Se tunne kun...

...treenien ohjaaja kertoo leikkimisen olevan hurjan rankkaa koiralle, ja että treenien jälkeen kaikki koirat ovat varmasti väsyneitä. Tulos: treenien jälkeen pentu ryntää jäytämään kesken jäänyttä luutaan, leikkii itsekseen korkilla, kiusaa rottia, käy ulkona ja saa hepulin, kanniskelee kiellettyjä tavaroita, kiusaa vähän lisää rottia ja palaa luunsa pariin. Silmiään se ei ole vieläkään ummistanut.
On mulla melkoiset koirat, kumoavat kaikki väitteet esim. kuivamuonan käyttämisestä palkkana ja treenien rankkuudesta, hah!

Meelan kanssa käytiin tänään siis treeneissä. Sateli vettä siihen malliin, että Mintun seikkailu rajoittui autossa odotteluun. Ihan hyvä näin, koska eilen kuitenkin oli se BH-kurssi, ja Minttu ei hypi seinille vaikkei aina pääsisi tekemäänkään. Ohjelmistossa oli leikkikerta, joka sinällään oli vähän tylsää. Osataanhan me leikkiä! Mutta olipahan vähän kevyttä aktivointia pennulle temppujen ja vetoleikkien merkeissä, jos ei muuten.

Siinäpäs oli vielä fiiliksiä meidän aika perus iltapäivälenkiltä. Kestää sen tunnin verran, ja shetlantilaiset saavat leikkiä ja meuhkata mielin määrin vapaina. On tosi kivaa, että Minttukin on niin lapsellinen koira, että se oikeasti tykkää leikkiä Meelan kanssa! Yksi päivä se minun (ja tuttavapiirini) järkytykseksi jopa sisällä haki itse lelun, ravisteli sitä ja pyysi Meelaa leikkimään. Tuore ydinluu oli pennusta kivempi, joten shetlantilainen kolmevee sai tyytyä viskomaan lelua itsekseen.

Perjantaina oli perinteisesti agitreenit, joihin harmiksemme osallistui niin vähän porukkaa, ettei voitukaan tehdä Emmin tuomaa kikkailurataa, koska niitä esteitä ei olisi jaksanut kantaa kukaan. No, otettiin sitten agilitykirjasta vähän puuhasteltavaa, ja tota... no niin.

Siinä on ehkä agilityhistoriani tylsin, huonoin ja tympäisevin rata! Kirjan rata ei ihan mahtunut kuten oli kuulunut, joten sovelsimme huonoin seurauksin. Oikeasti, tässä ei ollut mitään intoa, eikä ohjaajan tarvinnut edes juosta - riitti, että siirtyi paikasta A paikkaan B ja huuteli koiralle, että hyppäähyppää. Tämän tehtävän kanssa ei kauaa nokka tuhissut, ja tahmean menon jälkeen meidän treeneihimme kuokkimaan tullut tapaus (anteeksi, en muista nimeäsi! Mutta olit  mainio, tule toistekin!) muisteli meille muutamat ACEn kikkailutreenit, ja saivat ohjaajatkin vähän ajateltavaa.

Tämä tehtävä on näennäisen yksinkertainen, mutta hahaa - se olikin aika vaikea! Reilusti treenikaverini naureskelivatkin, että "onneks Laura menee ensin, niin ei tuu sit muille paineita säheltämisestä"... Homman ideahan oli ensin kierrättää ykköselle, ottaa koira hyvin hanskaan ja vetää se huolella kakkoselle. Tästä tehtiin jokin... hyvin taktinen pyörähdys kolmosesteen siivekkeen viereen ja koira ohjattiin huolella ja hyvin kiinni itsessä yli. Tämän jälkeen piti astua sivuun niin, että seisoi kakkosen siivekkeen kohdalla ja ottaa selkä koiraan päin koira vastaan ja viedä se vielä neloselle. Onnistuiko? No ehkä viiden yrityksen jälkeen... Eikä silloinkaan kovin sulavasti.

Sitten tämä! 1 ja 2 esteen väli oli oikeasti isompi. Homman kinkkisyys oli valsseissa. Ennen kakkosta piti valssata, jotta koiran sai hyvin kolmoselle. Tämän jälkeen kepit olivat helppo nakki ja vitoselta valssailtiin kutosputkeen. Päädyn ohjauskikkailu tuotti monille vaikeuksia, myös minulle. Huhheijaa, miten voikin jalat mennä solmuun pienessä tilassa koiran kanssa pyöriessä!

Vaikka viikonlopun tokokoe sopisi hyvin tämän postauksen otsikon alle, pihtailen katkeraa valitusvirttäni mieluusti ensi kertaan! Minulla on kuvia muokattavana!