Jos minulla ei olisi koiraa...

Samaisen otsikon alla pohdiskeltiin aihetta tuoreimmassa Koiramme-lehdessä. Olen itse pyöritellyt kyseistä aihetta mielessäni useampaankin otteeseen, ja katson nyt aiheelliseksi levitellä väsyneet mietelmäni myös blogini lukijakunnan tietoon.

Silloin kun minulla oli vain Timi, en varmastikaan olisi tarttunut aiheeseen samalla tavoin, kuin miten tartun siihen nyt kahden aktiivisen harrastuskoiran omistajana. On täysin eri asia omistaa koira tai omistaa harrastuskoira. Kisakoira. Näyttelykoira. Mikävaankoira, jonka kanssa oikeasti tehdän asioita tavoitteellisesti - oli se sitten metsällä käymistä tai agilityä. Kaikki tyynni koira kuin koira rajoittaa elämää ja valinnat elämässä on tehtävä koiran mukaan. Itse en osaa samaistua siihen, kun kaverini harmittelevat koiratonta elämäänsä, ja kun minä kuittaan keskustelun kommentilla "no hei hanki se koira" tulee vastaukseksi "ei mulla nyt oo aikaa eikä rahaa".
Ai miten niin ei ole aikaa tai rahaa? Mitä muutakaan ihminen voi ajallaan ja rahallaan tehdä kuin kuluttaa sen koiraansa? Kuinka omituinen ajatus!

Jos minulla ei olisi koiraa, olisin varmasti heppatyttö henkeen ja vereen. Käynhän minä edelleenkin ratsastamassa ja pidän hevosista, mutta se harrastaminen ei ole yhtään samalla levelillä kuin koiratouhuni. Heppailemassa käyn mielenvirkistämiseksi, eikä minulla ole niiden eläinten kanssa minkäänsorttista kilpailuviettiä. Koirien kanssa koen tarpeelliseksi kilpailla lajissa kuin lajissa, ja mikä hulluinta, vieläpä nautin siitä. Selvästikin olen löytänyt koirista jotain sellaista, mitä hevosista en ikinä saanut irti. Lieneekö se sitten ihan vain mahdollisuus omistaa koira, kuka tietää? Oman hevosen haluaisin kuitenkin jossain vaiheessa elämääni saada.

Mikäli koiria ei olisi, olisi minulla myös aivan valtavasti luppoaikaa. No hyvä on - se meni siellä tallilla. Toisinaan tulee kuitenkin jopa mahdollisuus viettää sosiaalista elämää (ooh!), ja olen joutunut kieltäytymään kunniasta ihan vain siksi, etteivät karvaiset ystäväni joutuisi viettämään ylipitkää päivää kotona. Tekisikö lisääntynyt sosiaalinen elämä minut onnellisemmaksi kuin koirien kanssa touhuaminen?
En usko. Jos minulla ei olisi koiriam, en olisi myöskään koskaan tutustunut niihin ihaniin ihmisiin, joita minulla on nyt ympärilläni. Kukaan muu, kuin joensuulaiseen vippiporukkaan kuuluvat kaistapäät eivät istuisi kanssani syysloman ensimmäisenä aamuna kello 9.00 syömässä aamiaista kolean Lykynlammen rannalla koirien rellestäessä ympärilläni. Kukaan muu ei lähtisi kanssani järkyttävän hauskalle (ja märälle... ja kamalle...ikuiset traumat aiheuttaneelle jne) vaellusretkelle Ahvenlammelle. Kukaan muu ei suostuisi reissaamaan päivässä Ouluun ja takaisin yhden koiranpennun takia. Siis ei kukaan, paitsi koiraihmiset! Siitä olen ihan varma.

Rahaa koiraharrastukseen saa palamaan ihan loputtomasti. Pelkkä seurojen jäsenmaksu on useamman kympin, ja kun monipuolisesti harrastaakseen täytyy kuulua useisiin seuroihin... no tietäähän sen. Kausimaksut, agilityn parisataa maksava hallimaksu, kurssien maksut... kisamaksuista nyt puhumattakaan! Siihen päälle ruuat, matolääkkeet, uudet remmit, harjat, lisäaineet, puruluut, mätsärit ja kaikki muu sellainen. Mitähän kaikkea niilläkin rahoilla olisi voinut ostaa?
Mutta loppujen lopuksi - olisinko minä sitä materiaa koskaan tarvinnut? Olisin tietysti voinut hankkia myös elämyksiä, matkustaa vaikka Lontooseen viikon lomalle niillä rahoilla, jotka tänäkin vuonna olen kuluttanut Mintun kisamaksuihin. Vaan elämyksiä tarjoaa koiraharrastuskin. Mistään muualta en ole saanut samaa vapauden ja onnellisuuden tunnetta, kuin oman laumani kanssa hiljaisessa metsässä vaeltamisesta. Tai siitä, kun olemme saavuttaneet tavoitteemme. Tai siitä fantastisesta hetkestä, kun Minttu aamuauringon noustessa hoivaili kolmea vastasyntynyttä shelttipötköä vanhempieni pesuhuoneen lattialla.

Hullun hommaahan koiraharrastaminen on. Se paska, mitä tämän harrastuksen parissa voi saada niskaansa, on ihan uskomatonta. Mutta haalimalla ympärilleen ne rakkaimmat ja parhaimmat koirat, hauskimmat ja rämäpäisimmät ystävät, tekemällä täysin päättömiä kisareissuja ja iloitsemalla muiden sekä omista onnistumisista voi koiramaailmasta saada niin paljon irti! En minä osaa edes kuvitella elämää, jossa naarmuista parkettilattiaani vasten eivät rapisisi koirankynnet. Tai etten voisi painella ulkoilmaan lenkkeilemään aina innokkaassa seurassa ja tappaa aikaa opettamalla koirilleni turhia temppuja.

Se on aivan sama, montako kertaa Meela on vääntänyt kikkareet uudelle sohvalleni ja montako kenkäparia se on tylsyyksissään silpunnut. Ihan sama, miten monet opiskelijabileet missaan siksi, etten voi jättää koiria yöksi yksin kotiin tai en halua olla aamulla darraisena agilitykisoissa (koettu on!). Joka ikisen negatiivisen hetken olen saanut moninkertaisesti takaisin niinä iloisina ja onnellisina onnistumisen hetkinä, etten minä ainakaan ole niistä valmis luopumaan.
Koukussa ollaan. Tosi pahasti.

Aamulenkillä Lykynlammella - kuva: Netta T.
Vas: Mocca, Toivo, Brandy, Jussi, Minttu, Meela, Hupsis, Nino, Atte & Pinna.