että Meelan kehään. Päivä oli melko kolea ja kostea, ja pentua palelsikin hieman odotteluvaiheessa. Se ei olisi millään malttanut seisoa, tuijotti vain kiukkuisesti ja meni istumaan. Ravatessa se kuitenkin loisti taas omalla olemuksellaan. Kehän laidalla seisoskelleet kaverinikin naureskelivat, miten itsevarma kikkana tuo on. Ja se oikeasti tykkää esiintymisestä! Siellä pieni shetlantilainen viipotti nokka pystyssä ja esitteli varsin ylpeänä liikkeitään - tällä showlla meille punainen nauha.
Nauhakehässä ei menestystä enää irronnut. Meelan mielenkiinto oli kaikessa muussa paitsi minun (huonoissa) nameissani, takana olevan koiran kanssa olisi voinut vaikka leikkiä ja seisominen oli muutenkin hurjan tylsää. Eipä mitään, taas on vähän kokemusta hankittuna!
Minttu kipaisi JH-kehässä, ja esiintyi omaan silmääni oikein mallikkaasti. Vähän sillä meni räveltämiseksi, ja sheltti näytti hurjan innokkaalta touhutessaan nuoren handlerinsa kanssa. Onneksi tuo on juurikin tuollainen luottomalli, jonka voi jättää hyvillä mielin kenen tahansa käsiin pelkäämättä yleistä katastrofia.
Itse käväisin esittämässä innokkaan epattoni avoimessa luokassa, ja hitsi se tykkäsi! Tuomari oli ensin ohjastamassa parimme meidän eteen, mutta kohteliaasti kiilasin ohitse, ja kerrankin oli tilaa juosta. Minttu esitti kauneimmat liikkeensä ja paineli ihan hirmuista vauhtia pitkin kehää, napotti seisomassa pienestä vihjeestä ja oli muutenkin aivan ihana esitettävä! Punaista nauhaa kouraan ja nauhakehiin, joissa menestys jatkui niin ikään hyvänä - meidät viitottiin neljän parhaan joukkoon ja lopullinen sijoituksemme oli PUN3.
Tiistaina päättelin Mintun aloittelevan juoksujaan, ja jätinkin sen kanssa ohjatut tokot suosiolla välistä. Meelan kanssa suuntasimme kuitenkin penturyhmään sillä tuloksella, että jo toinen ohjaaja ihmetteli, mitä me oikeastaan tehdään niin aloittelevien koirakoiden keskellä... Se on alle 8kk ikäisille pennuille suunnattu, ja minua ja puolivuotiastani on jo kahdella kerralla potkittu kohti alkeisryhmää, joten kai me sitten ensi viikolla mennäänkin sinne! On Meela kyllä huomattavasti niitä kaikkia noutajia kypsempi ja halukkaampi keskittymään, jos ihan rehellisiä ollaan. Mutta omaan silmääni se on ihan pieni pentu vielä, eikä ylipäätään osaa yhtään mitään... No joo, ehkä kuuntelen vain ulkopuolisia ja tyydyn kohtalooni ;)
Treenien aiheena olivat kuitenkin peruskäskyt. Aloitimme ihan perus luoksepäästävyydellä, josta Meela suoriutui mallikkaasti. Tämän jälkeen jatkoimme kontaktiharjoituksilla ja ohitimme vuorotellen koirakoita, mikä oli Meelalle niin ikään helppo juttu. Se on todella kontaktihakuinen pentu, eikä sille tulisi koulutuskentällä mieleenkään meuhkata ventovieraiden koirien perään, kun toinen vaihtoehto on toimia yhdessä minun kanssani ja saada nameja palkkioksi.
Peruskäskyihin luokitellaan mm. istuminen ja maahanmeno, ja kumpaakin vahvisteltiin ensin paikoillaan, sitten liikkeestä. Meelan maahanmeno on vielä siinä määrin vaiheessa, että se tarvitsee siihen vielä käsimerkin. Nopeasti se on kuitenkin homman hoksannut, enhän minä ole ihan hirmuisesti sitä jaksanut edes koulutaa... ups. Nopea ja taitava kaikki tyynni, vaikka liikkeestä istumiset taisivatkin enemmän olla perusasentojen ottoa kuin istu-käskyn noudattamisia.
Loppuun otettiin vielä luoksetulot. Jätin Meelan paikoilleen ja kutsuin sen n. seitsemän metrin päästä luokseni sivulle. Pätevä! Viime viikolla ongelmamme oli se, että kersa lähti aina tulemaan luokseni ennenaikaisesti, jos seisoin yhtään pidempään hiljaa paikoillani. Viikon takainen treeni ja tänään ottamani odotuspätkät olivat kuitenkin tuottaneet tulosta, eikä Meelalla ollut mitään vaikeuksia odottaa lupaa kiihdyttää luokseni.
Käytiin vielä tyttöjen kanssa katsomassa salkkarit Annalla, kun en olisi kotiin ehtinyt. Meela meuhkasi Hupsiksen kanssa, ja Hupsis puolestaan vahvisti epäilykseni alkavista juoksuista suhtautumalla Minttuun varsin... urosmaisesti. Kiukkuinen akkani pelastautui sohvalle ja puri lappalaista päähän joka kerran, kun se erehtyi vilkaisemaan Mintun suuntaan sillä silmällä.
Ja lisää hyviä uutisia! Meelan kanssa päästiin pentujen agilityryhmään, ja aloitamme omat treenit maanantaisin. Myös Mintun agiryhmä on maanantaina, ja laskeskelin viettäväni sen nelisen tuntia agilityhallilla...
Kuten sanottu, vieraanamme oli koko syysloman ajan Mocca-puudeli. Kolmen koiran (varsinkaan kahden vielä kesken koulutusvaiheensa olevan ja yhden älykkään koiran) omistaminen ei ihan vielä ole minun juttuni, vaikka noista paljon iloa toisilleen olikin. Meela ja Mocca leikkivät aamusta iltaan, ja Minttukin sai välillä vähän huilitaukoja kersan kanssa touhuamisesta. Harmikseni Meelan sisäsiisteys kuitenkin otti takapakkia Moccan aikana, liekö sitten johtunut siitä, että myös tämä ruskea karvakasa tuppasi lirauttelemaan sisätiloihin... Moccaisen päästyä kotiinsa, on tilanne kuitenkin neutralisoitunut ja Meela on taas oma ihana itsensä, eikä pissi lattioille koulupäivieni aikana.
Viikonloppuna juhlistettiin loman loppumista mätsäreiden merkeissä. Ilmoitin sekä Mintun että Meelan kehään. Päivä oli melko kolea ja kostea, ja pentua palelsikin hieman odotteluvaiheessa. Se ei olisi millään malttanut seisoa, tuijotti vain kiukkuisesti ja meni istumaan. Ravatessa se kuitenkin loisti taas omalla olemuksellaan. Kehän laidalla seisoskelleet kaverinikin naureskelivat, miten itsevarma kikkana tuo on. Ja se oikeasti tykkää esiintymisestä! Siellä pieni shetlantilainen viipotti nokka pystyssä ja esitteli varsin ylpeänä liikkeitään - tällä showlla meille punainen nauha.
Nauhakehässä ei menestystä enää irronnut. Meelan mielenkiinto oli kaikessa muussa paitsi minun (huonoissa) nameissani, takana olevan koiran kanssa olisi voinut vaikka leikkiä ja seisominen oli muutenkin hurjan tylsää. Eipä mitään, taas on vähän kokemusta hankittuna!
Minttu kipaisi JH-kehässä, ja esiintyi omaan silmääni oikein mallikkaasti. Vähän sillä meni räveltämiseksi, ja sheltti näytti hurjan innokkaalta touhutessaan nuoren handlerinsa kanssa. Onneksi tuo on juurikin tuollainen luottomalli, jonka voi jättää hyvillä mielin kenen tahansa käsiin pelkäämättä yleistä katastrofia.
Itse käväisin esittämässä innokkaan epattoni avoimessa luokassa, ja hitsi se tykkäsi! Tuomari oli ensin ohjastamassa parimme meidän eteen, mutta kohteliaasti kiilasin ohitse, ja kerrankin oli tilaa juosta. Minttu esitti kauneimmat liikkeensä ja paineli ihan hirmuista vauhtia pitkin kehää, napotti seisomassa pienestä vihjeestä ja oli muutenkin aivan ihana esitettävä! Punaista nauhaa kouraan ja nauhakehiin, joissa menestys jatkui niin ikään hyvänä - meidät viitottiin neljän parhaan joukkoon ja lopullinen sijoituksemme oli PUN3.
Tiistaina päättelin Mintun aloittelevan juoksujaan, ja jätinkin sen kanssa ohjatut tokot suosiolla välistä. Meelan kanssa suuntasimme kuitenkin penturyhmään sillä tuloksella, että jo toinen ohjaaja ihmetteli, mitä me oikeastaan tehdään niin aloittelevien koirakoiden keskellä... Se on alle 8kk ikäisille pennuille suunnattu, ja minua ja puolivuotiastani on jo kahdella kerralla potkittu kohti alkeisryhmää, joten kai me sitten ensi viikolla mennäänkin sinne! On Meela kyllä huomattavasti niitä kaikkia noutajia kypsempi ja halukkaampi keskittymään, jos ihan rehellisiä ollaan. Mutta omaan silmääni se on ihan pieni pentu vielä, eikä ylipäätään osaa yhtään mitään... No joo, ehkä kuuntelen vain ulkopuolisia ja tyydyn kohtalooni ;)
Treenien aiheena olivat kuitenkin peruskäskyt. Aloitimme ihan perus luoksepäästävyydellä, josta Meela suoriutui mallikkaasti. Tämän jälkeen jatkoimme kontaktiharjoituksilla ja ohitimme vuorotellen koirakoita, mikä oli Meelalle niin ikään helppo juttu. Se on todella kontaktihakuinen pentu, eikä sille tulisi koulutuskentällä mieleenkään meuhkata ventovieraiden koirien perään, kun toinen vaihtoehto on toimia yhdessä minun kanssani ja saada nameja palkkioksi.
Peruskäskyihin luokitellaan mm. istuminen ja maahanmeno, ja kumpaakin vahvisteltiin ensin paikoillaan, sitten liikkeestä. Meelan maahanmeno on vielä siinä määrin vaiheessa, että se tarvitsee siihen vielä käsimerkin. Nopeasti se on kuitenkin homman hoksannut, enhän minä ole ihan hirmuisesti sitä jaksanut edes koulutaa... ups. Nopea ja taitava kaikki tyynni, vaikka liikkeestä istumiset taisivatkin enemmän olla perusasentojen ottoa kuin istu-käskyn noudattamisia.
Loppuun otettiin vielä luoksetulot. Jätin Meelan paikoilleen ja kutsuin sen n. seitsemän metrin päästä luokseni sivulle. Pätevä! Viime viikolla ongelmamme oli se, että kersa lähti aina tulemaan luokseni ennenaikaisesti, jos seisoin yhtään pidempään hiljaa paikoillani. Viikon takainen treeni ja tänään ottamani odotuspätkät olivat kuitenkin tuottaneet tulosta, eikä Meelalla ollut mitään vaikeuksia odottaa lupaa kiihdyttää luokseni.
Käytiin vielä tyttöjen kanssa katsomassa salkkarit Annalla, kun en olisi kotiin ehtinyt. Meela meuhkasi Hupsiksen kanssa, ja Hupsis puolestaan vahvisti epäilykseni alkavista juoksuista suhtautumalla Minttuun varsin... urosmaisesti. Kiukkuinen akkani pelastautui sohvalle ja puri lappalaista päähän joka kerran, kun se erehtyi vilkaisemaan Mintun suuntaan sillä silmällä.
Ja lisää hyviä uutisia! Meelan kanssa päästiin pentujen agilityryhmään, ja aloitamme omat treenit maanantaisin. Myös Mintun agiryhmä on maanantaina, ja laskeskelin viettäväni sen nelisen tuntia agilityhallilla...
tiistai 18. lokakuuta 2011
Oodi Materolle
Tajusin tänään, että vaikka Mintun kanssa tämä vuosi jäi omalla tavallaan hirmu nihkeäksi harrastamisen puolesta pentuprojektin takia, on tuo koira tänä vuonna edennyt hirmuisin harppauksin ihan kaikessa! Varmasti aikuistuminen ja palikoiden asettelu pienessä shetlanninlammaskoiran pääkopassa on auttanut, samoin kuin pentujen tuoma loma harrasteista. Tänä vuonna kaikkeen tekemiseen on tullut ihan uusi vaihde päälle, me kehitytään hirmuista vauhtia ja tuo on oppinut heiluttamaan häntäänsä!
Maanantaina aamuisen lykynlampiretkemme jälkeen suuntasin vielä Annan ja Hupsiksen kanssa reippaaksi tunniksi metsään. Koirat saivat leikkiä ja touhuta mielin määrin, ja ainakin pentu ja Mocca (joka on siis minulla nyt reippaan viikon hoidossa oleva keskarivillis) olivat jo urheilun määrästä ihan poikki. Mintun kanssa suuntasin vielä BH-kurssille, jossa oli kertauksen vuoro.
Kentällä oli hämärää ja syrjemmällä treenasi bokseri. En uskaltanut jättää Minttua kovin pitkälle etäisyydelle paikkamakuuseen, sillä tiedän sen reagoivan todella voimakkaasti siihen, ettei se näe kunnolla pimeässä ja vieraiden koirien touhuamseen ympärillä. Se haukahteli, mutta ei noussut sillä aikaa, kun toinen koirakko suoritti tottisliikkeitä.
Oli meidän vuoromme ottaa seuruukaavio ja henkilöryhmä. Vieras alusta tuotti ongelmia, epätasaisessa maastossa ja nurmella ei pikkukoiran seuruu ollut kovinkaan vietikästä tai tiivistä ja hajut sekä sen bokserin kyttääminen veivät huomiota. Jaksoi kuitenkin työskennellä koko pitkän pätkän, ja henkilöryhmässä toimi hyvin! Sama ilman hihnaa, ja kuten kouluttajakin totesi - "tää on niitä koiria, jotka vaan toimii paremmin ilman hihnaa". Liikkeestä istumisessa nousi perään, koska katosin varjoihin auringon laskettua nopeasti mailleen. Muuten tosi hyvää meininkiä, ja koirani huhuttiin olevan BH-koevalmis.
Itse kuitenkin haluan vielä vähän hioa liikkeitä paremmiksi (tokopuolen perfektionismi...) ja odottaa juoksujen menevän ohi. Katsellaan sit ensi vuonna!
Tiistaina oli tokoilupäivä jälleen kerran, mutta ennen tokoja kävimme päivälenkkeilemässä Inkan ja Islan kanssa harjuilla. Voi kun oli tytöillä mukavaa, kun saivat vaihteeksi painella pää viidentenä jalkana pitkin polkuja ja sammalikkoja! Lenkin jälkeen Meela ja Mocca olivat taas mukavan väsyneitä, mutta sheltit pääsivät pikaisen lepotauon jälkeen jatkamaan tokohommia.
Ensin oli Meelan pentukurssi, jossa aiheena luoksetulo. Tehtiin parit vauhtiluoksarit ja sitten ihan koemuotoisia. Tosi pätevästi tuo pentu osaa, ja joku on opettanut sen tulemaan sivullekin suoraan! Malttamisessa tuolla on vielä vaikeuksia, sillä jos seison pidemmän tovin hiljaa paikoillani, katsoo pentu aiheelliseksi kirmata sivulle istumaan. Tarvitsemme siis paljon treeniä odottamisen kanssa, eikä todellakaan joka kerran edes sitä luoksetuloa, kun ollaan treenailemassa.
Itsenäisesti otin sitten juurikin odottamista, maahanmenoa, seuraamista ja liikkeestä seisomista. Loppuajasta huomasi, että pitkä lenkki ja treenit kylmässä väsyttivät pentua, ja meni ihan roiskimiseksi. Siispä touhuilin sen kanssa helppoja temppuja ja annoin olla, turhahan se on treenata jos toista väsyttää.
Minttu puolestaan oli aivan liekeissä. Tunnin aihe oli nouto, mutta alkuun otimme seuraamistreeniä ympyrällä. Harjoitus oli ratsastustunneilta tuttua ympyrän pienentämistä. Treenin tarkoituksena oli parantaa koiran takapään käyttöä ja pitää perusasennot suorina. Minttu oli hirmu innoissaan ja teki kivasti, mitä nyt haki perusasentoihin hieman liian paljon eteen. Tämän ongelman alkulähde on kuitenkin katsekontaktissa. Pienen koiran on hankalaa nähdä minun silmiäni oikealta paikalta, joten sen on istuttava hieman eteen, jotta kontakti säilyisi.
Meille jaettiin kapulat, ja pääsimme tekemään helppoja harjoituksia sen sijaan, että olisimme lähteneet suoraan tekemään vain tylsästi noutoa. Sopi meille, koska Mintun kanssa ei ole nyt paljoa noutoja hinkkailtukaan!
Ensimmäisessä harjoituksessa keskityttiin kapulan kanssa liikkumiseen. Koiralle annettiin kapula suuhun ja liikuttiin sen kanssa lyhyitä pätkiä eteenpäin siten, että itse peruutti ja koira kulki siinä edessä mukana. Minttu oli tästä hirmu innoissaan, ja vähän tuppasi kuumumaankin harjoitusten aikana ja sitä sai peräti rauhoitella välillä.
Toisessa harjoituksessa keskityttiin palautukseen. Itse annoin koiralle kapulan suuhun, pyysin sitä odottamaan hetken, kävelin pari metriä ja kutsuin sen sivulle. Mintulla on tapana osua minun jalkaani kapulalla, sillä sen perusasento on niin tiivis. Se mälväisee kapulaa kerran aina, kun kulkee ohitseni, ja heittää perusasentoa hieman vinoon, jottei kapula olisi niin lähellä minua. Tässä pitäisi rohkaista sitä istumaan hieman edemmäs, mutta toisaalta en nyt sitten tiedä, onko tuo "ongelma" niin paha, että jaksaisin lähteä sitä korjaamaan...
Lopuksi tehtiin kokonainen nouto. Tosi hyvä ja vauhdikas, ei ennakoinut ja teki muutenkin hyvin!
Ohjaaja sattui olemaan sellainen, joka oli viime talvena vetänyt meille noutotreeniä. Sain ilokseni kuulla tehneeni todella hyvää työtä Mintun kanssa - viime treeneissä tämän ohjaajan kanssa se kun ei suostunut edes koskemaan kapulaan. Nyt nouto on Mintun lempiliike, se heiluttaa häntäänsä ja kuumuu pelkästä kapulan näkemisestä. Tuli todella hyvä mieli, kun itsekin tajusi, miten paljon jo pelkän noudon kanssa ollaan edistytty lyhyessä ajassa. Ensi vuonna me niin kisataan siellä avoimessa!
Maanantaina aamuisen lykynlampiretkemme jälkeen suuntasin vielä Annan ja Hupsiksen kanssa reippaaksi tunniksi metsään. Koirat saivat leikkiä ja touhuta mielin määrin, ja ainakin pentu ja Mocca (joka on siis minulla nyt reippaan viikon hoidossa oleva keskarivillis) olivat jo urheilun määrästä ihan poikki. Mintun kanssa suuntasin vielä BH-kurssille, jossa oli kertauksen vuoro.
Kentällä oli hämärää ja syrjemmällä treenasi bokseri. En uskaltanut jättää Minttua kovin pitkälle etäisyydelle paikkamakuuseen, sillä tiedän sen reagoivan todella voimakkaasti siihen, ettei se näe kunnolla pimeässä ja vieraiden koirien touhuamseen ympärillä. Se haukahteli, mutta ei noussut sillä aikaa, kun toinen koirakko suoritti tottisliikkeitä.
Oli meidän vuoromme ottaa seuruukaavio ja henkilöryhmä. Vieras alusta tuotti ongelmia, epätasaisessa maastossa ja nurmella ei pikkukoiran seuruu ollut kovinkaan vietikästä tai tiivistä ja hajut sekä sen bokserin kyttääminen veivät huomiota. Jaksoi kuitenkin työskennellä koko pitkän pätkän, ja henkilöryhmässä toimi hyvin! Sama ilman hihnaa, ja kuten kouluttajakin totesi - "tää on niitä koiria, jotka vaan toimii paremmin ilman hihnaa". Liikkeestä istumisessa nousi perään, koska katosin varjoihin auringon laskettua nopeasti mailleen. Muuten tosi hyvää meininkiä, ja koirani huhuttiin olevan BH-koevalmis.
Itse kuitenkin haluan vielä vähän hioa liikkeitä paremmiksi (tokopuolen perfektionismi...) ja odottaa juoksujen menevän ohi. Katsellaan sit ensi vuonna!
Tiistaina oli tokoilupäivä jälleen kerran, mutta ennen tokoja kävimme päivälenkkeilemässä Inkan ja Islan kanssa harjuilla. Voi kun oli tytöillä mukavaa, kun saivat vaihteeksi painella pää viidentenä jalkana pitkin polkuja ja sammalikkoja! Lenkin jälkeen Meela ja Mocca olivat taas mukavan väsyneitä, mutta sheltit pääsivät pikaisen lepotauon jälkeen jatkamaan tokohommia.
Ensin oli Meelan pentukurssi, jossa aiheena luoksetulo. Tehtiin parit vauhtiluoksarit ja sitten ihan koemuotoisia. Tosi pätevästi tuo pentu osaa, ja joku on opettanut sen tulemaan sivullekin suoraan! Malttamisessa tuolla on vielä vaikeuksia, sillä jos seison pidemmän tovin hiljaa paikoillani, katsoo pentu aiheelliseksi kirmata sivulle istumaan. Tarvitsemme siis paljon treeniä odottamisen kanssa, eikä todellakaan joka kerran edes sitä luoksetuloa, kun ollaan treenailemassa.
Itsenäisesti otin sitten juurikin odottamista, maahanmenoa, seuraamista ja liikkeestä seisomista. Loppuajasta huomasi, että pitkä lenkki ja treenit kylmässä väsyttivät pentua, ja meni ihan roiskimiseksi. Siispä touhuilin sen kanssa helppoja temppuja ja annoin olla, turhahan se on treenata jos toista väsyttää.
Minttu puolestaan oli aivan liekeissä. Tunnin aihe oli nouto, mutta alkuun otimme seuraamistreeniä ympyrällä. Harjoitus oli ratsastustunneilta tuttua ympyrän pienentämistä. Treenin tarkoituksena oli parantaa koiran takapään käyttöä ja pitää perusasennot suorina. Minttu oli hirmu innoissaan ja teki kivasti, mitä nyt haki perusasentoihin hieman liian paljon eteen. Tämän ongelman alkulähde on kuitenkin katsekontaktissa. Pienen koiran on hankalaa nähdä minun silmiäni oikealta paikalta, joten sen on istuttava hieman eteen, jotta kontakti säilyisi.
Meille jaettiin kapulat, ja pääsimme tekemään helppoja harjoituksia sen sijaan, että olisimme lähteneet suoraan tekemään vain tylsästi noutoa. Sopi meille, koska Mintun kanssa ei ole nyt paljoa noutoja hinkkailtukaan!
Ensimmäisessä harjoituksessa keskityttiin kapulan kanssa liikkumiseen. Koiralle annettiin kapula suuhun ja liikuttiin sen kanssa lyhyitä pätkiä eteenpäin siten, että itse peruutti ja koira kulki siinä edessä mukana. Minttu oli tästä hirmu innoissaan, ja vähän tuppasi kuumumaankin harjoitusten aikana ja sitä sai peräti rauhoitella välillä.
Toisessa harjoituksessa keskityttiin palautukseen. Itse annoin koiralle kapulan suuhun, pyysin sitä odottamaan hetken, kävelin pari metriä ja kutsuin sen sivulle. Mintulla on tapana osua minun jalkaani kapulalla, sillä sen perusasento on niin tiivis. Se mälväisee kapulaa kerran aina, kun kulkee ohitseni, ja heittää perusasentoa hieman vinoon, jottei kapula olisi niin lähellä minua. Tässä pitäisi rohkaista sitä istumaan hieman edemmäs, mutta toisaalta en nyt sitten tiedä, onko tuo "ongelma" niin paha, että jaksaisin lähteä sitä korjaamaan...
Lopuksi tehtiin kokonainen nouto. Tosi hyvä ja vauhdikas, ei ennakoinut ja teki muutenkin hyvin!
Ohjaaja sattui olemaan sellainen, joka oli viime talvena vetänyt meille noutotreeniä. Sain ilokseni kuulla tehneeni todella hyvää työtä Mintun kanssa - viime treeneissä tämän ohjaajan kanssa se kun ei suostunut edes koskemaan kapulaan. Nyt nouto on Mintun lempiliike, se heiluttaa häntäänsä ja kuumuu pelkästä kapulan näkemisestä. Tuli todella hyvä mieli, kun itsekin tajusi, miten paljon jo pelkän noudon kanssa ollaan edistytty lyhyessä ajassa. Ensi vuonna me niin kisataan siellä avoimessa!
maanantai 17. lokakuuta 2011
Jos minulla ei olisi koiraa...
Samaisen otsikon alla pohdiskeltiin aihetta tuoreimmassa Koiramme-lehdessä. Olen itse pyöritellyt kyseistä aihetta mielessäni useampaankin otteeseen, ja katson nyt aiheelliseksi levitellä väsyneet mietelmäni myös blogini lukijakunnan tietoon.
Silloin kun minulla oli vain Timi, en varmastikaan olisi tarttunut aiheeseen samalla tavoin, kuin miten tartun siihen nyt kahden aktiivisen harrastuskoiran omistajana. On täysin eri asia omistaa koira tai omistaa harrastuskoira. Kisakoira. Näyttelykoira. Mikävaankoira, jonka kanssa oikeasti tehdän asioita tavoitteellisesti - oli se sitten metsällä käymistä tai agilityä. Kaikki tyynni koira kuin koira rajoittaa elämää ja valinnat elämässä on tehtävä koiran mukaan. Itse en osaa samaistua siihen, kun kaverini harmittelevat koiratonta elämäänsä, ja kun minä kuittaan keskustelun kommentilla "no hei hanki se koira" tulee vastaukseksi "ei mulla nyt oo aikaa eikä rahaa".
Ai miten niin ei ole aikaa tai rahaa? Mitä muutakaan ihminen voi ajallaan ja rahallaan tehdä kuin kuluttaa sen koiraansa? Kuinka omituinen ajatus!
Jos minulla ei olisi koiraa, olisin varmasti heppatyttö henkeen ja vereen. Käynhän minä edelleenkin ratsastamassa ja pidän hevosista, mutta se harrastaminen ei ole yhtään samalla levelillä kuin koiratouhuni. Heppailemassa käyn mielenvirkistämiseksi, eikä minulla ole niiden eläinten kanssa minkäänsorttista kilpailuviettiä. Koirien kanssa koen tarpeelliseksi kilpailla lajissa kuin lajissa, ja mikä hulluinta, vieläpä nautin siitä. Selvästikin olen löytänyt koirista jotain sellaista, mitä hevosista en ikinä saanut irti. Lieneekö se sitten ihan vain mahdollisuus omistaa koira, kuka tietää? Oman hevosen haluaisin kuitenkin jossain vaiheessa elämääni saada.
Mikäli koiria ei olisi, olisi minulla myös aivan valtavasti luppoaikaa. No hyvä on - se meni siellä tallilla. Toisinaan tulee kuitenkin jopa mahdollisuus viettää sosiaalista elämää (ooh!), ja olen joutunut kieltäytymään kunniasta ihan vain siksi, etteivät karvaiset ystäväni joutuisi viettämään ylipitkää päivää kotona. Tekisikö lisääntynyt sosiaalinen elämä minut onnellisemmaksi kuin koirien kanssa touhuaminen?
En usko. Jos minulla ei olisi koiriam, en olisi myöskään koskaan tutustunut niihin ihaniin ihmisiin, joita minulla on nyt ympärilläni. Kukaan muu, kuin joensuulaiseen vippiporukkaan kuuluvat kaistapäät eivät istuisi kanssani syysloman ensimmäisenä aamuna kello 9.00 syömässä aamiaista kolean Lykynlammen rannalla koirien rellestäessä ympärilläni. Kukaan muu ei lähtisi kanssani järkyttävän hauskalle (ja märälle... ja kamalle...ikuiset traumat aiheuttaneelle jne) vaellusretkelle Ahvenlammelle. Kukaan muu ei suostuisi reissaamaan päivässä Ouluun ja takaisin yhden koiranpennun takia. Siis ei kukaan, paitsi koiraihmiset! Siitä olen ihan varma.
Rahaa koiraharrastukseen saa palamaan ihan loputtomasti. Pelkkä seurojen jäsenmaksu on useamman kympin, ja kun monipuolisesti harrastaakseen täytyy kuulua useisiin seuroihin... no tietäähän sen. Kausimaksut, agilityn parisataa maksava hallimaksu, kurssien maksut... kisamaksuista nyt puhumattakaan! Siihen päälle ruuat, matolääkkeet, uudet remmit, harjat, lisäaineet, puruluut, mätsärit ja kaikki muu sellainen. Mitähän kaikkea niilläkin rahoilla olisi voinut ostaa?
Mutta loppujen lopuksi - olisinko minä sitä materiaa koskaan tarvinnut? Olisin tietysti voinut hankkia myös elämyksiä, matkustaa vaikka Lontooseen viikon lomalle niillä rahoilla, jotka tänäkin vuonna olen kuluttanut Mintun kisamaksuihin. Vaan elämyksiä tarjoaa koiraharrastuskin. Mistään muualta en ole saanut samaa vapauden ja onnellisuuden tunnetta, kuin oman laumani kanssa hiljaisessa metsässä vaeltamisesta. Tai siitä, kun olemme saavuttaneet tavoitteemme. Tai siitä fantastisesta hetkestä, kun Minttu aamuauringon noustessa hoivaili kolmea vastasyntynyttä shelttipötköä vanhempieni pesuhuoneen lattialla.
Hullun hommaahan koiraharrastaminen on. Se paska, mitä tämän harrastuksen parissa voi saada niskaansa, on ihan uskomatonta. Mutta haalimalla ympärilleen ne rakkaimmat ja parhaimmat koirat, hauskimmat ja rämäpäisimmät ystävät, tekemällä täysin päättömiä kisareissuja ja iloitsemalla muiden sekä omista onnistumisista voi koiramaailmasta saada niin paljon irti! En minä osaa edes kuvitella elämää, jossa naarmuista parkettilattiaani vasten eivät rapisisi koirankynnet. Tai etten voisi painella ulkoilmaan lenkkeilemään aina innokkaassa seurassa ja tappaa aikaa opettamalla koirilleni turhia temppuja.
Se on aivan sama, montako kertaa Meela on vääntänyt kikkareet uudelle sohvalleni ja montako kenkäparia se on tylsyyksissään silpunnut. Ihan sama, miten monet opiskelijabileet missaan siksi, etten voi jättää koiria yöksi yksin kotiin tai en halua olla aamulla darraisena agilitykisoissa (koettu on!). Joka ikisen negatiivisen hetken olen saanut moninkertaisesti takaisin niinä iloisina ja onnellisina onnistumisen hetkinä, etten minä ainakaan ole niistä valmis luopumaan.
Koukussa ollaan. Tosi pahasti.
Silloin kun minulla oli vain Timi, en varmastikaan olisi tarttunut aiheeseen samalla tavoin, kuin miten tartun siihen nyt kahden aktiivisen harrastuskoiran omistajana. On täysin eri asia omistaa koira tai omistaa harrastuskoira. Kisakoira. Näyttelykoira. Mikävaankoira, jonka kanssa oikeasti tehdän asioita tavoitteellisesti - oli se sitten metsällä käymistä tai agilityä. Kaikki tyynni koira kuin koira rajoittaa elämää ja valinnat elämässä on tehtävä koiran mukaan. Itse en osaa samaistua siihen, kun kaverini harmittelevat koiratonta elämäänsä, ja kun minä kuittaan keskustelun kommentilla "no hei hanki se koira" tulee vastaukseksi "ei mulla nyt oo aikaa eikä rahaa".
Ai miten niin ei ole aikaa tai rahaa? Mitä muutakaan ihminen voi ajallaan ja rahallaan tehdä kuin kuluttaa sen koiraansa? Kuinka omituinen ajatus!
Jos minulla ei olisi koiraa, olisin varmasti heppatyttö henkeen ja vereen. Käynhän minä edelleenkin ratsastamassa ja pidän hevosista, mutta se harrastaminen ei ole yhtään samalla levelillä kuin koiratouhuni. Heppailemassa käyn mielenvirkistämiseksi, eikä minulla ole niiden eläinten kanssa minkäänsorttista kilpailuviettiä. Koirien kanssa koen tarpeelliseksi kilpailla lajissa kuin lajissa, ja mikä hulluinta, vieläpä nautin siitä. Selvästikin olen löytänyt koirista jotain sellaista, mitä hevosista en ikinä saanut irti. Lieneekö se sitten ihan vain mahdollisuus omistaa koira, kuka tietää? Oman hevosen haluaisin kuitenkin jossain vaiheessa elämääni saada.
Mikäli koiria ei olisi, olisi minulla myös aivan valtavasti luppoaikaa. No hyvä on - se meni siellä tallilla. Toisinaan tulee kuitenkin jopa mahdollisuus viettää sosiaalista elämää (ooh!), ja olen joutunut kieltäytymään kunniasta ihan vain siksi, etteivät karvaiset ystäväni joutuisi viettämään ylipitkää päivää kotona. Tekisikö lisääntynyt sosiaalinen elämä minut onnellisemmaksi kuin koirien kanssa touhuaminen?
En usko. Jos minulla ei olisi koiriam, en olisi myöskään koskaan tutustunut niihin ihaniin ihmisiin, joita minulla on nyt ympärilläni. Kukaan muu, kuin joensuulaiseen vippiporukkaan kuuluvat kaistapäät eivät istuisi kanssani syysloman ensimmäisenä aamuna kello 9.00 syömässä aamiaista kolean Lykynlammen rannalla koirien rellestäessä ympärilläni. Kukaan muu ei lähtisi kanssani järkyttävän hauskalle (ja märälle... ja kamalle...ikuiset traumat aiheuttaneelle jne) vaellusretkelle Ahvenlammelle. Kukaan muu ei suostuisi reissaamaan päivässä Ouluun ja takaisin yhden koiranpennun takia. Siis ei kukaan, paitsi koiraihmiset! Siitä olen ihan varma.
Rahaa koiraharrastukseen saa palamaan ihan loputtomasti. Pelkkä seurojen jäsenmaksu on useamman kympin, ja kun monipuolisesti harrastaakseen täytyy kuulua useisiin seuroihin... no tietäähän sen. Kausimaksut, agilityn parisataa maksava hallimaksu, kurssien maksut... kisamaksuista nyt puhumattakaan! Siihen päälle ruuat, matolääkkeet, uudet remmit, harjat, lisäaineet, puruluut, mätsärit ja kaikki muu sellainen. Mitähän kaikkea niilläkin rahoilla olisi voinut ostaa?
Mutta loppujen lopuksi - olisinko minä sitä materiaa koskaan tarvinnut? Olisin tietysti voinut hankkia myös elämyksiä, matkustaa vaikka Lontooseen viikon lomalle niillä rahoilla, jotka tänäkin vuonna olen kuluttanut Mintun kisamaksuihin. Vaan elämyksiä tarjoaa koiraharrastuskin. Mistään muualta en ole saanut samaa vapauden ja onnellisuuden tunnetta, kuin oman laumani kanssa hiljaisessa metsässä vaeltamisesta. Tai siitä, kun olemme saavuttaneet tavoitteemme. Tai siitä fantastisesta hetkestä, kun Minttu aamuauringon noustessa hoivaili kolmea vastasyntynyttä shelttipötköä vanhempieni pesuhuoneen lattialla.
Hullun hommaahan koiraharrastaminen on. Se paska, mitä tämän harrastuksen parissa voi saada niskaansa, on ihan uskomatonta. Mutta haalimalla ympärilleen ne rakkaimmat ja parhaimmat koirat, hauskimmat ja rämäpäisimmät ystävät, tekemällä täysin päättömiä kisareissuja ja iloitsemalla muiden sekä omista onnistumisista voi koiramaailmasta saada niin paljon irti! En minä osaa edes kuvitella elämää, jossa naarmuista parkettilattiaani vasten eivät rapisisi koirankynnet. Tai etten voisi painella ulkoilmaan lenkkeilemään aina innokkaassa seurassa ja tappaa aikaa opettamalla koirilleni turhia temppuja.
Se on aivan sama, montako kertaa Meela on vääntänyt kikkareet uudelle sohvalleni ja montako kenkäparia se on tylsyyksissään silpunnut. Ihan sama, miten monet opiskelijabileet missaan siksi, etten voi jättää koiria yöksi yksin kotiin tai en halua olla aamulla darraisena agilitykisoissa (koettu on!). Joka ikisen negatiivisen hetken olen saanut moninkertaisesti takaisin niinä iloisina ja onnellisina onnistumisen hetkinä, etten minä ainakaan ole niistä valmis luopumaan.
Koukussa ollaan. Tosi pahasti.
 |
| Aamulenkillä Lykynlammella - kuva: Netta T. Vas: Mocca, Toivo, Brandy, Jussi, Minttu, Meela, Hupsis, Nino, Atte & Pinna. |
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Tämä on syksy
Zen Café - Tämä on syksy
Kuvattiin Anskun kanssa koiria tässä yksi päivä meidän läheisellä pellolla.
Kuvattiin Anskun kanssa koiria tässä yksi päivä meidän läheisellä pellolla.
lauantai 15. lokakuuta 2011
Kotikenttäetu
Viimeiseen ilmoittautumispäivään asti nössöiltyäni ja asiaa vatvottuani ilmoitin Mintun vihdoin viimein monen mutkan kautta seuramme POKSin kisoihin. Ongelmitta se ei luonnollisestikaan sujunut - nettini kaatuili kaksi viimeistä ilmopäivää niin rankalla kädellä, etten saanut ilmoittautumismaksua maksettua. Kilautin kaverille, ja isäni hitaanpuoleisella avustuksella oli Matero ilmoitettu kahdelle agilityradalle minun kanssani!
Jouduin ottamaan molemmat sheltit mukaani, sillä ei tuntunut hyvältä idealta jättää Meelaa ihan yksin 8-17 kestävän päivän ajaksi. Hyvä etten jättänyt, sillä loppujen lopuksi olin kotona puoli kuuden maissa - ihan rättiväsyneenä ja kylmissäni. Inkalla oli Isla mukanaan, joten siskokset saivat vähän purkaa energiaansa touhuamalla keskenään Inkan isossa häkissä.
Meikäläisen comebackilta ei pahemmin mitään odotettu - oltiinhan se jo viime vuonna nähty, etten minä vaan pysty juoksemaan kokonaisia ratoja. Syksyn tiivis työskentely agilityn parissa kuitenkin palkittiin, sillä minä jopa kykenin muistamaan kaksi kappaletta ratoja yhden päivän aikana.
Ensimmäinen rata oli tosi kiva ja looginen - täydellinen ykkösluokan rata, josta ei juuri turhia kikkailuja löytynyt. Minttu oli tosi kivasti kuulolla ja teki hyvin, sitä ei tarvinnut kertaakaan huudella takaisin tai odottaa siltä mitään yllättävää. Itse tosin sain radan jälkeen palautetta, olin valssannut liian myöhään joka kerta. Ihanaa, kun joku katsoo! Osaa kiinnittää vähän huomiota siihen omaankin liikkumiseen taas kerran.
Koko rata meni vähän ohi, ja pois tullessa oli kohtalaisen pöllämystynyt fiilis. Kukaan ei taputtanut, mutta en muistanut kämmäilleeni radalla, eikä missään vaiheessa ollut kuulunut edes sitä kuuluisaa vihellystä. Kuljeskelin ympäriinsä kyselemässä, oliko kukaan nähnyt mikä meidän tulos oli. "Emmätiiä, kyllä se nollalta musta näytti" oli yleisin vastaus jonka sain.
Ja sehän se oli! Kun medien tulokset niitattiin seinälle, komeili Mintun nimi listan ensimmäisenä. Nollavoitto meille! Ihanneaikana oli 50s, Minttu porhalsi koko radan aikaan 43,46s.
Oli se kohtalaisen messevä fiilis, kun kuulutettiin luokkavoittajat ja meidän kohdallamme oli ehdottomasti kovin hurraus - kiitos kannustusjoukkojen ;)
Kakkosradalle lähdettiin hyvillä mielin. Ihan sama, vaikka hylsy tulisikin, sillä tämän vuoden agilitytavoite oli ylitetty moninkertaisesti! Toinen rata oli hieman kinkkisempi, muttei hirveän haasteellinen sekään. Starttasimme taas kerran medijoukkojen ensimmäisinä, ja Minttu eteni tosi kivasti. Ikäväkseni keppien jälkeinen ohjaus putkelle oli surkea, ja sieltä tuli vitosen kielto. Loppurata meni kuitenkin nappiin, ja ajalla 47.40 ja viidellä virhepisteellä sijoituimme kolmansiksi!
Ulkoilutimme Emmin kanssa koirat, ja sitten jouduinkin hylkäämään shetlantilaiseni häkkiin, sillä aloitin työrupeaman ratatyöläisenä. Oli mukavaa seurata taidokkaiden kakkos- ja kolmosluokkalaisten ratoja ja iloita tuttujen menestyksestä siinä talkoovelvoitetta suorittaessaan. Kun vuoro lopulta iltasella päättyi, olimme sekä minä että koirat ihan umpijäässä, ja lämmitetty auto oli enemmän kuin tervetullut! Hirmu hyvin molemmat koirat jaksoivat pitkän päivän, ja kiitokseksi ne saivatkin Mintun voittamaa koiranmakkaraa kongiin survottuna.
Huisaa! Nyt vielä yhdet kisat loppuvuodelle, katsellaan ensi vuonna sitten sitä kakkosiin nousemista.
torstai 13. lokakuuta 2011
Ei edes joka kerta
 |
| Näillä höristimillä kyllä kuulee |
Vituttiko? No kyllä vitutti.
Lopuksi laskettiin koirat vielä juoksemaan yhdessä, totta kai! Hirveä ralli pitkin metsää ja kamerat räpsivät minkä kerkesivät. Omistani en mitään kivoja liikekuvia saanut, oli vähän hämärää. Mutta uudet kivat naamaposeeraukset kyllä!
No onhan siellä hallissa erilaiset äänet. Kaiku, joka syntyy pelkästä kävelemisestä, on infernaalinen. Lisätään tähän ulkopuolella haukkuvat koirat, puhuvat ihmiset, Materon oman haukahtelun kaiku... Niinpäniin, kyllähän sen tyhmempikin tajuaa, ettei sitä ääniherkän koiran pää kestä. Lisätään tähän vielä aiempiakin koirakoita häirinnyt haju, niin sotku on valmis nautittavaksi!
En jaksa edes kaivella pistelappua käsiini, koska ne pisteet eivät loppujen lopuksi kertoneet paljon mitään. Tuomari (jonka nimeä en juuri nyt muista) oli Löysä isolla L:llä. Oikeasti. Itse en olisi antanut osalle koirakoista pisteitä kuin jonkun säälivitosen, kun koirat eivät ottaneet perusasentoja ja niitä piti hinata perässä. Omani, joka jäi hajun perään seilaamaan, ei pitänyt seuraamisessa kontaktia varmaan hetkeäkään ja teki kaiken niin rumasti, että itketti - sai seiskan. Samainen tapaus höösäsi suoralla pätkällä alleni niin, että astuin sen tassun päälle, eikä ottanut edes perusasentoa - seiska. Miksi?
En jaksa edes kaivella pistelappua käsiini, koska ne pisteet eivät loppujen lopuksi kertoneet paljon mitään. Tuomari (jonka nimeä en juuri nyt muista) oli Löysä isolla L:llä. Oikeasti. Itse en olisi antanut osalle koirakoista pisteitä kuin jonkun säälivitosen, kun koirat eivät ottaneet perusasentoja ja niitä piti hinata perässä. Omani, joka jäi hajun perään seilaamaan, ei pitänyt seuraamisessa kontaktia varmaan hetkeäkään ja teki kaiken niin rumasti, että itketti - sai seiskan. Samainen tapaus höösäsi suoralla pätkällä alleni niin, että astuin sen tassun päälle, eikä ottanut edes perusasentoa - seiska. Miksi?
Major Fail kuitenkin tapahtui liikkeestä seisomisessa. Ilmeisesti koko tilanteen kuormitus oli niin paljon pienen sheltin aivoille, että se heitti liikkeen nollille. Minttu, joka ei ikinä liiku paikoiltaan jos se on kerran pysähtynyt... pysähtyi, seisoi kun kävelin pois ja lähti käännyttyäni tulemaan vastaan hitaasti mutta varmasti. Anteeksi mitä? No nolla pistettä ja heippahei ykköstulos. Sataviiskyt pinnaa sieltä tuli, tosi huono mieli ja tosi kökköinen kakkonen. "Jee".
Tästä suivaantuneina olemme a) luvanneet jättää Joan hallin kokeet kokonaan välistä ja b) suunnitelleet suuntaavamme ensi kuussa Pieksämäelle. Jos sieltä ei sitä sfdjkdfd ykköstä tule, niin muutan Siperiaan miettimään, onko koko harrastuksessa taas mitään järkeä! Ei minua se tulos ja pisteet harmittaneet, vaan se, että koira oli ihan kamala. Olisi tenyt hyvän kakkosen, mutta tuo oli niin pohjanoteeraus, että ei mitään rajaa.
Tokokokeen jälkeen käväisimme vähän latailemassa akkuja ja suuntasimme Netan, Annan ja Emmin kanssa kohti metsää ja sinne edellisenä iltana sutaistuja verijälkiä! Tällä kertaa olin vetänyt Meelallekin ihan pienen, muutaman hassun metrin mittaisen jäljentapaisen, koska se ei verta pahemmin näyttänyt pelkäävän. Mintulle oli isompi jälki yhdellä kulmalla.
 |
| Ohjaaja tutkii jäljen alkua innokkaammin kuin pentu itse... |
 |
| Lähtihän se! Meelalle oli vähän hankalaa päästä jäljelle aloituksesta, eikä sen mielenkiinto riittänyt kovin katkottomasti loppuun asti, mutta kyllä se vähän osasi jo nuuhkutella, vaikkei mikään luonnonlahjakkuus ollutkaan. |
 |
| Mii kyllä etenee. Kerran se eksyi, mutta palasi sitten takaisin. |
 |
| Sitten se vetää posket pullollaan lihapullia. |
Se tunne kun...
...treenien ohjaaja kertoo leikkimisen olevan hurjan rankkaa koiralle, ja että treenien jälkeen kaikki koirat ovat varmasti väsyneitä. Tulos: treenien jälkeen pentu ryntää jäytämään kesken jäänyttä luutaan, leikkii itsekseen korkilla, kiusaa rottia, käy ulkona ja saa hepulin, kanniskelee kiellettyjä tavaroita, kiusaa vähän lisää rottia ja palaa luunsa pariin. Silmiään se ei ole vieläkään ummistanut.
On mulla melkoiset koirat, kumoavat kaikki väitteet esim. kuivamuonan käyttämisestä palkkana ja treenien rankkuudesta, hah!
Meelan kanssa käytiin tänään siis treeneissä. Sateli vettä siihen malliin, että Mintun seikkailu rajoittui autossa odotteluun. Ihan hyvä näin, koska eilen kuitenkin oli se BH-kurssi, ja Minttu ei hypi seinille vaikkei aina pääsisi tekemäänkään. Ohjelmistossa oli leikkikerta, joka sinällään oli vähän tylsää. Osataanhan me leikkiä! Mutta olipahan vähän kevyttä aktivointia pennulle temppujen ja vetoleikkien merkeissä, jos ei muuten.
Siinäpäs oli vielä fiiliksiä meidän aika perus iltapäivälenkiltä. Kestää sen tunnin verran, ja shetlantilaiset saavat leikkiä ja meuhkata mielin määrin vapaina. On tosi kivaa, että Minttukin on niin lapsellinen koira, että se oikeasti tykkää leikkiä Meelan kanssa! Yksi päivä se minun (ja tuttavapiirini) järkytykseksi jopa sisällä haki itse lelun, ravisteli sitä ja pyysi Meelaa leikkimään. Tuore ydinluu oli pennusta kivempi, joten shetlantilainen kolmevee sai tyytyä viskomaan lelua itsekseen.
Perjantaina oli perinteisesti agitreenit, joihin harmiksemme osallistui niin vähän porukkaa, ettei voitukaan tehdä Emmin tuomaa kikkailurataa, koska niitä esteitä ei olisi jaksanut kantaa kukaan. No, otettiin sitten agilitykirjasta vähän puuhasteltavaa, ja tota... no niin.
Sitten tämä! 1 ja 2 esteen väli oli oikeasti isompi. Homman kinkkisyys oli valsseissa. Ennen kakkosta piti valssata, jotta koiran sai hyvin kolmoselle. Tämän jälkeen kepit olivat helppo nakki ja vitoselta valssailtiin kutosputkeen. Päädyn ohjauskikkailu tuotti monille vaikeuksia, myös minulle. Huhheijaa, miten voikin jalat mennä solmuun pienessä tilassa koiran kanssa pyöriessä!
Vaikka viikonlopun tokokoe sopisi hyvin tämän postauksen otsikon alle, pihtailen katkeraa valitusvirttäni mieluusti ensi kertaan! Minulla on kuvia muokattavana!
On mulla melkoiset koirat, kumoavat kaikki väitteet esim. kuivamuonan käyttämisestä palkkana ja treenien rankkuudesta, hah!
Meelan kanssa käytiin tänään siis treeneissä. Sateli vettä siihen malliin, että Mintun seikkailu rajoittui autossa odotteluun. Ihan hyvä näin, koska eilen kuitenkin oli se BH-kurssi, ja Minttu ei hypi seinille vaikkei aina pääsisi tekemäänkään. Ohjelmistossa oli leikkikerta, joka sinällään oli vähän tylsää. Osataanhan me leikkiä! Mutta olipahan vähän kevyttä aktivointia pennulle temppujen ja vetoleikkien merkeissä, jos ei muuten.
Siinäpäs oli vielä fiiliksiä meidän aika perus iltapäivälenkiltä. Kestää sen tunnin verran, ja shetlantilaiset saavat leikkiä ja meuhkata mielin määrin vapaina. On tosi kivaa, että Minttukin on niin lapsellinen koira, että se oikeasti tykkää leikkiä Meelan kanssa! Yksi päivä se minun (ja tuttavapiirini) järkytykseksi jopa sisällä haki itse lelun, ravisteli sitä ja pyysi Meelaa leikkimään. Tuore ydinluu oli pennusta kivempi, joten shetlantilainen kolmevee sai tyytyä viskomaan lelua itsekseen.
Perjantaina oli perinteisesti agitreenit, joihin harmiksemme osallistui niin vähän porukkaa, ettei voitukaan tehdä Emmin tuomaa kikkailurataa, koska niitä esteitä ei olisi jaksanut kantaa kukaan. No, otettiin sitten agilitykirjasta vähän puuhasteltavaa, ja tota... no niin.
Siinä on ehkä agilityhistoriani tylsin, huonoin ja tympäisevin rata! Kirjan rata ei ihan mahtunut kuten oli kuulunut, joten sovelsimme huonoin seurauksin. Oikeasti, tässä ei ollut mitään intoa, eikä ohjaajan tarvinnut edes juosta - riitti, että siirtyi paikasta A paikkaan B ja huuteli koiralle, että hyppäähyppää. Tämän tehtävän kanssa ei kauaa nokka tuhissut, ja tahmean menon jälkeen meidän treeneihimme kuokkimaan tullut tapaus (anteeksi, en muista nimeäsi! Mutta olit mainio, tule toistekin!) muisteli meille muutamat ACEn kikkailutreenit, ja saivat ohjaajatkin vähän ajateltavaa.
Tämä tehtävä on näennäisen yksinkertainen, mutta hahaa - se olikin aika vaikea! Reilusti treenikaverini naureskelivatkin, että "onneks Laura menee ensin, niin ei tuu sit muille paineita säheltämisestä"... Homman ideahan oli ensin kierrättää ykköselle, ottaa koira hyvin hanskaan ja vetää se huolella kakkoselle. Tästä tehtiin jokin... hyvin taktinen pyörähdys kolmosesteen siivekkeen viereen ja koira ohjattiin huolella ja hyvin kiinni itsessä yli. Tämän jälkeen piti astua sivuun niin, että seisoi kakkosen siivekkeen kohdalla ja ottaa selkä koiraan päin koira vastaan ja viedä se vielä neloselle. Onnistuiko? No ehkä viiden yrityksen jälkeen... Eikä silloinkaan kovin sulavasti.
Vaikka viikonlopun tokokoe sopisi hyvin tämän postauksen otsikon alle, pihtailen katkeraa valitusvirttäni mieluusti ensi kertaan! Minulla on kuvia muokattavana!
maanantai 10. lokakuuta 2011
Energianpuuskaa odotellessa
Elän tylsyydessä odotellessani bh-treenien alkua, kotinettini ei toimi niin hyvin että saisin kuvia nettiin asti ja Ansku heitti meikäläistä tällaisella haasteessa. Sen nimi on ilmeisesti Tunnustus, ja pitää... kertoa kahdeksan satunnaista faktaa koirailuistaan? Okei.
1. Haaveilin omasta sheltistä jo silloin, kun Timi tuli meille. Sekalaisten sattumien kautta taloon asteli kuitenkin tuo lerppakorva, ja no... varmaan olisi monelta ikävältä jutulta säästynyt, kun joku olisi tajunnut heti ottaa huomioon tuon seropin rotuominaisuudet ja oltaisiin vaan otettu se sheltti.
2. Pk-lajit kiinnostavat minua, ja nokkaeläimeni saavatkin kärsiä sillä välin, kun odotan sitä pk-rotuista koiraani... Eipä silti, BH-koe on varmasti ihan hyvää treeniä koiralle kuin koiralle, ja Minttukin jäljestää mielellään. Vielä kun pääsisi hakua kokeilemaan, niin ai että!
3. Olen iloinen siitä, etteivät koirani ole erityisen herkkämahaisia. Mätsäreistä ja muista tapahtumista voitetuille satunnaisille koiranruokasäkeille on kyllä opiskelijabudjetin elämässä käyttöä, kun rahaa pitäisi riittää treenaamiseen ja kisoihinkin!
4. Kamalin näyttelymatkani ikinä on Kajaanin KV tammikuussa 2010. Olimme paikan päällä muistaakseni jo ennen yhdeksää aamulla, koiria oli kehässä ja illan agilitykilpailussa... Pääsimme lähtemään kymmenen aikaan iltasella, ja 30 asteen pakkasessa Xantia ei meinannut enää startata. Kaikeksi huipuksi takakontin lukko irtosi, eikä kontti pysynyt enää kiinni. Koirat, jotka olivat matkanneet kontissa, piti ottaa sisään autoon. Meitä oli autossa neljä ihmistä, yksi iso koira ja muistaakseni neljä pientä. Oli hitusen tiivis tunnelma! Lisättäköön, että minä olin tuohon aikaan ainoa kortillinen, joten paluumatka oli melkoisen hasardia touhua...
5. En yleensä ikinä lenkitä shelttejäni hihnassa. Pääsen suoraan asuntoni nurkalta metsään, joten narut ovat mukana vain muodon vuoksi. Harvoin tulee ketään vastaankaan, vain toisen koirakot ohitetaan kiinni.
6. Kilpailuista pidän eniten näyttelyistä. Siellä ei tarvitse jännittää tai stressata, koiran menestys harvemmin on sinusta itsestäsi kiinni. Pidän noiden esittämisestä, ja handlaan ihan mielelläni muidenkin koiria. Möllikisoissa en jännitä, mutta viralliset tokot ja etenkin agilityt pistävät jänskäämään.
7. Kaikkein hauskinta on seurata, kun koirat leikkivät! Tulen aina hirmu hyvälle tuulelle noiden riekkumista katsellessani, ja huonoinkin päivä pelastuu yleensä viimeistään lenkille lähdettäessä.
8. Nyt meillä alkaa Mintun kanssa bh-kurssi. Tulipa tylsä fakta, mutta olkoon!
Tässä pitäisi kai haastaa kahdeksan muuta tekemään haaste myös... No koska Ansku haastoi kaikkia muita, niin minä voin laittaa vahingon kiertämään ainakin Maijalle, Johannalle, Jennylle ja Riikalle!
1. Haaveilin omasta sheltistä jo silloin, kun Timi tuli meille. Sekalaisten sattumien kautta taloon asteli kuitenkin tuo lerppakorva, ja no... varmaan olisi monelta ikävältä jutulta säästynyt, kun joku olisi tajunnut heti ottaa huomioon tuon seropin rotuominaisuudet ja oltaisiin vaan otettu se sheltti.
2. Pk-lajit kiinnostavat minua, ja nokkaeläimeni saavatkin kärsiä sillä välin, kun odotan sitä pk-rotuista koiraani... Eipä silti, BH-koe on varmasti ihan hyvää treeniä koiralle kuin koiralle, ja Minttukin jäljestää mielellään. Vielä kun pääsisi hakua kokeilemaan, niin ai että!
3. Olen iloinen siitä, etteivät koirani ole erityisen herkkämahaisia. Mätsäreistä ja muista tapahtumista voitetuille satunnaisille koiranruokasäkeille on kyllä opiskelijabudjetin elämässä käyttöä, kun rahaa pitäisi riittää treenaamiseen ja kisoihinkin!
4. Kamalin näyttelymatkani ikinä on Kajaanin KV tammikuussa 2010. Olimme paikan päällä muistaakseni jo ennen yhdeksää aamulla, koiria oli kehässä ja illan agilitykilpailussa... Pääsimme lähtemään kymmenen aikaan iltasella, ja 30 asteen pakkasessa Xantia ei meinannut enää startata. Kaikeksi huipuksi takakontin lukko irtosi, eikä kontti pysynyt enää kiinni. Koirat, jotka olivat matkanneet kontissa, piti ottaa sisään autoon. Meitä oli autossa neljä ihmistä, yksi iso koira ja muistaakseni neljä pientä. Oli hitusen tiivis tunnelma! Lisättäköön, että minä olin tuohon aikaan ainoa kortillinen, joten paluumatka oli melkoisen hasardia touhua...
5. En yleensä ikinä lenkitä shelttejäni hihnassa. Pääsen suoraan asuntoni nurkalta metsään, joten narut ovat mukana vain muodon vuoksi. Harvoin tulee ketään vastaankaan, vain toisen koirakot ohitetaan kiinni.
6. Kilpailuista pidän eniten näyttelyistä. Siellä ei tarvitse jännittää tai stressata, koiran menestys harvemmin on sinusta itsestäsi kiinni. Pidän noiden esittämisestä, ja handlaan ihan mielelläni muidenkin koiria. Möllikisoissa en jännitä, mutta viralliset tokot ja etenkin agilityt pistävät jänskäämään.
7. Kaikkein hauskinta on seurata, kun koirat leikkivät! Tulen aina hirmu hyvälle tuulelle noiden riekkumista katsellessani, ja huonoinkin päivä pelastuu yleensä viimeistään lenkille lähdettäessä.
8. Nyt meillä alkaa Mintun kanssa bh-kurssi. Tulipa tylsä fakta, mutta olkoon!
Tässä pitäisi kai haastaa kahdeksan muuta tekemään haaste myös... No koska Ansku haastoi kaikkia muita, niin minä voin laittaa vahingon kiertämään ainakin Maijalle, Johannalle, Jennylle ja Riikalle!
maanantai 3. lokakuuta 2011
Harrastuskoirat
Koska hehkutin aiemmin Nooran vetämiä perjantain treenejä, pitää niistä jotain kirjaillakin! Ylläoleva rata on Emmin piirtämä, ja siinä välimatkat esteeltä toiselle ovat jokseenkin... väljät. Mutta ideasta saa varmasti kiinni kuka hyvänsä.
Rata oli ihan kivaa kieputusta ja siinä oli useampiakin kinkkisiä kohtia. Noora kuitenkin näytti, miten radalla kannattaisi ohjata, vaikka tietenkin saimme myös itse tehdä ratkaisuja radan suhteen. Minttu eteni pääsääntöisesti ihan hitsin hyvin. Sillä piisasi vauhtia ja se irtosi esteille tosi kivasti! Olen varmaan selkeyttänyt ohjaustani tai jotain... Mitään kämmejä ei tainnut pahemmin edes tulla, on se vaan niin taitava. Kepeillä kuumui liiaksi ja niitä saatiin jäädä säätämään ihan urakalla, mutta muuten jäi tosi hyvä mieli tästä radasta.
Toisella kierroksella tehtiin helpompi pätkä, joka oli ihan vaan muunneltu tuosta radasta niin, että juostiin tyylillä "helpoin eteen tuleva este ja rata on siinä". Minttu meni tosi jees jälleen kerran, eikä mulla ole mitään huonoa sanottavaa kaljusta agiliitäjästäni!
Treenien loppupuoliskolla oli vielä aikaa, ja puuhailin sitten ihan vähän myös Meelan kanssa. Se oppi menemään lyhyen suoran putken ihan itse! ja kiertää siivekkeitä oikein pätevästi. Hitsin harrastuskoira kyllä taas - tuon kanssa kun tekee, menee se niin ylikierroksille, että toiminta on ihan päätöntä, ellei se ole käskyn alla. Kaikesta pitää antaa käsky, ja se totteleekin ihan hitsin hyvin ja terävästi. En saanut neitiä edes hihnaan ennen kuin tajusin käskyttää sen sivulle ja komentaa Meelan itse pujottamaan päänsä pantaan... Joopajuu.
------
Tänään maanantaina oli sitten taas Mintun BH-kurssia! Koska kaahailin treeneihin suoraan Annalta, oli pentu myös mukana häkissä. Viikonlopun saavutuksia ja Meelaa ihasteltiin oikein olan takaa koko treeniporukan kesken.
Ohjelmassa oli liikkeestä istuminen. Harmikseni ilta hämärtyi melkoisesti meidän vuorolle, ja Minttu tietenkin reagoi kaikkeen paljon voimakkaammin, kun näkyvyys on huono. Otin sillä ensin seuruupätkän 50 askelta, täyskäännös, 10 juoksua, 10 hidasta ja loput kävelyä. Palkkasin ja iloistutin, hän oli oikein pätevä! Siitä menimme henkilöryhmään, jossa shelttini seurasi vapaana oikein taitavana.
Liikkeestä istuminen on kuulema istumisen osalta varma liike, ja Minttu osasi sen ainoana koko ryhmästä. Nyt vaan sitä matkaa kasvattamaan! Pitää kuitenkin pystyä käymään 30 askeleen päässä, joten...
Paikkis tulee olemaan niin vaikea. Okei nyt oli pimeää ja koiria leikitettiin, ja Minttu haukkui sille. Pysyi kuitenkin pitkään ja palkkailin sitä aina hiljaisista suorituksista. Eihän sitä sitten tiedä, miten se oikeassa kokeessa yllättää, mutta vähän arveluttaa. No, onhan meillä aikaa treenata!
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Pennuista parhain
Inkan ehdotuksesta ilmoitin Meelan Lohjalle sivuerkkariin. Siinä sivussa lykkäsin myös Mintun ilmot menemään - hällä väliä, jos se saa jonkun huonon arvosanan turkin takia, jos arvostelu muilta osin on hyvä. Näyttelyt ovat kuitenkin vain harrastus, eikä siellä olla mitään voittamassa. Jos jotain tulee, se on vaan plussaa.
Minun riemukseni Islan ja Meelan lisäksi Fanny ilmoitti paikalle Mintun tyttären Noonan, joten sain nähdä kaikki kasvattini samalla kertaa pitkästä aikaa!
Pentujen tuomari oli Päivi Eerola, jonka mielipide minua toki kiinnosti - onhan kyseessä jalostustarkkituomari ja pitkän linjan sheltti-ihminen. Haluaisin kovasti viedä Mintunkin hänelle arvosteltavaksi, ja tietenkin Meelan uudelleen sitten isompana! Pentuja oli kokonaisuudessaan ilmoitettu kevyet viisikymmentä kappaletta, 5-7kk ikäisissä nartuissa niitä oli 20. Populaa siis riitti kehässä kuin kehässä, olihan paikalle ilmoitettu kaikenkaikkiaan 220 shelttiä!
Emmi ja Minttu hävisivät narttujen kehään, minä nakitin Islalle handlerin ja juoksin itse esittämään Meelaa kaikkien muiden pikkupentujen kanssa. Alkukatselmus oli nopeasti ohi, ja jäimme Fannyn ja Kristinan kanssa kehään odottelemaan vuoroamme. Kaikeksi onneksi Inka selvisi Caran arvostelusta sukkelasti, ja pääsi Islan puikkoihin. Noonan arvostelun jälkeen olikin jo minun vuoroni, Meela nostettiin pöydälle. Pentu käyttäytyi oikein asiallisesti ja sujuvasti, antoi tuomarin kopeloida itsensä läpikotaisin kaikessa rauhassa.
Liikkuessaan Meela ottaa ikävästi kontaktia, ja pitääkin alkaa naksutella näyttelyravia ihan kunnolla. Onhan se toki ymmärrettävää, että kun ollaan tokoa treenattu, tarjoaa pentu kontaktin automaattisesti. Hyviäkin pätkiä tosin löytyi, ja pentu liikkui tosi vauhdilla ja komeasti! Vähän se kuumui ja kyllästyi ravaamiseen, jolloin yleisöä viihdytettiin varsin päättäväisellä haukahduksella ja muutamalla sinkauksella laukan puolelle. Seisominen oli niin ikään pitkäveteistä, ja Meela ehti kymmenien eri poseerausten lisäksi esittää Eerolalle myös istumisen, maahanmenon ja muutaman pyörähdyksen.
 |
| (c) Sirpa Saari |
 |
| (c) Sirpa Saari |
Tuloksena karvattomana kaahailusta meille AVO EH, mihin olen oikein tyytyväinen. Turkkihan tuolla tosiaan on olematon, ja arvostelu oli kokonaisuudessaan hyvä. Tuomari käytti laajaa skaalaa arvosanoja antaessaan, eikä huonoille varmastikaan hävitty!
 |
| (c) Sirpa Saari |
 |
| (c) Sirpa Saari |
 |
| (c) Sirpa Saari |
Vanhempien narttujen arvostelussa meni sen verran mukavasti aikaa, että Meela ehti lepäillä boksissa. Kohta olimme kuitenkin taas kehässä, tällä kertaa vastassamme vanhemmat pennut voittanut soopeli narttu. Pennut arvosteltiin kumpikin vielä pöydällä, minkä jälkeen ne juoksutettiin yksi kerrallan edestakaisin ja ympäri. Minut käteltiin voittajaksi, ja Meela oli juuri pokannut itselleen pullolisen Nutrolinia. Pikainen poseeraus valokuvaajille, jonka jälkeen seurasin pentujen PU-kehän. Sitten olikin aika siirtyä vielä kerran kehään.
Meela juoksi vastustajansa kanssa vähän lisää, ja olin yllättynyt siitä, miten hyvin tuo pentu jaksoi edelleen keskittyä. Se oli kuitenkin tehnyt jo todella pitkän päivän näyttelyissä, ja kaikki aiemmat kerrat sisälsivät melkoisen väsynyttä sählinkiä neidin osalta. Meela kuitenkin esiintyi edukseen niin hyvin, että se valittiin rotunsa parhaaksi pennuksi! Voin kertoa, että on melkoisen huikea tunne, kun ensimmäinen oma kasvatti pärjää erikoisnäyttelyssä kymmenien pentujen seassa niin hyvin, että voittaa ne kaikki. Tuomari naureskeli, että narttu voitti tänään asenteensa takia - Meela esiintyi kehässä hänen mukaansa niin minäminäminä-asenteella ja kunnon showkoiran elkein, että oli palkintonsa ansainnut. Liekö eräältä tanskalaisherralta tämänkin piirteensä perinyt ;)
 |
| Pentu ja sen pytyt |
Pitkän päivän päätteeksi kävimme vielä kuvailemassa koko perheestä yhteiskuvan, ja sen jälkeen olikin aika pakata kamat ja lähteä varsin väsyneinä ajamaan kohti Joensuuta. Kotona oltiin vasta reilusti yhdeksän jälkeen, joten reissulla oli kyllä pituutta!
Ja vielä koko katraan arvostelut:
 |
| (c) Sirpa Saari |
Crimson Light's Truly Divine - AVO EH, Mary Bathurst, Iso-Britannia
"Nice type. Good size. Well balanced. Head profile good. Good underjaw. Flat skull. Eyeset rather straight which gives foreign expression. Well set ears but unsetted. Good shoulder layback, upperarm ok. Good rear. Long tail. Good bone and feet. Rather erratic on the move, going a little wide in front."
"Nice type. Good size. Well balanced. Head profile good. Good underjaw. Flat skull. Eyeset rather straight which gives foreign expression. Well set ears but unsetted. Good shoulder layback, upperarm ok. Good rear. Long tail. Good bone and feet. Rather erratic on the move, going a little wide in front."
Anyer - 5-7kk, Päivi Eerola
"Tässä kehitysvaiheessa vielä kauttaaltaan kapea. Hyvin ryhdikäs narttu. Kapea päänkiila. Syvä kallo. Kierteiset etuliikkeet. Voimakas polvi- ja kinnerkulma. Syvät värit. Korvien asento ei vielä vakiintunut. Paljon temperamenttia. Tarvitsee lisää pöytäharjoitusta. Kauniisti esitetty."
"Tässä kehitysvaiheessa vielä kauttaaltaan kapea. Hyvin ryhdikäs narttu. Kapea päänkiila. Syvä kallo. Kierteiset etuliikkeet. Voimakas polvi- ja kinnerkulma. Syvät värit. Korvien asento ei vielä vakiintunut. Paljon temperamenttia. Tarvitsee lisää pöytäharjoitusta. Kauniisti esitetty."
Aysla - 5-7kk, Päivi Eerola
"Kauniilla tavalla edukseen esitetty, kovin suuri, hyvin linjakas, komea, näyttävä ja tasapainoinen narttupentu. Hyvä eturinta. Sopiva luusto. Erittäin hyvä askelpituus. Väri saisi olla puhtaampi. Itsevarma käytös. Mallikelpoinen esiintyminen."
Arya - 5-7kk PEK1 PN1 ROP KP, Päivi Eerola
"Kaunis pentu. Erittäin tasapainoinen. Lupaava koko. Sopiva luusto. Lupaavat päänlinjat. Tilava rintakehä. Leveä reisi. Tasapainoinen liikunta. Väri voisi olla puhtaampi. Paljon temperamenttia. Kokonaisuus miellyttää. Kauniisti esitetty."
Noonan arvostelu tulee, jahka saan sen käsiini :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)