Meillä alkoi koulussa sopivasti TOP-jakso, joka kestää ensi vuoden alkuun. Oli aika omituista sanoa kaikille luokkakavereille, että "nähdään sit ens vuonna!" , pakkautua viimeisen kerran Joensuun porukan kanssa Lagunaan ja karauttaa takaisin kaupunkiin. Mutta en valita! Sillä oma osuuteni harjoittelusta on lehden taittoa. Koiralehden. Meidän oman seuran lehden. Mikä siis passaa meikäläiselle paremmin kuin hyvin! Lisäksi työ tehdään kotoa käsin, mikä tarkoittaa enemmän aikaa koirille, treeneille ja pitkille lenkeille ennen pimeän tuloa, kun päivän duunit voi hoitaa auringon jo laskettua. Kivaa!
Viikonloppu meni kuitenkin vielä löysäillen. Tai okei - koiramaisissa merkeissä. Toisinaan mietin, pitäisikö oikeasti hankkia seuraavaksi vaikka se kiharainen mudi tai ikuisuudet haaveissani pyörinyt belgialainen, eikä raahata shelttiparkojani ympäri metsiä ajamassa verijälkeä, harjoittelemassa BH-koetta varten tai kuten tässä tapauksessa, tutustumassa hakuhommiin. Vielä sen "oikean palveluskoiran" aika tulee, mutta sitä odotellessa minun merleni saavat toimia elävänä todisteena shetlantilaisten monimuotoisuudesta ja soveltuvuudesta lajiin kuin lajiin!
Noora ehdotti aiemmin viikolla, josko viikonloppuna lähdettäisiin hakuilemaan porukalla. Minä olin tietenkin heti mukana menossa, ja kun lajiin saatiin opastamaan Marjo ja Mira koirineen, oli kokoonpano oikein mainio!
Ensin tallottiin ympäri metsää ja sitten meille ensikertalaisille havainnollistettiin Eosin työskentelyllä, kuinka homma oikein toimii. Noonan Pinna-bc teki välissä pentuhommia, ja sitten minä hain puussa kitisseet shetlantilaiseni kokeilemaan hommaa.
Ahneet porsaat eivät luonnollisestikaan arastelleet uusia ihmisiä - eivät varsinkaan, kun niiltä sai lihapullia. Ensin kokeiltiin Mintun kanssa helppoja juttuja. Marjo meni metsään kyykkyyn jonkun puunrungon taakse, minä innostin Minttua lihapullien perään ja se sai karauttaa metsikköön niitä syömään. Hyvin nopeasti Minttu oivalsikin, miten kivaa on ympäri metsikköä ruuan perässä juokseminen, ja sillä tehtiin useampia tehtäviä koko ajan hieman vaikeuttaen. Myös Mira kävi vuorollaan piilossa eri puolella metsää, eikä tämänkään kanssa ollut mitään ongelmaa. Minttu innostui ihan kamalasti, ja loppuvaiheessa se haukahti aina lähtiessään, kuten sillä on tapana tehdä, jos jokin on ihan superkivaa ja se jo vähän kuumuukin (ts. nouto......).
Sitten Minttu Nooran hoteisiin ja pentu tilalle. Meelalle tehtiin heti paljon helpompaa, sen tarvitsi vain juosta avoimessa metsässä ihmisten luokse hakemaan nameja. Lopuksi oltiin jo vähän puun takana piilossakin, mutta kuitenkin niin, että ihminen oli selvästi sieltä nähtävissä. Meelaa ensin vähän jännitti ottaa nameja vieraalta, kyykyssä olevalta ihmiseltä. Sillä on ihan kamala mörkökausi meneillään, ja esimerkiksi erikoisella tavalla kuntopolulla loikkivat ihmiset ovat kersasta iiihaaaaan kamalia... Nopeasti se kuitenkin reipastui, ruuan voima on ihmeellinen ;)
Kuulema noista turista saadaan vielä ihan pätevät hakukoirat leivottua, kunhan vaan jaksaa treenailla ja muistaa varata paljon ruokaa metsikköön. Oli tosi kiva päivä siellä metsässä palelemassa, ja eiköhän me vielä päästä shelttien kanssa lisääkin tätä lajia tekemään!
Sunnuntaina oli vuorossa POKS-hallin avajaiset, joissa olin debytoimassa toimittajanuraani kamera kourassa sekä esiintymässä Mintun kanssa koiratanssiesityksessä. Esitys itsessään oli siis sitä, että samaan aikaan kun lajista kerrottiin yleisölle, tein minä Mintun ja Netta Jussin kanssa temppuja vapaavalintaisessa järjestyksessä taustalla. Homma meni kivasti, ja avajaisissa oli paljon porukkaa!
Iltapäivällä olikin vuorossa mätsärit, joihin ilmoitin molemmat shetlantilaiset. Kehien kanssa meinasi taas tulla vähän kiirus, kun molempien shelttien vuorot olivat tietenkin juuri siten, että ehdin juosta kehästä toiseen ja lykätä edellisen elukan sopivan uhriin kouraan... No, hienosti selvittiin kuitenkin!
Kehät olivat harmikseni melko pienet, eikä niissä oikein varsinkaan erään kakaran kanssa oikein mahtunut liikkumaan. Mintun pariksi sattui onneksi setteri, joten meillä ei ainakaan kiikastanut siitä, etteikö kilpakumppani olisi liikkunut rivakasti! Minttu esiintyi tosi kivasti löysällä hihnalla, seisoi kokonaan irti ja oli kuulolla. Meidät palkittiin punaisella nauhalla, mutta punaisten kehässä ei sitten menestystä enää tullut. Tätä olinkin salaa jo ennen kehää toivonut, sillä minullahan oli hirmuinen kiire pentujen nauhakehään, joka oli jo tällä välin alkanut pyöriä...
Meelan parina oli jokin pieni koira, jonka askelpituus ei ihan riittänyt neidin vauhtiin. Jouduin ottamaan sen tosi napakalle hihnalle ja oikeasti pitelemään pentua, joka olisi mieluiten esittänyt varsin nopeatempoista raviaan ympäri kenttää noin kymmenen kertaa nopeammin, kuin mihin minä annoin mahdollisuuden. Kehän jälkeen vierestä seuranneet treenikaverit ihmettelivätkin, miksi ihmeessä minä noin hirtin shelttiä kehässä. "No ettekö te kattoneet, sehän ois lähteny siltä käsistä jos sille ois annettu yhtään löysää!" kuului vastaus ennen kuin ehdin edes suutani avata. Ja se olikin ihan totta se!
Seisoa Mel ei olisi millään jaksanut, ja harmikseni se arvosteltiin maassa. Tuomari pyysi minua seisottamaan koiran ja hyökkäsikin samassa katsomaan sen hampaita, kun en ollut edes ehtinyt valmistella koiraani siihen - Meela vähän pakitti ja nykäisi päänsä pois tuomarin otteesta, mutta ei sen kummempaa.
Penska palkittiin kuitenkin niin ikään punaisella nauhalla.
Nauhakehässä oli tungosta, ja Meela oli vielä tässä vaiheessa kovin... räjähtäväinen. Meidän piti odottaa vielä aikuisten nauhakehässä palloillutta Inkaa noin ikuisuus, ja siinä vaiheessa Meela kyllästyi koko touhuun. Ensimmäisestä kättelykierroksesta selvittiin, mutta seuraavalla sheltti passitettiin ulos purutikun kera.
Jäimme vielä seuraamaan BIS-kehät, joissa parhaat palkintosijat menivät tutuille. Tosi kiva päivä!
Ilta tuhrattiin Anskun ja Bogin kanssa lenkillä, kuten viime aikoina on varsin usein ollutkin tapana. Lopuksi vielä niitä lupaamiani kuvia maailman parhaasta veteraaniseropista!
 |
| Meela oikeasti palvoo Timiä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti