Kuopion kisat

Perjantaina viiletettiin hallilla tekemässä helppo ykkösluokan rata pohjalle, että olisi hyvä mieli lähteä kisaamaan. Minttu toimi kivasti, ja treeneistä jäi tosi hyvä meininki päälle. Hyvillä mielin ei kuitenkaan lähtöä tehty, sillä yön luonani viettänyt ihanainen Toivo-villakoira suvaitsi vinkua läpi yön yksinäisyyttään, ja siinä ei paljon nukuttu... Mennessä laulettiin etupenkillä Pariisin Kevättä ja tunnelma nousi pikkuhiljaa.

Kuopioon kuitenkin päästiin! Oltiin hyvissä ajoin paikalla ja pistettiin leiri pystyyn, sillä Toivolla oli ekat kisat ja se piti tietysti mittauttaa mediksi. Minttu pällisteli kisapaikan meininkejä häkistä, ja sitten olikin jo ihan kauhean pian meidän vuoro.

Tuomarimme Risto Ojanperä oli ihan supermukava. Jutteli kivoja, vaikutti aika löysältä arvioimaan mm. kontakteja, suunnitteli kivat ykkösluokan radat ja sai meidät astelemaan varsin itsevarmoina radalle. Minttu oli ensimmäinen starttaava medi, ja vähän jännitti. Ensimmäinen rata oli lähinnä M-kirjaimen muotoinen, varma nakki. Ainoa paha meille oli kepit, ja sieltä tulikin vitonen väärään keppiväliin sujahtamisesta. Muuten Mats toimi tosi näppärästi, haki hirmu hyvin esteille ja yhtä sujuva kuin aina treeneissäkin! Alla ensimmäisestä radasta joku piirrosrävellys.

B-rata oli vähän saman tyyppinen, mutta siinä kohtaloksemme koitui jo toisella hypyllä ollut kierto - muutin suunnitelmiani esteen suhteen ihan viime hetkellä, rävelsin ja hylsy tuli että heilahti! Sen jälkeen Minttu oli ihan liekeissä, juoksi hurjaa vauhtia ja irtosi upeasti esteille. Radan jälkeen Ansku sanoi, että "Minttu näytti ihan siltä et jos oisit käskeny sen irtoomaan esteelle radan toiselle puolelle, se ois tehny sen". Inka ihmetteli, miten "ennen Matti oli vaan sellanen Matti, mut nyt siitä on tullu.... Minttu!" Ihan mieletön vauhti, kepit ekalla läpi ja oijoi! Harmi että sössin hylsylle, mutta hyvä mieli jäi radasta!

Ei noustu kakkosiin tälläkään kertaa, mutta vielä me tänä vuonna ehditään! Odotellessa tehtiin tokojuttuja ja temppuja, ai vitsit Minttu oli ihan liekeissä niitäkin tehdessä. Sille tekee varmaan ihan hyvää päästä kisareissuille ilman Meelaakin välillä. Oli aivan superkivapäivä, ja kevään kisakalenteri täyttyy kovaa vauhtia... ;)

Ollaan treenattu ihan hurjasti! Tai ainakin kuviteltu treenaavamme.

Sunnuntaina oli Napakan valmennus, jossa keskityttiin lähinnä Mintun ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen, koska rata oli niin vaikea ja ohjaaja niin surkea. Kiteytettynä: se ei hae kunnolla esteitä ja on liikaa minun perääni. Ostan sille sellaisen namitaskun, jota yritän käyttää palkkana treeneissä, jottei palkka tulisi suoraan minulta vaan sieltä taskusta. Sitten treenaamme hyvin paljon mm. esteiden merkkaamista, irtoamista, leijeröintijuttuja ja varmuutta minun ollessani kauempanakin. Hymyilytti vähän, kun ohjaaja aina toteaa, että "et voi sit kolmosluokassa juosta kiinni koirassa, siellä on niin vaikeita kuvioita!". Aijaa, oltiinko me oikeesti menossa kolmosiinkin joskus!
Oli kuitenkin hyvä kartoittaa näitä ongelmia, että voidaan sitten treenata mahdollisimman lujasti ihan vaan sitä kakkosiin nousua ajatellen nyt ensiksi.

Maanantaina käytiin Meelan kanssa hallilla tekemässä vähän agilityä. Ei hirveästi inspannut siellä kasassa ollut esteläjä, mutta treenailtiin pieniä juttuja yrittäen pitää silmällä irtoamista, esteille hakemista ja minun kohdaltani vähän selkeämpään ohjaamiseen. Tapahtuikin huippujuttu! Oli kaksi suoraa putkea vierekkäin. Laitoin Meelan toiseen putkista, tulin sitä pari askelta vastaan ja käskin menemään viereiseen putkeen tosi kaukaa. Ja se haki sen! Aika pätevä pieni eläin.

Se kuitenkin viikonloppujorinoista. Paljon mielenkiintoisempana ja itsellenikin tärkeämpänä pidän tällä hetkellä tiistaitokoja, häiriötreeniä ja tosi vaativia paikkisharjoituksia!

Meela pääsi hommiin ihan ensin, treenikerran aiheena häiriötreeni. Häiriötä siellä oli pikkusheltille kerrakseen, sillä maa oli hyi ällöö märkä, siellä oli lunta ja kaksi isoa, meuhkaavaa koiraa pelottivat. Jotenkin onnistuin vielä joka kerta valitsemaan paikkani näiden isojen louskuttavien ja ympäriinsä kohkaavien koirien läheisyydestä, vaikka miten yritin löytää rauhaisaa paikkaa, kun huomasin ettei koira moista kestä.

Pitäisi alkaa tehdä näitä häiriöjuttuja useamminkin. Onhan meillä melkein aina jotain häiriötä treeneissä - muita koirakoita, kauempana luistelevia lapsia, autotie, leluilla leikkiviä koiria... Mutta se ei riitä. Tilanne, jossa koirat olivat vieraita ja ohjaaja tarkoituksella häiritsi koiria ihan iholla, oli todella haastava.

Kontaktitreeneissä muistuteltiin ensin, että ollaan ylipäätään hommia tekemässä. Helpot harjoitukset sujuivat mainiosti. Sitten ohjaaja alkoi huudella koirille, juosta, liikkua oudosti, vinguttaa lelua... no, ensin Meela vähän kuunteli, mutta tarjosi silti kontaktia oikein mallikkaasti! Edes ohi lentelevät lelut eivät kiinnostaneet, ennen kuin vieressämme treenannut iso koira innostui niistä ja sinkosi suoraan kohti Meelaa. Sen jälkeen sainkin tehdä toden teolla töitä, että epäluuloisesti vierasta koiraa pälyilevä kakarani malttoi taas keskittyä treeniin.

Pujottelimme myös koirakoiden välistä. Meelalla itse paikallaolo toimi hyvin, ellei kohdalle osunut koira, joka meuhkasi eikä ollut kovin hyvin hallinnassa. Näitä oli muutama, ja silloin syötinkin namia sheltille ihan lähietäisyydellä. Pujottelussa ei meille ollut ongelmaa, tottahan toki Meela pitää minua ja nameja kiintoisampina kuin koiria, joista osan se jo aiemmin on todennut arveluttaviksi.

Lopuksi teimme jonkin verran paikkamakuutreeniä. Tämä toimii meillä kotona hyvin, kun seurana on kavereita ja pötkötellään vaan rivissä. Hyvin se meni nytkin, joskin kuralammikossa maannut Melmeröinen oli jatkuvasti vähintään sen näköinen, että tuuppa akka ite rötköttämään tähän rapakkoon. Sitten kentän ulkopuolelle alkoi lappaa porukkaa, vieressä maannut koira sinkosi louskuttamaan niille, ja se riitti Meelalle. Sheltti sinkosi korvat luimussa paikkamakuulta, ja sain vähän aikaa rauhoitella sitä, että saimme lyhyet paikkikset suoritettua. Hassua, miten se reagoikin tuohon niin voimakkaasti. Aiemmin ohi juoksi koirakoita, lensi leluja ja ohjaaja hyppi välissämme. Ehkä tuollainen vieras koira, joka on ihan out of control, oli sitten liikaa. Onneksi loppuun saatiin kuitenkin muutama onnistunutkin paikkis!

Mintun treeneissä jatkettiin niin ikään paikkamakuun ja häiriön parissa. Virittelin koiraa pienillä seuraamisilla ja kaukoilla, jonka jälkeen mentiin riviin treenaamaan.

Ihan ensin koirat istuivat kontaktissa sivulla, ja ohjaaja viskeli meitä dameilla. Tai ei nyt ihan meitä, vaan dameja sinkosi meidän ohitsemme jäiseen maahan, mutta kuitenkin. Mintulle isot noutajakapineet eivät ole tuttuja, joten se ei pahemmin innostunut itse esineistä - liike ja sheltin itsensä kokoisten säkkien jytkähtely sen sijaan saivat koiran huomion itseensä. Se ei kuitenkaan pelännyt, joten no problem ja seuraavaan vaiheeseen.

Koirat jäivät paikkamakuuseen, ja dameja viskottiin taas niiden ympärille. Minttu silmäili lenteleviä dameja varsin epäluuloisesti ja luimi korviaan, mutta hieno tyttö kun on, pysyi paikallaan koko ajan! Koirat palkattiin maahan, jätettiin siihen ja käytiin vielä yksitellen palauttamassa damit ohjaajalle, ennen kuin koirat sai vapauttaa paikkiksesta.

Seuraava treeni olikin sitten luoksarihäiriö paikkamakuussa. Koirat laitettiin kahteen riviin 3 ja 3, etummaiset maahan ja takimmaiset istumaan. Minttu oli ensimmäisessä luoksariryhmässä, ja kutsuin sen ensimmäisenä luokse. Vieressä ollut flätti ampaisi perään, ja Minttu haukahteli juostessaan hieman epäluuloisena, se oli selvästi paikantanut koiran. Loppuajan huomasin koirani vilkulevan mustia treenitovereitaan paheksuvasti, liekö jäänyt sitten jokin kaivelemaan hampaankoloon tuon flätin kanssa.

Paikkamakuuryhmässä Minttu nousi kerran, kun musta koira jytisti ohi. Muut koirat eivät tuottaneet ongelmia kuin yhden hermostuneen puhahduksen verran.

Otettiin vielä superpitkä paikkis siten, että vuorotellen yksi koirakko kiersi seuraten kaikki paikalla makaavat koirat. Vaikka en palkannut Minttua koko harjoituksen aikana, se malttoi pysyä hienosti maassa ja seurasi tosi intensiivisesti, vaikka itse liukastuinkin jäisellä pihalla. Ohjaajakin ihaili pikkukoiraa, kun on se kuulema niin suloinen vierellä tikuttaessaan.

Loppuun kokeiltiin vielä näkösuojapaikkista. Mintun kanssa ei olla paljon treenattu tätä vierailla paikoilla, ja luminen kenttä ja vieraat koirat olivat selvästi paha juttu! Se nousi kahdesti, ja kolmannella kerralla vinkui perääni ihan koko ajan. Lisää treeniä, ehdottomasti! Eri porukoissa ja paikoissa!

Varasin muuten paikan 5.5 tokokokeeseen. Eilen alkoi Meelan tokokurssi, jossa vähän juttelin tähtääväni sen kanssa Noutajien kevään kokeeseen. Lauantaina on agilitykisat. Suuria suunnitelmia.

Mieliala säätilan mukaan

Pitäisi taas muistaa, miten iso merkitys omalla mielentilalla on treenaamiseen. Torstaina oltiin tokossa Meelan kanssa, ja se oli ihan kamalaa! Koira teki kivasti, mutta olin itse koko ajan jotenkin kamalan jännittynyt ja levoton, mikä näkyi koirassa pienenä varovaisuutena. En kyllä yhtään osannut analysoida, mikä sitten mätti. Ehkä noissa hallitreeneissä en vaan pysty rentoutumaan kuten Noutajien tutussa porukassa. Aika tyhmää kyllä, tuttujahan nuokin ihmiset ovat!

Anyways tänään päästiin pitkästä aikaa agilityn pariin. Oltiin Anskun kanssa kahdestaan, ja tehtiin kahta erilaista rataa. Toinen oli pitkiä suoria, hyppyjä ja putkia sisältävä rata, jolla treenattiin takaaleikkauksia ihan urakalla. Minttu teki hurjan hyvin, irtosi ja toimi tosi kivasti! Meela taas kävi ihan ylikierroksilla, eikä sen keskittyminen meinannut riittää hommaan ollenkaan. Kivoja irtoamissuoria kuitenkin saatiin, eipä siinä.



Tuossa yllä vähän videota päivän toisesta radasta ja tokotreeneistä. Olen kyllä tosi juminen ohjaaja, mutta ehkä se siitä. Etenkin ensimmäisen putken jälkeen en meinannut millään hahmottaa, kumpaan käteen koira tulisi ottaa... No tulihan se sieltä lopulta, mutta miten voi oikeasti olla niin vaikeaa?

Parasta tänään - Matsin tosi itsenäiset kepit! Sanoin sille kerran, että "kep" ja se kepitti kuusi kappaletta keppejä niin, että tulin perästä. Vinha elukka!

Treenikertomukset on kuitenkin aika tylsiä, joten teen tähän sellaisen note to self-meininkisen listan, että mitä harjoitellaan:

Minttu
- Äänettömät noudot
- Hajutunnistus
- Seuruun käännökset tarkemmiksi!
- Seuratessa paikka tarkemmaksi, nyt se tuppaa valumaan ja edistämään kun olen liian lepsu
- Luoksarin pysäytys

Meela
- Perusasento SUORAKSI, nyt falskaa etuosasta kamalasti. Myös vähän taaemmas paikka.
- Sivulla ollessa maahanmenotekniikka paremmaksi
- Seuruu, käännökset
- Maahanmeno varmemmaksi
- Pieni valuminen seisomaan jäädessä pois

Sunnuntaina jatkuu agilityt Mintun kanssa Napakan koulutuksessa, ensi viikolla alkaa Meelan tokokurssi ja 31pvä pitäisi kisatakin! Kamalan kivaa, toivottavasti jaksan myös koulun lisäksi keskittyä täysillä näihin juttuihin.

Timi 8v!

Paljon onnea veteraanikoirani Timangi 8v!

Syntymäpäiviensä kunniaksi Timi pääsi PoKSin mätsäreihin, joissa se osallistui veteraaniluokkaan. Timi oli intoa täynnä, vaikka se oli lenkkeillyt 7km Utrasta hallille, joten ihan nuupahtaneesta vanhuksesta ei tosiaan ole kyse. Herra sinkoili kymmeneen suuntaan ja poukkoili, vaati huomiota ja herkkuja vähän joka puolelta kyllästymiseen asti. Niin kovin harvoin hän pääsee ihmisten ilmoille, kun asuu vanhempieni luona.

Kehässä Timi oli ihan intopinkeänä, esitteli tuomarille kaikki temppunsa (se osaa istua, mennä maahan ja antaa tassua), hyppi ilmaan ja ravasi koko kehäreissun aikana ehkä kaksi askelta. Nauroin koko ajan, ja tuomarikin piti koiraa hauskana ja pirtsakkana. Tästä palkinnoksi sininen nauha ja saman tien jatkokehään, veteraaneja kun oli huimat neljä kappaletta.
Toisella kierroksella Timi jaksoi ravata hieman enemmän, ehkä neljä askelta, ja seisoi entistä huonommin. Parinamme ollut seropi voitti, ja näin tuloksena mätsäilystä SIN2.

 

Pihalla otimme Annan kanssa vielä kuvia Timistä. Vaikea koira kuvata, kun se ei oikein jaksa poseerata, kiinnostua mistään "timi, katso, kukatuli!"-huuteluista tai näyttää skarpilta. Muutama kuva kuitenkin saatiin pikaiseen otettua. 

MITEN tuo koira onnistuu aina ilmeilemään?

Äitini lenkkeili shelttien kanssa Utraan, ja minä kävin hakemassa pikkusesset kotiin. Sitä ennen ne saivat kuitenkin kakkua, koska pitäähän nyt synttäreitä vähän juhlistaa.

Vasen-oikee

Noutajien tokotreenit pitkästä aikaa!
Mentiin vain Mintun kanssa, koska Meela yhä edelleen juoksee. Taisi käydä niin, ettei minulla ole koiraa viikonlopun Hulabaloo-tapahtumaan, jossa on siis agilityä ja mätsärit. Olisi ollut kiva mennä Meelalla pentuagiin, mutta ei! Saattaa olla, että otan Timin mätsäripäivään kanssani.

Kisaavien ryhmässä oli aiheena ohjattu nouto ja merkki, joista vain merkki on meille ennestään tuttu. Ensin viriteltiin koirat treenimielentilaan, mikä minun ja Mintun tapauksessa tarkoitti seuruupätkiä ja muutamaa jäävää.

Koska emme olleet koskaan tehneet ohjattua, annettiin meille kaksi namialustaa oikea- ja vasen-käskyjen opettelua varten. Koira istumaan, alustat suoraan linjaan sen molemmille puolille noin kolmen metrin päähän ja vuorotellen kummallekin alustalle nami. Viisi toistoa kumpaakin noin alkuunsa. Minttu tajusi jutun juonen hyvin nopeasti. Laitoin namit molemmille alustoille ja annoin molempia käskyjä sekaisin. Tehtävä kävi niin helpoksi, että Minttu kuumui kamalasti ja se piti laittaa jäähylle. Selvästi voimme alkaa edetä asiassa!

Merkki. Ensin vahvistin kerran merkkiä lähempää ja siirryin sitten jokusen metrin taaemmas. Saimme kaksi toistoa, kunnes koira kuumui ja haukahteli jo sivulletulossakin. Jätettiin siihen, että tehdään myöhemmin uudelleen. Myöhemmin tehtiin vielä yksi merkki, ja se meni tosi jees.

Odotteluajoilla seuruutin, tein kaukoja ja jääviä. Jostain syystä tuo sekoittaa istumisen ja seisomisen aika tehokkaasti, pitää alkaa treenata seisomista ihan urakalla nyt! Jos sitä kokeeseen... jos ei ensi kuussa, niin seuraavassa sitten.

Kisakausi korkattu!

Maanantaina suuntasimme nokkamme koiraporukalla kohti Liperiä ja meidän mökkiä. Koirapopulasta mukaan lähtivät vain minun tyttöni, Toivo ja Pinna, sillä Meelan juoksujen takia jouduimme jättämään uroksia pois. Toivo ei ihme kyllä ollut lainkaan kiinnostunut Meelan suloista, mikä oli toki vain hyvä - olisi ollut kovin kurjaa katsella koko mökkireissu lemmenkipeää puudelia, joka tasaisin väliajoin otti muutenkin turpiinsa tuolta nuorikolta...
Koirilla oli kivaa, siitä todistanee kasa reissulla otetuista kuvistakin, jotka muuten otti Emmi.

Takaisin Joensuuhun palattiin vasta myöhään tiistaina. Koirat olivat ihan poikki reissusta, eikä ihme! Niin kovasti ne jäällä juoksivat, kun minä ja Ansku kävimme hiihtämässä ja muut kävelemässä.

Keskiviikkona käytiin porukalla treenaamassa tokoa ja juoksuttamassa koiria lammasaitauksella. Tytöt eivät kyllä hirveästi inspaantuneet umpihangessa tarpomisesta, mutta treeni oli hyvää! Mintun kanssa treenaaminen on kyllä nykyään aika tylsää, kun se on niin taidokas, että mukaan pitäisi jaksaa raahata kymmenen erilaista oheistuotetta jotta uusia liikkeitä voisi harjoitella. Kerrataan nyt talvisaikaan vanhoja + noutoa, kesällä alkaa metskun ja ruudun opiskelu ihan toden teolla ulkotiloissa!

Torstaina oli ohjatut tokot, joihin osallistuin Mintun kanssa. Tokoilimme Poksin hallissa, ja ainakin minulle selvisi, ettei olla 5.5 menossa Poksin kisoihin, jos ne pidetään siellä. Agilityyn tila on ihanteellinen, mutta tokoillessa Minttu kiinnittää liikaa huomiota muiden koirien haukkumiseen, outoihin kaikuihin ja ihmisten ääniin, eikä toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Ulkokisat ja kaikumaton ympäristö meille siis!

Treeneissä tehtiin täyskäännöksiä ja hyppyä, jotka sujuivat oikein hyvin. Ensin Minttu yritti varastaa namialustalle, mutta kun laitoin sen piiloon, menivät AVO-hypyt tosi näppärästi.

Perjantaina oli tuttuun tapaan Mintun agit, joihin olin kopioinut jostain russeliblogista seuraavanlaisen radan:

Hohhohhoo kun sain juosta! 3. putkelta 4. hypylle oli pitkä tie, ja koirani oli liian sukkela minulle! Sain juosta ihan tosissani ja aiheutin katsojille hurjan naurunremakan, kun kuulema näytän niin typerältä juostessani kovasti. Muutamien yritysten jälkeen homma saatiin pelaamaan, ja Matsi kiersi vitosen tosi hienosti, kun kaukaa huusin jo että kierräkierrä. Muutenkin meni tosi kivasti treenit, ja hyvillä mielin valmistauduin kisoihin! Inkakin totesi, että missä välissä sä oot opettanut koiralles kontaktit? On se vaan taitava.

Ai niin, aiemmin päivällä oli tokokin! Meelan jäävät alkaa olla ihan superhyvät, uskaltaisinkohan haaveilla kokeista jo kesälomalle...

Lauantaina lähdettiin "keponi" Anskun kanssa Varkauteen agilitaamaan. Minttu oli kahdella radalla, jotka olivat hurjan kivoja juosta! Ensimmäisellä radalla se haki hylsyn jo kahden hypyn jälkeen - pikkusheltti oli niin liekeissä, että ampui saman tien väärälle hypylle, vaikka olisi pitänyt mennä putkeen. Loppurata meni kuitenkin  hienosti, joten ei valittamista hylsystä!

Toisella radalla kaikki meni hyvin ihan loppumetreille asti, mitä nyt kepeiltä vitonen. Sitten en ehtinyt takaaleikkaamaan kunnolla, jolloin Minttu hämmästyi eikä hypännyt estettä. Se ratkaisi tilanteen kiertämällä varsin vaivalloisesti hypyn taakse ja hyppäämällä sen väärästä suunnasta, joten hylsyhän se sieltä napsahti. Alkuradalta kuitenkin hyvä mieli, ja olin tosi yllättynyt että muistin koko radan! Se oli nimittäin aika vaikea yhdestä kohti, paljon hyppyjä läjässä... :D

Meela oli perjantai-lauantai vanhemmillani hoidossa, ja on ilmeisesti fiksuna tyttönä omaksunut varsin ei-toivottuja tapoja siellä... Veljeni sanoi, että arvon neitikoira alkaa murmattaa ja ulvoa, jos sillä ei ole koko aikaa tekemistä tai sitä ei huomata. Anteeksi mitä? Tietysti nämä järjen jättiläiset ovat aina koiran ölistessä silittäneet sitä tai antaneet muuten huomiota, kotonahan moista käytöstä ei suvaita eikä sitä myöskään ole koskaan ilmennyt. Mokoma!

Kuopion ilmot laitetaan menemään asap, siellä juostaan kaksi agilityrataa Mintun kanssa. Huraa kisakausi!

Tallinna 3-4.3

Autossa mainitsin matkaseurueelleni, että kun vuonna 2008 Minttu asteli taloon, en koskaan kuvitellut matkustavani ulkomaille koiraharrastuksen myötä. Vuodenvaihteessa kuitenkin syntyi idea lähteä laatuseurassa valloittamaan Tallinnaa koirien kanssa. Siinä vaiheessa ei kiinnostanut, että "kai teil on joku kokenut mukana, siellähän on ihan kamalan vaikee ajaa autoa!" tai "te varmasti kuolette ja jäätte Viroon ja ette osaa ajaa laivaan", koska mehän osataan jos halutaan! Niin sain ylipuhuttua mukaan Reetan ja dalmatiankoira Ninon, Katjan ja keeshond Tinjan sekä Anniinan ja koikkeri Adyan, ja täydellinen setti vironmatkaa varten oli valmis.

Laguna starttasi Noljakasta viiden aikaan perjantai aamuna. Kun kaikki koirat, ihmiset ja matkatavarat oli pakattu kyytiin, oli autossa varsin tiivis tunnelma, mikä ei toki menoa haitannut! Kymmenen aikaan seikkailimme jo Lahdessa, johon jätimme varakuskiksi mukaan otetun Annan ja koppasimme Katjan koirineen kyytiin. Siitä alkoi ajomatkamme Helsinkiin ja laivalle, mikä oli melko traumaattinen kokemus sinänsä. Joensuun keskustan liikenteeseen tottuneille Helsingin meno ratikoineen oli melkoista pyöritystä, mutta siitä selvittiin Katjan ajellessa vallan mainiosti! Ilman ongelmia pääsimme myös laivaan, joskin hieman meitä jännitti jättää koirat kolisevaan autohalliin. Matka meni kuitenkin loistavasti, ja kaikki koirat olivat ihan hyvinvoivan näköisiä meidän palatessamme autolle. Kukaan ei tosin muistanut laittaa autokannen numeroa ylös, joten autoa etsittiinkin hyvä tovi... No, osattiinpa seuraavalla kerralla toimia oikein!

Tallinnasta meitä oltiin peloteltu ihan urakalla, ja se oli liikenteensä puolesta melko positiivinen yllätys. Suoriuduimme kivuttomasti maantielle kohti Nõmme Kõrtsia, johon Katja oli varannut majoituksen. Majatalo oli noin 40 minuutin ajomatkan päässä Tallinnasta, ihanalla hiljaisella alueella, jossa koirat saattoi laskea pellolle vapaaksi heti majatalon pihasta! Itse talokin oli ihana, keskiaikaistyylinen ja vanhahtavan sisustuksen omaava rakennus, johon minä toki kaikenlaiseen vanhaan ja fantasiavivahteiseen hurahtaneena rakastuin oitis. Majatalon omistaja, varsin epäsopivasti nimeltään Raivo, esitteli meille huoneemme ja suihkutilat. Huonejaot olivat varsin selkeät - minä ja Katja nukuimme yhdessä, Anniina ja Reetta toisessa huoneessa. Koiratkin tulivat hyvin juttuun pienessä tilassa, ja lauantaina uskalsimme jo jättää ne keskenään pieniin huoneisiin odottamaan.

Kannettuamme kaikki tavarat majapaikkaamme, nukahtivat kaikki siinä yhdeksän pintaan. Alakerrassa oli kuulema ollut jotkut juhlatkin, mutta ei kukaan herännyt edes basson jytkeeseen.

Aamulla ponkaisimme pystyyn ennen seitsemää, nautimme varsin suloisesti katetun pienen aamiaisen ison pirtinpöydän ääressä ja painelimme sitten ulos koirinemme. Laskimme ne irti pellolle, ja annoimme purkaa pahimpia energioita ennen pitkää näyttelypäivää.

Taustalla näkyy lumikattoinen majapaikkamme.

Olin vasta autossa kohti Helsinkiä tajunnut, että Minttu oli jonkun sekaannuksen saattelemana päätynyt esiintymään sunnuntain ruotsalaistuomarille. En kuitenkaan viitsinyt valittaa - tämän reissun päätavoite olivat junnusertit Meelalle, tuomareista ja muusta tuloksesta viis!
Lauantaipäivänä puolalaiselle Waldemar Mrowiecille pääsi esiintymään siis vain Meela.

Saku Suurhall oli varsin hyvien kulkuyhteyksien päässä, eikä ajomatka ollut niin pitkä, kuin meille oltiin kerrottu. Parkkeerasimme häkkimme mukavaan nurkkaan shelttikehän laitamille, ja aloitimme piinaavan odotuksen. Minun koirani oli ensimmäinen kehässä pyörähtävä eläin, joten kaikki jännittivät meidän puolestamme ihan erityisen paljon.

Suomalaisia shelttejä oli melko runsaasti, ja odotellessa olikin mukava rupatella muiden sheltinomistajien kanssa. Eipä aikaakaan, kun meidän kehämme alkoi - ja miten ihana Meela olikaan! Pelkäsin koko reissun olevan täydellinen katastrofi, sillä emme ole treenanneet näyttelyitä aikoihin. Pentu oli hieman villi, mutta seisoi kuin unelma ja jaksoi ravata ilman kovin suuria pelleilyjä oikein upeasti. Oli varsin huojentavaa, kun meille ojennettiin vaaleanpunainen ERI-nauha ja saatoin siirtyä jo siihen tyytyväisenä seuraamaan muiden junnunarttujen arvostelua.

Kuinka ollakaan Meela valittiin parhaaksi junnunartuksi, ja varsin epätodellisissa meiningeissä vastaanotin junnusertin ja rop-junnu-ruusukkeen. Aivan liian pian meidät haluttiin valokuvattaviksi ja heti siitä paras narttu-kehään kilpailemaan avoimen luokan narttua vastaan. Olin tässä vaiheessa jo aivan varma siitä, että Meela ei pärjäisi kehittyneelle nartulle mitenkään päin, mutta toisin kävi. Pikkukääpiäiseni liiteli ROP-kehään vastassaan suomalainen uros. Upeasti esiintyvä Meela liiteli shelttikehien voittoon, ja siinä me seisoimme poseeraamassa palkintokuvissa. Minä ja pentupentu. Mintun tytär.

Reetan ottamista valokuvista paistaa täydellisesti se hämmennys, mistä en näköjään pääse ikinä eroon koirieni pärjätessä jossain. Oli sitten kyse tokosta, agilitystä tai näyttelyistä, olen aina yhtä puulla päähän lyöty kun minun koirani sijoittuvat. Paljon onnitteluja. Meelalle kasa aamiaiselta nyysittyjä kinkunsuikaleita naamaan. Niin paljon tekstiviestejä Suomeen, että kännykkäni meni tukkoon.
Mieletön fiilis.

Maailman kaunein 10kk.

Meidän ensimmäinen ROP-poseeraus!

"Excellent type. Good size. Excellent typical head. Good bite. Deep chest. Straight & firm topline. Well-angulated ribs. Excellent ruff(?). Excellent movement."

Waldemar Mrowiec, Puola - JUN ERI JUK1 PN1 ROP-JUN ROP JSERT

Ostin Meelalle ikioman kaninkarvalelun, jollaiseen se oli agilitytreeneissä aiemmin ihastunut. Se pääsi häkkiin odottamaan isojen kehien alkua samalla, kun minä ihailin muun seurueemme kehämenestystä. Adya oli odotetusti ROP, Nino haki EH:n mainiolla arvostelulla ja Tinja hävisi valioluokan nartulle haalien kuitenkin toivotun SERTin itselleen. Aivan mahtavaa!

Kukaan ei ollut tajunnut ottaa eväitä mukaan, joten näyttelypäivä sinniteltiin paketillisella keksejä. Onneksi BIS-junnut alkoivat koota koiria piinallisen odotuksen jälkeen, ja Anniinan kanssa livahdimme muiden hienojen junnukoirien sekaan. Ensimmäinen kerta oikeasti isossa kehässä, ja huima meininki! Meela oli aivan liian väsynyt esiintyäkseen, ja keskittyi kehittelemään mahdollisimman näyttäviä ilmaloikkia koko sen ajan, kun tuomari katsoi sen liikkeitä. Seisoa se kuitenkin malttoi vallan mainiosti, vaikka läpijuoksuksihan kehä odotetusti meni. Eipä siinä, hieno kokemus!
Ykkösryhmän RYP-kehä meni toisintona junnuista, mutta kivaa oli!

RYP-kehässä

Koko palkintoporukan potti!

Nõmmessa oltiin vasta iltamyöhällä. Koirat pääsivät pikaiselle lenkille, jonka jälkeen ne mönkivät lopen uupuneina nukkumaan samalla, kun me menimme tutustumaan alakerran ruokatarjontaan. Paikalla oli jokin (ilmeisesti paikallinen) livebändi, ja koko päivän syömättömyyden johdosta ruokia odotellessa nautitut siiderit aiheuttivat yllättävän hilpeän olotilan itse aterioinnin ajaksi. Ruoka oli hyvää, ja sitten väsytti!

Sunnuntaina herätys oli vielä lauantaitakin aiemmin, sillä Ninon kehä alkoi jo kello yhdeksän. Pakkasimme koirat ja kaikki tavaramme autoon ja suunnistimme jo tutuksi tulleelle näyttelypaikalle. Majoituimme jälleen shelttikehälle, joskin tällä kertaa Minttu ja Meela olivat kehässä porukasta viimeisinä. Muiden menestystä oli kuitenkin ilo seurata; Nino sai mustien korviensa takia EH:n, Adya oli jälleen kerran ROP ja Tinja PN2 serteineen.

Laitoin koirat valmiiksi ennen kehän alkua ja sovin, että jos joudun ottamaan molemmat yhtä aikaa kehään, esittää Anniina Mintun, joka toimii unelmasti myös vieraalla handlerilla. Hitusen hermostuneena seurailin colliekehän loppua, sipaisin Meelan turkin vielä viimeisen kerran kuntoon ja vein sen ruotsalaisen Hans Almgrenin arvosteltavaksi.

Meela esiintyi yhtä hienosti kuin eilenkin. Se oli reipas pöydällä, seisoi oikein kauniisti ja kuunteli minua todella pätevänä. Kuulin tuomarin arvostelusta vain kohdan "excellent mover", mikä lämmitti mieltä suuresti! Kuten eilenkin, palkittiin Meela vaaleanpunaisella nauhalla. Kilpakumppaniksemme päätyi jälleen kerran suomalainen Roza, jonka kanssa teimme tuttavuutta jo lauantaina. Junnusertistä kilpaillessamme Meela olisikin halunnut leikkiä Rozan kanssa eikä juosta rinkiä nätisti ravaten, mutta satunnaisesta hyppimisestä ja pyörimisestä huolimatta meidät käteltiin voittajiksi! Meela valittiin myös ROP-junioriksi, joten päivän tavoitteet tulivat enemmän kuin täytetyiksi.

Vaihdoin koiran lennosta Minttuun, joka tuntui hihnan päässä varsin simppeliltä handlattavalta nollasta sataan sekunnissa kiihtyvän tyttärensä jälkeen. Ihana luottokoirani toimi kuten aina - varmasti ja tyylikkäästi turhia hötkyilemättä. Niin ikään Mats sai vaaleanpunaisen nauhan, ja sijoittui avokahinoissa toiseksi soopelin nartun viedessä voittosijan.

Kehätoimitsija naureskeli minulle, että taidan olen ongelmissa kahden kisaavan koirani kanssa ja että kannattaa varmaan etsiä varahandleri. Huutelin Anniinan kehään ja vaihdoimme koirat päikseen, minulle Meela ja Anniinalle Minttu. Tällä kertaa järjestys PN-kehässä oli sellainen kuin kuvittelinkin: avoimen luokan voittanut narttu päihitti koko porukan, Meela sijoittui toiseksi ja Minttu kolmanneksi. Ei voi muuta sanoa, kuin että aivan mahdottoman upeita tyttöjä minulla, olin niin kamalan ylpeä niistä!

Kehän jälkeen Minttu tultiin vielä erikseen ihastelemaan, ja olin kamalan iloinen niistäkin kommenteista. Viikonlopun odotukset olivat täyttyneet moninkertaisesti kaikkien koirien osalta, eikä reissua toden totta voinut pilata enää mikään!

"Excellent mover. Beautiul ear carriage. Little rounded eyes. Strong jaws, good bite. Good reach of neck. Nice coat texture for age. Excellent temperament. Covers the ground well."

Meela - Hans Almgren, Ruotsi - JUN ERI JUK1 PN2 JSERT

"Excellent size. Nice profile. Well carriaged ears, good size. Good reach of neck. Medium bone. Good lenght of ribcage. Low set hocks. Nice mover. Attractive bitch. Nice outline. Carries herself well."

Minttu - Hans Almgren, Ruotsi - AVO ERI AVK2 PN3

Kehän jälkeen tyhjensin koirille kaikki ylimääräiset herkut, annoin niiden mennä odottamaan isoja kehiä häkkiinsä ja siirryin odottamaan kokoomien alkuja. BIS-junnut oli taas läpijuoksu, ja Meela käyttäytyi myös tänään jokseenkin väsyneesti. Tuomari oli kuitenkin varsin kiinnostunut shetlanilaiseni ulkomuodosta, ja koska kyseessä oli suomalainen herra, saattaa olla, että pyörähdämme hänen tuomaroitavanaan kotimaan näyttelyissä...

 
Päivän suurimpiin ilonaiheisiin lukeutui ehdottomasti nuoren Adyan menestys. Koikkerivahvistuksemme viitottiin RYP-kehissä sijalle RYP3! Omien koirien menestykselle en osaa itkeä, mutta pakko myöntää, että siinä iltapäivän näyttelyhysterisessä meiningissä tuli jo tippa linssiin, kun Adya valittiin kasiryhmän koirien joukosta jatkoon. Aivan huikeaa!

Tuloksesta riemastuneina pakkauduimme koirinemme autoon ja suuntasimme etsimään ruokaa. Aikamme ympäri Tallinnaa rävellettyämme päädyimme johonkin syrjäkylän Hesburgeriin, jossa ei osattu englantia lähes ollenkaan ja saimme vaivoin tilattua ateriat pöytään. Viimeiset rahamme tuhlasimme läheiseen Maksimarkettiin, ja käytimme koiria vielä kerran pitkällä kävelyllä ennen laivan lähtöä. Muutama tunti meni nopeasti, ja pian seisoimmekin lähtöselvityksessä autoinemme ja koirinemme. Lienee turha sanoa, että päästyämme laivaan, koko porukka nukahti odotustilan penkeille saman tien.

Yhden aikaan yöllä starttasimme Lagunan kohti Joensuuta. Katja jäi pois Heinolassa, ja Anniina jäi vielä Helsinkiin, joten veimme vain Adyan kotiin. Matka oli kamala - koko porukka oli väsyneitä, minä en saanut unta vaikka Anna ajoikin Heinolasta Juvalle ja olimme kotona puoli kahdeksan aikaan. Väsyneet koirat loikkasivat varsin mielellänä tutulle pedille nukkumaan, ja niin teki myös omistaja.

Reissu oli aivan mahtava. Kuten Reetta jo sanoikin, olisi se ollut mahtava ilman menestystäkin. Oli huimaa pärjätä hienosti kehissä, ja ulkomaanmatkoja koirien ja aivan ihanan porukan kanssa tulee toivottavasti tehtyä myös tulevaisuudessa. Kiitos kaikille matkaan osallistuneille, olette parasta!