Kerrankin kelpaa asua idässä

Lunta! Ja voi miten paljon sitä olikaan... Nimenomaan oli, sillä tänään saimme nauttia myös Joensuussa vesisateesta ja valtaisasta määrästä loskaa. Ainakin koirilla oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Meela otti ilon irti nietoksista ihan sataprosenttisesti, eikä pikkushelttiä paljon yleisillä kulkuväylillä näkynytkään, kun se kirmasi pää viidentenä jalkana penkassa. Minttu jaksoi osallistua ilonpitoon lenkin alkupuolella, mutta lopulta se tuli siihen tulokseen, että onhan tätä lunta toljoteltu viimeiset kolme talvea, eikä jaksanut enää intoutua samanlaiseen ralliin kuin tuo juniori.

Tiistaina oli tämän vuoden toiseksi viimeinen tokokerta, aiheena luoksetulo. Kenttä oli melko liukkaassa kunnossa, mutta onneksi joku hiekoituskonesetä oli epähuomiossa hiekoittanut meille sinne oikein mainion kiitoradan.

Ensi alkuun luoksepäästävyys. Meela kestää hyvin, mutta se on sille paha, jos lähestyvä ihminen kyykistyy. Olisi pakko päästä moikkaamaan. Tämähän ei sinänsä haittaa, mutta itse haluan opettaa sille täydellisen rauhallisen luoksepäästävyyden alokasluokkaa varten, joten pitäisi treenata enemmän porukalla!

Kontaktia treenailtiin kuljeskelemalla ympäriinsä ja kutsumalla välillä koiraa. Meela, jonka mielenkiinto loppujen lopuksi oli noin 95% ajasta lihapullissani, kuljeskeli ympäriinsä mallikasta kontaktia pitäen ja sitä sai kutsua vain harvakseltaan. Hyvähän se kyllä on, että on tuollainen kontaktikoira!

Siirryttiin niihin luoksareihin, jotka tehtiin yksitellen. Muiden suorittaessa treenailin Meelalla mm. perusasentoja, maahanmenoa ja odottamista. Hyvästi malttoi, vaikka vähän jännittikin, kun viereisessä katoksessa murisi aina välillä joku koira. Oma luoksarimme sujui vallan mainiosti, mitä nyt vaan perusasennon heitti vinoon. Voisi alkaa taas vaatia vähän enemmän treeneissä, tähän asti kun periaate on ollut, että kunhan tulee lujaa luokse, niin se riittää.

Lopuksi tehtiin vielä sellainen luoksetulo, että koirat jätettiin aina vieraalle ohjaajalle ja kutsuttiin vuorotellen luokse. Meela tuli varsin halukkaasti minun tyköni, vaikka sen perässä hihna raahautuikin. Siihen loppuikin ohjattu opetus, ja minä treenailin itsenäisesti liikkeestä jättöjä ja seuraamista.

Keskiviikoksi olimme varanneet Emmin ja Anskun kanssa vapaavuoron, johon menin treenailemaan Meelan kanssa agilityä ja Mintulla tokoa. Tuon juoksut alkavat olla lopuillaan, joten toivottavasti pääsisimme jo ensi viikolla treenaamaan!

Meelaa on taas ylistettävä - tuntuu, että jokaisen agilitykerran välillä se prosessoi oppimaansa ihan hurjasti, ja parantaa kerta kerralta. Tällä kertaa meille tuotti ongelmia putki, joka oli hieman eri tavalla mutkalla, ja johon oli ihan mahdotonta juosta kahdesta eri päästä... Lopulta Meela kuitenkin toimi putkella ihan mukavasti, ja jätin asian hautumaan sen pieneen mieleen.

Kentän keskellä oli muutaman hypyn rykelmä, jolla kieputtelin Meelaa 3-5 esteen ratapätkissä. Tällä kertaa lähinnä kiertoja, ja minusta tuntui, että pentu irtosi esteille paremmin kuin aiemmin. Lisäsin mukaan putken,
ja vauhti sen kun kiihtyi. Treeniseuralaiseni vaan naureskelivat kentän laidalla, kun pikkusheltti ärisi tohkeissaan, jos minä hidastelin radalla ja oli muutenkin hirmu fiiliksissä tekemässä hommia.
Otettiin myös irtoamissuoraa, jolla tein takaaleikkauksia Meelan juostessa namialustalle. Lopuksi olisin halunnut kokeilla, onnistuuko irtoaminen + takaaleikkaus sekä pyytäminen vielä kolmannelle hypylle, mutta Meela meni vain huutelemaan Emmille (joka siis nameja alustalle tiputteli), että miksi täällä ei nyt ole sitä alustaa ja namia. Selkeät mielipiteet on neidillä!

Treenailtiin keinua varmistajan kanssa, ja onnistuneita yrityksiä saatiin, vaikka Meela olisikin tykännyt juosta namialustalle vain sen keinun ohitse. Keppejä tehtiin verkoilla, lopusta ollaan jo yhtä pidetty jonkun aikaa poissa. Vauhti vaan kasvaa koko ajan! Ja tuo suorittaa myös itsenäisesti. Kepeille hakeminen on vielä mystinen juttu ja Meelalle pitää näyttää aika tarkkaan, mutta eipä tässä mikään kiire ole.

Välissä kaivoin Mintun autosta ja treenailin parkkipaikalla tokoa. Sheltti, jonka kanssa ei ole pahemmin puuhasteltu viimeiseen kolmeen viikkoon, oli varsin liekehtiväinen persoona. Seuruupätkät menivät ensin häsläämiseksi, mutta laitoin tytön vähän pohtimaan. Tein tosi hankalia seuruutuksia, lyhyitä pätkiä, paljon käännöksiä ja pysähdyksiä, sivuttaisaskelia... Ja hiljalleen Mintultakin alkoi löytyä jonkinlaista keskittymiskykyä!

Nouto on ottanut hieman takapakkia, ja sheltti on alkanut pyöritellä kapulaa suussaan. Otinkin sillä erilaisia pitämisharjoituksia, enkä oikeastaan kokonaista noutoa sitten ollenkaan. Lisäksi luoksarin pysäytyksen kanssa pitäisi keksiä jotain. Pallo kuumentaa Minttua niin paljon, että se näkyy haukkumisena vähän kaikessa tekemisessa. Taitaa tulla muutaman viikon läpijuoksupaussi, ja katsellaan sitten uudelleen! Pysäytyksen käsimerkkiä aion kuitenkin treenata esim. valotolppien kierämisen lomassa, jotta saataisiin liikkeeseen varmuutta. Itse luoksetulosta se kuitenkin saa hetken pysyä kaukana.

Kaukot tuo alkaa ottaa hirmu hyvin. Se tekee sarjan tosi nätisti, jos en palkkaa sitä välissä. Jos välillä saa namia, se ei enää viitsi nousta istumaan. Mikähän logiikka siinä on? Pitää vaan treenata eri mittaisia pätkiä, ettei ala ennakoida.

Jäävät bara bra once again. Istuessa alkoi tarjota maahanmenoa, mutta vahvistin aikani istu-käskyä, jolloin kuviot alkoivat sujua. Seistessä valui pari kertaa, mutta silloin se otti hirmuisesti häiriötä katolta tulleista lumista ja puhisi niille. Saatiin kuitenkin useampi onnistunut toisto loppuun, ja lopetettiin sitten onnistuneeseen suoritukseen.

Loppuun duunailin vielä vähän seuruutusta, ja sitten sai tokoilu riittää taas tältä erää.

 

Meelaisan kanssa väännettiin vielä sisätiloissa muutama seuruupätkä ja hyppy namialustan kanssa. Keskittyminen oli kohtalaisen hukassa, sisällä kun ramppasi koko ajan rakennusmiehiä ja Bogi huuteli vieressä. Tehtiin sitten tosi vähän, mutta onnistuneita suorituksia. Pitäisi vähän tsempata treenaamisen suhteen tokossakin, mutta hyviä ja rauhallisia treenipaikkoja pennun kanssa touhuamiseen on niin vaikea löytää! Sellainen, että voisi pitää irti ja sellainen, ettei siellä lennä selälleen kun on liukasta. Tai huku hankeen.

A for agility...

Mintun juoksuillessa (edelleen!) on agilityinnostusta pitänyt taltuttaa Meelan kanssa. Nyt käyn koulun kurssilla maanantaisin, joten en ehdi pariin viikkoon pentutreeneihin mukaan. Viikolla käytiin Emmin & Toivon kanssa vapaavuorolla ja nyt sunnuntaina vierailin sitten Anskun treenivuorolla vähän täyttämässä pienehköä ryhmää. Ja ai että on ollut hieno pentu!
Keskiviikkona Emmin kanssa treenaillessa tehtiin irtoamissuoraa kunnolla kolmella esteellä. Meela lähti tosi hyvin namialustalle, ja se on selvästi tajunnut homman idean. Se myös odottaa tosi kauniisti esteen takana, mihin se ei ensimmäisellä pentuagilitytunnillamme oikein kyennyt. Edistys on huimaa jo muutamassa viikossa!
Lisäksi hinkkailimme keppejä verkkojen kanssa, koko ajan tulee lisää varmuutta eikä Meela enää kiukkuile yhtään, vaan suihkaisee kepit hienosti.

Teimme myös kontaktijuttuja pentupuomilla, välistävetoja, kiertoja ja putkea. Pieni radanpätkä yhdistettiin parista välistävedosta, putkesta ja kierrätyksestä, ja Meela osasi tosi kivasti kulkea mukana - mitä nyt ohjaaja evoili minkä kerkesi.

Alla pieni video keskiviikon treeneistä, lopussa vielä ratapätkä sunnuntailta. Kuvaajina Emmi ja Ansku!

...and  F for friends!

Loppuviikoksi oli erityisohjelmaa, kun toverini Katja matkusti Tampereelta tänne Joensuuhun keeshondinsa Tinjan kanssa. Tytöt ovat vanhoja tuttuja jo lukuisilta lomaretkiltä, eikä niiden yhteiselossa suurempia kärhämiä ollutkaan. Minttu oli kovin ihastunut kessuystäväänsä ja liehitteli Tinja-parkaa varsin tarmokkaasti koko viikonlopun ajan.

Lauantaina vietimme porukalla iltaa Annan luona, mukana koirista olivat minun tyttöni, Tinja, Hupsis ja Pinna-bc. Siinä riittikin koirilla touhua, kun niiden piti koko ilta kerjätä herkkuja, vahtia ihmisiä ja touhuta keskenään! Voin kertoa, että meillä oltiin hyvin väsyneitä tämän illan ja yön jälkeen, kun neljän aikaan vasta oltiin kotonakin. Molemmat koirat nukkuivat aamulla piiiitkään, eikä Meela edes villiintynyt äitini soitellessa, että minkä kokoiset sadetakit sheltit mahtaisivat M&M:n alennusmyynnistä haluta ;)

Heitettyäni vieraat junalle, olikin aika lenkkeillä Anskun ja Bogin kanssa. Ansku ehdottikin, että voisin tulla Meelan kanssa korvaamaan maanantaina agilityvuoroa heidän vuorolleen, ja olin tietysti heti menossa.
Minttu sai vieläkin pysyä pois treeneistä, mutta Meela pienoinen pääsi taas kerran olemaan pätevä tyttö!

Aloitettiin keppitreenillä, ja kokeilin tällä kertaa, miten neiti osaa hakea kepeille eri kulmista. Hirmu hyvin, pakko sanoa! Se meni molempiin suuntiin keppejä, minä eri puolilla ja eri kulmista. Otimme viimeiset verkot pois, eikä sekään tuottanut ongelmia.

Uutena juttuna tehtiin keinua, jossa Ansku oli varmistelemassa. Rämäpäinen shetlantilaiseni olisi mieluiten juossut nokka edellä suoraan namialustalle, eikä sitä keinun hidas kallistuminen haitannut sitten pätkääkään. Veikkaan, että tuosta tulee samanlainen lentokeinusankari kuin äidistään - painellaan miljoonaa keinun päähän, tiputaan pää edellä lattiaan ja tehdään sama uudestaan ohjaajan huudellessa, että hidastapa vähäsen... Ihan superkivaa.

Välissä tein pientä ratapätkää kahdella hypyllä ja putkella. Tässä oli kiertoa ja välistävetoja, Meela teki tosi hyvin. Lisäksi irtoamista ensin ihan suoralla ja parilla hypyllä, sitten niin, että kutsuin Meelan hyppyjen yli, laitoin sen U-putkeen ja lähetin sen edelleni samaiset hypyt takaisinpäin ja namialustalle. Toimi tosi hyvin ja pentu oli innoissaan!

Agilityn lisäksi innostuin kokeilemaan tokohyppyä ensimmäistä kertaa, kun se oli esille nostettu. Laitoin hypyn kaikkein matalimmalle tasolle, liekö peräti 10cm vaneri ollut... Namialusta taakse, pentu sivulle ja suullinen ylityskäsky ilman mitään käsimerkkejä tai muuta. Meela ampaisi oitis hypyn yli ja namin syötyään kääntyi seisomaan esteen taakse ihan oikealla tavalla. Ai että!

Treenien jälkeen minua odotti ulkona iloinen yllätys, nimittäin maahan oli satanut LUNTA! Kävelimme Anskun kanssa pienen jäähdyttelylenkin metsässä, ja ai että oli kivaa kun isoja lumihiutaleita tuiskutti shelttien turkeille ja minun villakangastakilleni... Treenien jälkeen pikkukoirasta oli vihdoin ja viimein vaihteeksi virta ihan lopussa.

Meela on oppinut talon tavoille - suoraan ulkoa sänkyyn nukkumaan ;)

Oli kovin mukava viikonloppu! Ensi viikolla olisi tarkoituksena käydä paitsi tiistaitokossa, myös treenailemassa agilityä ja tokoa jollain vapaavuorolla. Sitten onkin jo pian viikonloppu, ja koko vuoden odotetuin koiratapahtuma! Perjantaina starttaamme parin koiran ja autollisen ihmisiä kanssa kohti Helsinkiä ja koiramassoja! Minun tapaukseni tosin jäävät Utraan nautiskelemaan ylimääräisistä herkuista ja Timin seurasta, mutta eiköhän niille löydy vähintäänkin kivoja tuliaisia.

Jyväskylä KV

Kellon soidessa 03:45, tuijotti Minttu minua jalkopäästä silmät ristissä ja jäi vielä nukkumaan. Meela taas riemastui ihan yhtä lailla heräämisestäni kuin aina silloinkin, jos nousen kymmenen aikaan. Se meuhkasi ympäri huonetta häntä heiluen, kiikutti minulle muutaman lelun ja oli enemmän kuin iloinen päästessään käymään vielä ulkonakin! Minttu ei peitellyt närkästystään jouduttuaan nousemaan sängystä pienelle korttelinympäryskierrokselle pakkassäähän, ja painelikin heti sisätiloihin selvittyämme takaisin nukkumaan.

Kun kello oli viisi, olivat koirakamat kassissa, jokseenkin edustavat näyttelyvaatteet valittu, naamaa ja hiuksia yritetty saada kv-näyttelyn ihmispaljouteen soveltuvaisemmiksi ja koira sekä omistaja raahautuneet eväineen pihalle, jossa Ansku jo odotteli eväskassin kanssa. Onnistunut matka alkoi epäonnistumisella - Laguna, jonka takaluukun muoviosa oli jo minulle tullessaan hieman rempallaan, sanoi sopimuksen tältä osin irti. Pakkasen haurastama muovi lohkesi, ja koko osanen jäi Anskun käteen. Hienoisen operoinnin jälkeen saimme rekkarin valon kieputettua jäljelle jääneiden väkästen ympärille ja itse autonpalan sisälle autoon. Takakonttia pystyi käyttämään, joten matkallamme ei kärsitty kovin radikaalista ahtaudesta.

Kyytiin noukattiin Anna & Hupsis sekä Emmi & Toivo, pojat takaboksiin ja minun tyttöni takapenkille. Levottomilla jutuilla höystetty seikkailumme kohti Jyväskylää marraskuun pimeydessä saattoi alkaa!

Perillä olimmekin jo kahdeksan aikaan, saimme auton peräti parkkiin (parkkitilaa kun ei ollut kovin kaksisesti saatavilla) ja raahauduttua häkkeinemme ja koirinemme näyttelyhalliin. Minä ja Ansku kävimme parkkeeraamassa häkin ja koirat shelttikehän laidalle, sopivasti kakkaroskiksen viereen. Aromikas oli majapaikkamme, mutta eipähän ainakaan kukaan tullut ihan kiinni, joten koiran laitteluun oli tilaa runsaasti. Koska shelttinarttujen kehä alkoi vasta yhdentoista pintaan ja uroksiakin pyöri vasta kymmeneltä, oli minulla paljon aikaa käytettävissä ympäri hallia seikkailuun ja tuttujen bongailemiseen. Onnistuin tehtävässäni melko huonosti, porukkaa kun oli niin paljon, että lopulta huomasin vain jumittuneeni shelttikehän laidalle samojen ihmisten kanssa... Mutta oli hirmu kivaa nähdä näitä "näyttelynaamoja" ja vielä kivempaa, kun porukka kävi itsenäisesti moikkailemassa kehänlaidalla! Luppoajalla totutin myös Meelaa uuten ympäristöön. Ensin se vähän aristeli hallia, mutta reipastui alkujännityksen jälkeen normaaliksi vauhkoksi itsekseen.

Rakastan shelteissä sitä pientä hermostunutta puunailua ennen kehää. Vaikka Mintussa ei vieläkään ihan hirveästi ole sitä laiteltavaa (mutta enemmän kuin Lohjalla! Turkki on oikeasti kasvanut hurjaa kyytiä), onnistui uhraamaan puolisen tuntia sen haivenpeitteen pöyhimiseen. Jännittyneenä seurailin narttukehää, jossa ennen pitkää koitti meidän vuoromme ja marssin ensimmäisessä joukossa koirineni kehään. Avoimen luokan nartut esitettiin kokoomakehässä useammassa osassa, niitä oli niin paljon ja kehät pieniä. Tuomarinamme toiminut saksalainen Heiko Wagner ei liikuttanut koiria vielä tässä vaiheessa, eikä ollut muutenkaan erityisen kiinnostunut koirien liikkumisesta. Kehäkeikkamme muodostui pikaisesta seisotuksesta, jonka jälkeen siirryin laidalle odottamaan, että edellämme olleet neljä muuta narttua saataisiin arvosteltua.

Tuomarimme oli kovin mieltynyt merleihin, ja se oli eduksemme tänään. Minttu esiintyi kauniisti. Se oli pöydällä varman oloisena, seisoi ja kantoi itsensä minusta tosi nätisti. Liikkuminenkin (se yksi kierros ravia kehää ympäri) oli kovin vaivatonta tänään! Koira oli hurjan innoissaan kehässä, ennen meidän vuoroamme se vain killitti minua (ja lihapulliani) häntä heiluen ja silmät loistaen.
Pieni jännitys meinasi iskeä tuomarin sanellessa arvosteluaan. Meitä ennen vain yksi narttu oli saanu punaisen nauhan, ja kehäsihteerin sormet pallottelivat ensin punaisessa, sitten sinisessä, punaisessa, taas sinisessä... ja lopulta punaisessa nauhassa! Tyytyväisenä erinomaiseen arvosanaan talutin lihapullaa naamariinsa kiskovan sheltin ulos kehästä ja jäin odottamaan seuraavaa kehäkierrostamme.

Muisteloideni mukaan meitä oli kilpailuluokassa kuusi tai seitsemän koirakkoa, joihin kuului mm. ennen meitä arvostelussa käynyt merle, jota olen ihaillut näyttelystä toiseen, muutama trikki ja kenties peräti yksi soopeli. Olin aivan varma, että meidät kätellään ulos kehästä heti alkumetreillä, mutta ensin sai lähteä joku trikkipopulaation edustajista. Tämän jälkeen merlet eroteltiin seisomaan syrjemmälle, ja pohdiskelin mielessäni, eroteltiinko tässä nyt voittajat vai ne kehästä lähtijät... Kolme muuta koiraa sai vielä esitellä liikkeitään. Lopulta yksi kolmikosta pudotettiin pois, se kaunis merle meidän edellämme käteltiin voittajaksi ja Mintusta tuli avoimen luokan toinen! Huimaa! Kahdelle ensimmäiselle jaettiin myös SA:t, eikä näyttelyvuoden päättäjäiskilpailu olisi voinut paremmin oikeastaan enää KV-näyttelyssä mennäkään.

Kuten yleensä, PN-kehä oli läpijuoksu. Meidät käteltiin sieltä ensimmäisinä ulos, ja kipaisin hakemassa arvostelumme, jossa koirassa ei ollut mitään muuta huonoa, kuin että lisää rintakehää kiitos ja korvat olivat "erinomaisen" sijaan "hyvät".
Joensuun muu porukka menestyi niin ikään mainiosti: terrieritrimminen villatoverimme tuomittiin erinomaiseksi, karvaton lapinkoiramme erittäin hyväksi ja villakoiran siskopuoli sai varasertin. Ei huono!

"3,5 year old blue merle female.
Excellent feminine expression. Ears good, eyes excellent. Neck and topline excellent. Needs more forechest. Excellent angulation. Excellent movement."

Heiko Wagner -  ERI AVK2 SA

Aikamme näyttelypaikalla odoteltuamme saimme viimein joukon kokoon ja pakkauduimme jälleen kerran hyiseen autoon. Kaikilla oli aivan järkyttävä nälkä, eivätkä evästarpeetkaan oikein paljon lohduttaneet enää siinä vaiheessa, joten suunnistimme ohi ensimmäisen abc:n joka oletettavasti oli pullollaan koiranäyttelyporukkaa ja pysähdyimme hetkeä myöhemmin Jari-Pekassa, joka sekin oli kohtalaisen ruuhkautunut Jyväskylästä palailevasta populasta. Loppumatka menikin sitten varsin väsyneesti, kaikilta oli ihan veto poissa.

Jälkisanoina on pakko mainita, että voitte vaan kuvitella, mikä meininki täällä oli kello kahdeksan aikaan aamulla kun Meela ei ollut saanut eilen mitään fyysistä rasitetta! Se hyppäsi sänkyyn ja alkoi loikkia sekä minun että varsin tyytyväisenä uinailleen Mintun päällä siihen malliin, että ainoa vaihtoehto oli raahautua ulos muutaman kilometrin lenkille järkyttävään lumipyryyn. Koko lenkin kersa juoksi edestakaisin pitkin tietä, ja meno jatkui vielä kotosalla, kun se levitteli kaikki lelunsa lattialle. Harmi, ettei tänään päästä edes agilitytreeneihin. Se tietää illaksi oikein extrapitkää lenkkiä, että kersa nukkuisi seuraavankin yön kunnolla!

Mahapullat eivät ole soveltuvaisia treeninameiksi

Mintun juoksut ovat edenneet siihen vaiheeseen, jossa:
- Jopa naapurin ikäloppu ja narttujen päälle pahemmin ymmärtämätön cockeri kiinnostuu neidin hännänalusesta (kaikella rakkaudella, Bogi!)
- Minun kaunis, valkeaharmaa olohuoneen mattoni on saanut epäilyttävän punertavia roiskekuvioita itseensä
- Sheltti ei enää pääse yöksi sänkyyn
- Joku unohtaa ottaa siltä pöksyt pois ulos mentäessä... tulos arvattava.

Kuka arvaa, montako urosta minun narttujeni lisäksi on Jyväskylän automatkalla mukana?
Kaksi! Aistin matkan olevan hyvin ikimuistoinen...

Sydäntäsärkevää oli myös katsella Mintun itkuisia silmiä, kun se ei päässytkään treeneihin, kuten tiistaisin kuuluu. Kotiin tullessanikin se tarjosi perusasentoa ja seuruuta nakinjämien toivossa, ja taisi pari sellaista ahkeralla yrittämisellään ansaitakin.


Maanantaina jatkettiin kuitenkin pennun kanssa agilityprojektia. Pieni ja sukkela neitini kääntyi välistävetoharjoitteissa huomattavasti sujuvammin kuin pitkäkoipinen sisarensa, leikki Inkan kanssa ennätyshuonosti ja nauroi pentupuomin säälittävälle korkeudelle. Kepit kokivat suuren edistymisen - tällä kertaa Meela ei hermostunut typerien verkkojen välissä pujotteluun kuin kerran, ja homma näytti melkein jopa sujuvalta!
Treeneissä ei kuitenkaan tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista, joten lienee turha kerrata kahtena edellisenä viikkona kokeiltuja juttuja enää uudestaan.

Ah, tällä voin kuitenkin hehkuttaa: pentuni oli maanantaina ehkä ensimmäistä kertaa elämässään oikeasti ihan puhki ja rättiväsynyt! Aloitimme klo 15 kevyellä puolen tunnin lenkillä, jonka jälkeen laukkasimme suoraan agilityhallille. Täältä kotiuduimme noin kello 18, jolloin suunnistimmekin puolitoistatuntiselle lenkille Anskun ja Bogin kanssa. Kun viimein tulimme kotiin, nykersi Meela hetken omia lelujaan ja asettui sitten nukkumaan. Ja se nukkui k o k o illan, ei jaksanut nousta edes kerjäämään iltapalanmuruja keittiöön.

Tiistaina jatkuivat tokotreenit alkeisryhmän merkeissä. Päivän teemana oli kontakti ja mukanakulkeminen, mikä on Meelalla melkoisen vahva asia.

Aloitimme perinteisillä kontaktitreeneillä, jotka onnistuivat pennulta yhtä mainiosti kuin aiemminkin. Ohjaaja huvitti minua kysäisemällä, onko shelttini mahdollisesti arka, kun se hänen lähemmäs liikkuessaan pakitti hieman sivultani. Ei sinne päinkään, vastasin. Se kun tuijotti silmä kovana taskuani niin täpinöissään, että vähän liikehti paikoillaan, kuten sillä meelamaisesti on tapana.

Itsekseni treenailin seuruun käännöksiä sekä jääviä liikkeitä. Maahanmeno vahvistuu koko ajan tosi kivasti! Odotan niin innolla ensi vuotta, lupaan jo tässä, että me ollaan Meelan kanssa tokokauden päättäjäismölleissä alokasluokassa!

Mukanakulkemista treenattiin kävelemällä ympyrää eri tavoin ja palkkailemalla koiraa kontaktista. Lisäksi kävelimme ympäriinsä, ja koira tuli palkata aina, kun se sattumalta osui oikeaan kohtaan seuraamaan ja otti kontaktia. Meela teki tätä likimain koko ajan, joten sen iltaruoka tulikin varsin sukkelasti annettua näiden treenien yhteydessä.

Lopuksi otimme vielä muiden koirakoiden pujottelua rivissä. Tässä kohden tapahtui ikäviä: remonttireiskat eivät malttaneet odottaa viittä minuuttia meidän treeniemme loppumista, vaan avasivat hirrrrmuista meteliä pitävän hallinoven aivan minun ja Meelan selän takana, juuri ennen vuoroamme. Kaikki koirat säikähtivät, mukaanlukien Meela, joka tosin taisi pelästyä enemmän muiden koirien hötkyilyä kuin itse ääntä. Se luimisteli ja pälyili ympärilleen, eivätkä pujoteltavat koiratkaan pysyneet enää niin hyvin ruodussa kuin aikaisemmin. Loppua kohden pieni shetlantilainen kuitenkin reipastui huomattavasti, eikä se enää muistanut edes luimistella kamalalle hallin ovelle. Treenien lopuksi kävimme vielä tsekkaamassa itse hallin, jossa olleelle mille lie jättiläismäiselle koneelle Meela asiaankuuluvasti ensin murisi, mutta meni sitten reippaasti haistelemaan yhden pienen sheltin helposti liiskaamaan kykeneväistä rengasta.

Mätsärivuoden päätös

(c) Satu L.

Ei olisi taas pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa - vasta loppuviikosta julkistettiin vielä yhdet mätsärit tämän vuoden puolelle, ja sinne toki lähdettiin pienellä porukalla lauantaipäiväämme kuluttamaan ja koiria väsyttämään. Minttu tosin pääsi mukaan vain katselemaan meininkiä häkistä käsin. En itse oikein arvosta sitä, että juoksuisia narttuja viedään mätsärikehiin, joten en tietenkään tuota omaanikaan sinne vienyt. Ihan yksin en Minttua uskaltanut näin yhden äkin useammaksi tunniksikaan kotiin jättää, tässä talossa kun ei ole kovin koiraystävällisiä naapureita, ja varmasti olisi tullut ties mitä valitusta, jos se olisi yksinään sitten itkeskellyt...

(c) Satu L.

Meela kuitenkin pääsi pentukehään ja oli hirmu innoissaan jälleen kerran. Tänään seisominenkaan ei tuottanut ongelmia, vaan pikkusheltti poseerasi tuomarille oikein kauniisti. Oikein suullisia kehujakin saatiin tästä osuudesta, samoin kuin pennun käsiteltävyydestä. Juoksemista pitää kyllä opetella nyt talven aikana vaikka ihan naksun kanssa, tuon etuliikkeet menevät niin pilalle, kun se ottaa kontaktia. Tokokoira mikä tokokoira.
Hienolla käytöksellä vietiin voitto parinamme olleesta soopelisheltistä, eli punaista nauhaa Meelalle.

Nauhakehässä käytös oli niin ikään kaunista, ja pian kilpailimmekin ykköspaikasta mustan labradorin kanssa. Tällä kertaa labbis vei voiton pikkumerlestä, ja Meelan tulos oli siis PUN2! Palkinnoksi saatiin vinkulelu (ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi! Tämä tyttö nimittäin myös osaa leikkiä niillä...) ja jokunen luu ja muu herkku.
Tämä olikin hyvä ja onnistunut kehäkäytösharjoitus, Meelan toiminnasta jäi huomattavasti parempi fiilis kuin edelliskertaisissa Poksin mätsäreissä.

Tokosta puheenollen olen nyt käynyt tyttöjen kanssa pari päivää peräkkäin läheisellä pesäpallokentällä kuluttamassa nakkipaketinloppua jääkaapista. Meelan tekemisessä on hurjaa kehitystä, sen seuruu on tosi hyvää ja se palkkautuu aivan loistavasti pelkistä suullisista kehuista. Tekeminen on sen mielestä niiiiin kivaa, ja sitten kun lopuksi vielä saa superpalkkana leikkiä patukalla, niin toimiminen on taattu. Innolla odotan ensi kevättä, eiköhän me siihen mennessä olla kevyesti saati alokasluokan liikkeet kasaan!

Mintun kanssa ollaan tehty vähän BH-koetta silmälläpitäen mm. pidempiä välimatkoja jäävissä, paikkamakuuta toisen koirakon treenatessa ja AVOn liikkeitä. Tekee hyvin, ja nyt olen saanut myös luoksarin pysäytyksen menemään sille aika hyvin läpi. Ikuinen murhekryynini on vaan tuon haukkuminen. Se kuumuu noudossa niin paljon, että kapulalle lähdetään aina parin haukahduksen saattelemana. Ei kovin kaunista ja hillityn tokokoiramaista... Toisaalta se pudottaa vain jokusen pisteen, joten jos muut osiot menevät hyvin, ei sen pitäisi sinänsä olla ongelma. Mutta ärsyttävää se ainakin on!
Seuruussa ollaan edetty uudelle tasolle, alettu ottaa mm. sivuttaisaskelia ja peruuttamista siihen mukaan. Pitäisi vaan saada tehtyä hyppy, että saisi ihan kokonaisia juttuja treenattua! Ja varmaan hyppynoutokin olisi kivaa...

Sisällä yritän opettaa Mintulle hajutunnistusta tunnaria varten. Olen piilotellut kapulaa helppoihin paikkoihin, mutta silti homma ei oikein etene, eikä tuo käytä nenäänsä minusta ollenkaan. Pitäisi saada joku vähän fiksumpi katsomaan hommaa, että saisi etenemään... Onko kellään mitään vinkkejä tunnarin alkuharjoituksiksi?

Meelaviikko

Minttu alkoi viimein jopa tiputella verta, ja saatoin haudata taka-alalla kummitelleet ajatukset virtsatietulehduksesta. En muista, tekikö tuo ennen kahta viikkoa juoksujaan, mutta alkoi vähän jännittää. Kylmässä säässä virtsis ei olisi mikään uusi juttu.

Meela sen sijaan on päässyt treeneihin. Agilityn saralla ilmoitin sen jopa pentujen valmennustunnille koirakoulu Napakkaan, kuin myös Mintun ykkösluokkalaisten tunnille. Nämä ovat kuitenkin onneksi vasta ensi kuussa, niin tuo vanhempi painoskin pääsee mukaan!

Maanantaina oli penturyhmän treenit, joissa pääpaino irtoamisella, kontakteilla ja esteisiin tutustumisella. Meelan kanssa on hinkattu tokoa ja se on tottunut toimimaan hyvin paljon kiinni minussa ja kädessäni, mikä ei tietenkään agilitykentällä ole hyvä sitten alkuunkaan. Irtoamistreeni tuottikin ongelmia. Kolmen esteen suoran se meni mainiosti jos juoksin mukana, mutta pelkkään eteenlähettämiseen vaadittiinkin jo sitten vähän järeämmät aseet. Minä ja Inka otimme lelut, minä hetsasin koiraa omallani ennen hyppyjä ja lähetin sen eteen samalla, kun Inka otti oman lelunsa esiin ja alkoi kutsua Meelaa. Tuo oli vähän ihmeissään, että enkö minä tulekaan sen kanssa, mutta ampui kuitenkin leikkimään Inkan kanssa. Tätä pitää joka tapauksessa treenata paljon, vaan onneksi meillä ei muuta olekaan, kuin aikaa.

Kuuden kepin sarjaa tehtiin taas verkoilla. Meela on ihan pönttö, kun se suuttuu aina ihan kamalasti, kun se itse hipaisee verkkoja. Sain taas houkutella sitä kujaan ihan urakalla, kun eräs intopinkee ensin kohkasi sinne hirveää kyytiä, törmäsi verkkoon ja kiukustui. Kun tämä saatiin unohdutettua, se pujotteli hirveää kyytiä Inkan pitelemälle namialustalle ja teki kepit ihan hyvin. Näissä treeneissä Meela myös oppi tajuamaan namialustan olemassaolon, eikä enää vaan juokse sen yli. Oi jes!

Kontakteja treenattiin A:n ja puomin palojen avulla, namialustalle malttoi hyvin pysähtyä ja osasi jopa pysytellä esteiden päällä. Pussiin tutustuttiin Inkan avustuksella vähän ja tehtiin erimuotoisia putkia. Eipä siinä sen kummempaa, tässä oli meidän treenit ja kersa oli oikein pätevänä.

6kk posetus (c) Anna Oinonen. Mun silmään tosi nätti!

Tiistaitokot  tehtiin leikkiteemalla, ja se sopi Meelalle paremmin kuin hyvin. Luoksepäästävyyden kanssa ei ongelmaa, ohjaaja vain ihmetteli, miten tämä on niin paljon rauhallisempi kuin labbikset. Meela on hauska pentu, koska se keskittyy etenkin tokokentällä ihan kympillä. Se ei meuhkaa mitään ylimääräisiä, ei yleensä halua leikkiä muiden koirien kanssa ja on muutenkin niin pikkuvanhan ja pätevän oloinen, että se toden totta antaa ihan värään kuvan itsestään koko kansalle.

Tehtiin lelujen kanssa seuraamista ympyrässä. Meelalle homma toimi hirmu hyvin. Se oli oikealla paikalla, haki kontaktia minuun ja teki halukkaasti. Joillain pennuilla meni ihan yli ja ne alkoivat vain riehua ja kuumua liikaa, mutta Meela ei ottanut siitäkään kovin pahasti häiriötä. Pysähtyessä se otti perusasennot (joita en ole koskaan sille edes opettanut, vaan se on alkanut ottaa niitä ihan itsekseen...) ja palkaksi sai hurjaa riehumista vetolelun kanssa. Ohjaaja käyttikin meitä malliesimerkkinä siitä, miten hyvin koira voi toimia, jos lelupalkka on onnistunut ja ihaili Meelan taistelutahtoa ääneen. Onhan se pätevä!

Minun harmikseni tuo on alkanut sotkea istu- ja seiso-käskyjä, joten ne pitää ottaa tehotreeniin kotosalla, kun häiriötä ei ole. Maahanmeno vahvistuu koko ajan enemmän ja enemmän pois käsimerkistä ja odottaminen alkaa olla mukavan vahvaa.

Tunnin toinen tehtävä oli luoksetulo. Tässä kohden pääsimme naurattamaan muuta ryhmää ihan urakalla! Jälkikäteen analysoidessani löysin Meelan poikkeavalle käytökselle sen yksinkertaisen syyn, että leikkipalkka nosti sen kierroksia sen verran, että tilaa yhden pentuhepuliaivopierulle löytyi. Ei se mitään, sellaista sattuu. Joka tapauksessa homma meni niin, että menin tyytyväisenä pentuni kanssa tekemään luoksaria, kytkin sen irti, jätin istumaan ja lähdin kävelemään... ja Meela nousi, ampaisi ensin jonkun hajun luokse, löysi namin maasta ja veti hirveät pentuhepulit juosten ympäri koulutuskenttää ihan päättömänä. Se ei kuunnellut mitään käskyjäni eikä sitä kiinnostanut, vaikka näytin sille lelua tai mitä vaan. Tarpeeksi meuhkattuaan se rauhoittui ja tuli luokseni kauniisti. Päätin varuilta kuitenkin kytkeä sen ja tehdä luoksarin ohjaajan varmistuksella, jottei äskeinen toistuisi...

Loppuun teimme rauhoittumisringin, jossa seuruutimme koiria askel kerrallaan kohti keskipistettä ja niiden tuli kiinnittää huomiotaan vain ohjaajin. Ikävä kyllä meidän vieressämme oli valtavan innokas labbis, joka sitten ihan viimeisillä hetkillä loikkasi Meelan päälle ja yritti syödä minun makupalojani...Meelan keskittymisestä ei enää sen jälkeen tullut mitään, kun se olisi halunnut vain mennä tämän julkean rauhanhäiritsijän luo. Onneksi tuo ei ole mikään traumatisoituva koira, joku herkempi olisi saattanut vaikka säikähtää.

Ollaan myös lenkkeilty Annan ja Hupsiksen kanssa. Minttu tosin ei tällä hetkellä arvosta innokasta urosta, vaan irvistelee sille varsin näyttävästi sohvalta tai sängyltä, jolle onnistuu pelastautumaan. Meelan väsyttäjänä lappalainen sen sijaan on toiminut oikein mallikkaasti, ja tulipa niiden leikeistä otettua jokunen kuvakin eilispäivän lenkeillä!
Lisäksi Anna osti Hupsikselle ison kevytmetallihäkin, jonka majapaikka on Lagunan takakontissa, yhdessähän me kuitenkin joka paikassa käydään missä sitä tarvittaisiin. Onpahan shelteillä tilaa matkustaa!

Pk-showshetlantilaiset

Meillä alkoi koulussa sopivasti TOP-jakso, joka kestää ensi vuoden alkuun. Oli aika omituista sanoa kaikille luokkakavereille, että "nähdään sit ens vuonna!" , pakkautua viimeisen kerran Joensuun porukan kanssa Lagunaan ja karauttaa takaisin kaupunkiin. Mutta en valita! Sillä oma osuuteni harjoittelusta on lehden taittoa. Koiralehden. Meidän oman seuran lehden. Mikä siis passaa meikäläiselle paremmin kuin hyvin! Lisäksi työ tehdään kotoa käsin, mikä tarkoittaa enemmän aikaa koirille, treeneille ja pitkille lenkeille ennen pimeän tuloa, kun päivän duunit voi hoitaa auringon jo laskettua. Kivaa!

Viikonloppu meni kuitenkin vielä löysäillen. Tai okei - koiramaisissa merkeissä. Toisinaan mietin, pitäisikö oikeasti hankkia seuraavaksi vaikka se kiharainen mudi tai ikuisuudet haaveissani pyörinyt belgialainen, eikä raahata shelttiparkojani ympäri metsiä ajamassa verijälkeä, harjoittelemassa BH-koetta varten tai kuten tässä tapauksessa, tutustumassa hakuhommiin. Vielä sen "oikean palveluskoiran" aika tulee, mutta sitä odotellessa minun merleni saavat toimia elävänä todisteena shetlantilaisten monimuotoisuudesta ja soveltuvuudesta lajiin kuin lajiin!

Noora ehdotti aiemmin viikolla, josko viikonloppuna lähdettäisiin hakuilemaan porukalla. Minä olin tietenkin heti mukana menossa, ja kun lajiin saatiin opastamaan Marjo ja Mira koirineen, oli kokoonpano oikein mainio!
Ensin tallottiin ympäri metsää ja sitten meille ensikertalaisille havainnollistettiin Eosin työskentelyllä, kuinka homma oikein toimii. Noonan Pinna-bc teki välissä pentuhommia, ja sitten minä hain puussa kitisseet shetlantilaiseni kokeilemaan hommaa.

Ahneet porsaat eivät luonnollisestikaan arastelleet uusia ihmisiä - eivät varsinkaan, kun niiltä sai lihapullia. Ensin kokeiltiin Mintun kanssa helppoja juttuja. Marjo meni metsään kyykkyyn jonkun puunrungon taakse, minä innostin Minttua lihapullien perään ja se sai karauttaa metsikköön niitä syömään. Hyvin nopeasti Minttu oivalsikin, miten kivaa on ympäri metsikköä ruuan perässä juokseminen, ja sillä tehtiin useampia tehtäviä koko ajan hieman vaikeuttaen. Myös Mira kävi vuorollaan piilossa eri puolella metsää, eikä tämänkään kanssa ollut mitään ongelmaa. Minttu innostui ihan kamalasti, ja loppuvaiheessa se haukahti aina lähtiessään, kuten sillä on tapana tehdä, jos jokin on ihan superkivaa ja se jo vähän kuumuukin (ts. nouto......).

Sitten Minttu Nooran hoteisiin ja pentu tilalle. Meelalle tehtiin heti paljon helpompaa, sen tarvitsi vain juosta avoimessa metsässä ihmisten luokse hakemaan nameja. Lopuksi oltiin jo vähän puun takana piilossakin, mutta kuitenkin niin, että ihminen oli selvästi sieltä nähtävissä. Meelaa ensin vähän jännitti ottaa nameja vieraalta, kyykyssä olevalta ihmiseltä. Sillä on ihan kamala mörkökausi meneillään, ja esimerkiksi erikoisella tavalla kuntopolulla loikkivat ihmiset ovat kersasta iiihaaaaan kamalia... Nopeasti se kuitenkin reipastui, ruuan voima on ihmeellinen ;)

Kuulema noista turista saadaan vielä ihan pätevät hakukoirat leivottua, kunhan vaan jaksaa treenailla ja muistaa varata paljon ruokaa metsikköön. Oli tosi kiva päivä siellä metsässä palelemassa, ja eiköhän me vielä päästä shelttien kanssa lisääkin tätä lajia tekemään!

Sunnuntaina oli vuorossa POKS-hallin avajaiset, joissa olin debytoimassa toimittajanuraani kamera kourassa sekä esiintymässä Mintun kanssa koiratanssiesityksessä. Esitys itsessään oli siis sitä, että samaan aikaan kun lajista kerrottiin yleisölle, tein minä Mintun ja Netta Jussin kanssa temppuja vapaavalintaisessa järjestyksessä taustalla. Homma meni kivasti, ja avajaisissa oli paljon porukkaa!

Iltapäivällä olikin vuorossa mätsärit, joihin ilmoitin molemmat shetlantilaiset. Kehien kanssa meinasi taas tulla vähän kiirus, kun molempien shelttien vuorot olivat tietenkin juuri siten, että ehdin juosta kehästä toiseen ja lykätä edellisen elukan sopivan uhriin kouraan... No, hienosti selvittiin kuitenkin!

Kehät olivat harmikseni melko pienet, eikä niissä oikein varsinkaan erään kakaran kanssa oikein mahtunut liikkumaan. Mintun pariksi sattui onneksi setteri, joten meillä ei ainakaan kiikastanut siitä, etteikö kilpakumppani olisi liikkunut rivakasti! Minttu esiintyi tosi kivasti löysällä hihnalla, seisoi kokonaan irti ja oli kuulolla. Meidät palkittiin punaisella nauhalla, mutta punaisten kehässä ei sitten menestystä enää tullut. Tätä olinkin salaa jo ennen kehää toivonut, sillä minullahan oli hirmuinen kiire pentujen nauhakehään, joka oli jo tällä välin alkanut pyöriä...

Meelan parina oli jokin pieni koira, jonka askelpituus ei ihan riittänyt neidin vauhtiin. Jouduin ottamaan sen tosi napakalle hihnalle ja oikeasti pitelemään pentua, joka olisi mieluiten esittänyt varsin nopeatempoista raviaan ympäri kenttää noin kymmenen kertaa nopeammin, kuin mihin minä annoin mahdollisuuden. Kehän jälkeen vierestä seuranneet treenikaverit ihmettelivätkin, miksi ihmeessä minä noin hirtin shelttiä kehässä. "No ettekö te kattoneet, sehän ois lähteny siltä käsistä jos sille ois annettu yhtään löysää!" kuului vastaus ennen kuin ehdin edes suutani avata. Ja se olikin ihan totta se!
Seisoa Mel ei olisi millään jaksanut, ja harmikseni se arvosteltiin maassa. Tuomari pyysi minua seisottamaan koiran ja hyökkäsikin samassa katsomaan sen hampaita, kun en ollut edes ehtinyt valmistella koiraani siihen - Meela vähän pakitti ja nykäisi päänsä pois tuomarin otteesta, mutta ei sen kummempaa.
Penska palkittiin kuitenkin niin ikään punaisella nauhalla.

Nauhakehässä oli tungosta, ja Meela oli vielä tässä vaiheessa kovin... räjähtäväinen. Meidän piti odottaa vielä aikuisten nauhakehässä palloillutta Inkaa noin ikuisuus, ja siinä vaiheessa Meela kyllästyi koko touhuun. Ensimmäisestä kättelykierroksesta selvittiin, mutta seuraavalla sheltti passitettiin ulos purutikun kera.
Jäimme vielä seuraamaan BIS-kehät, joissa parhaat palkintosijat menivät tutuille. Tosi kiva päivä!

Ilta tuhrattiin Anskun ja Bogin kanssa lenkillä, kuten viime aikoina on varsin usein ollutkin tapana. Lopuksi vielä niitä lupaamiani kuvia maailman parhaasta veteraaniseropista!

Meela oikeasti palvoo Timiä.