Mintun juoksut ovat edenneet siihen vaiheeseen, jossa:
- Jopa naapurin ikäloppu ja narttujen päälle pahemmin ymmärtämätön cockeri kiinnostuu neidin hännänalusesta (kaikella rakkaudella, Bogi!)
- Minun kaunis, valkeaharmaa olohuoneen mattoni on saanut epäilyttävän punertavia roiskekuvioita itseensä
- Sheltti ei enää pääse yöksi sänkyyn
- Joku unohtaa ottaa siltä pöksyt pois ulos mentäessä... tulos arvattava.
Kuka arvaa, montako urosta minun narttujeni lisäksi on Jyväskylän automatkalla mukana?
Kaksi! Aistin matkan olevan hyvin ikimuistoinen...
Sydäntäsärkevää oli myös katsella Mintun itkuisia silmiä, kun se ei päässytkään treeneihin, kuten tiistaisin kuuluu. Kotiin tullessanikin se tarjosi perusasentoa ja seuruuta nakinjämien toivossa, ja taisi pari sellaista ahkeralla yrittämisellään ansaitakin.
Maanantaina jatkettiin kuitenkin pennun kanssa agilityprojektia. Pieni ja sukkela neitini kääntyi välistävetoharjoitteissa huomattavasti sujuvammin kuin pitkäkoipinen sisarensa, leikki Inkan kanssa ennätyshuonosti ja nauroi pentupuomin säälittävälle korkeudelle. Kepit kokivat suuren edistymisen - tällä kertaa Meela ei hermostunut typerien verkkojen välissä pujotteluun kuin kerran, ja homma näytti melkein jopa sujuvalta!
Treeneissä ei kuitenkaan tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista, joten lienee turha kerrata kahtena edellisenä viikkona kokeiltuja juttuja enää uudestaan.
Ah, tällä voin kuitenkin hehkuttaa: pentuni oli maanantaina ehkä ensimmäistä kertaa elämässään oikeasti ihan puhki ja rättiväsynyt! Aloitimme klo 15 kevyellä puolen tunnin lenkillä, jonka jälkeen laukkasimme suoraan agilityhallille. Täältä kotiuduimme noin kello 18, jolloin suunnistimmekin puolitoistatuntiselle lenkille Anskun ja Bogin kanssa. Kun viimein tulimme kotiin, nykersi Meela hetken omia lelujaan ja asettui sitten nukkumaan. Ja se nukkui k o k o illan, ei jaksanut nousta edes kerjäämään iltapalanmuruja keittiöön.
Tiistaina jatkuivat tokotreenit alkeisryhmän merkeissä. Päivän teemana oli kontakti ja mukanakulkeminen, mikä on Meelalla melkoisen vahva asia.
Aloitimme perinteisillä kontaktitreeneillä, jotka onnistuivat pennulta yhtä mainiosti kuin aiemminkin. Ohjaaja huvitti minua kysäisemällä, onko shelttini mahdollisesti arka, kun se hänen lähemmäs liikkuessaan pakitti hieman sivultani. Ei sinne päinkään, vastasin. Se kun tuijotti silmä kovana taskuani niin täpinöissään, että vähän liikehti paikoillaan, kuten sillä meelamaisesti on tapana.
Itsekseni treenailin seuruun käännöksiä sekä jääviä liikkeitä. Maahanmeno vahvistuu koko ajan tosi kivasti! Odotan niin innolla ensi vuotta, lupaan jo tässä, että me ollaan Meelan kanssa tokokauden päättäjäismölleissä alokasluokassa!
Mukanakulkemista treenattiin kävelemällä ympyrää eri tavoin ja palkkailemalla koiraa kontaktista. Lisäksi kävelimme ympäriinsä, ja koira tuli palkata aina, kun se sattumalta osui oikeaan kohtaan seuraamaan ja otti kontaktia. Meela teki tätä likimain koko ajan, joten sen iltaruoka tulikin varsin sukkelasti annettua näiden treenien yhteydessä.
Lopuksi otimme vielä muiden koirakoiden pujottelua rivissä. Tässä kohden tapahtui ikäviä: remonttireiskat eivät malttaneet odottaa viittä minuuttia meidän treeniemme loppumista, vaan avasivat hirrrrmuista meteliä pitävän hallinoven aivan minun ja Meelan selän takana, juuri ennen vuoroamme. Kaikki koirat säikähtivät, mukaanlukien Meela, joka tosin taisi pelästyä enemmän muiden koirien hötkyilyä kuin itse ääntä. Se luimisteli ja pälyili ympärilleen, eivätkä pujoteltavat koiratkaan pysyneet enää niin hyvin ruodussa kuin aikaisemmin. Loppua kohden pieni shetlantilainen kuitenkin reipastui huomattavasti, eikä se enää muistanut edes luimistella kamalalle hallin ovelle. Treenien lopuksi kävimme vielä tsekkaamassa itse hallin, jossa olleelle mille lie jättiläismäiselle koneelle Meela asiaankuuluvasti ensin murisi, mutta meni sitten reippaasti haistelemaan yhden pienen sheltin helposti liiskaamaan kykeneväistä rengasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti