Tähtäimessä tokokoe



Kuva taannoisesta möllitokosta


Viimeisen viikon aikana Joensuussa on huolestuttavaa vauhtia edennyt pahanlalatuinen mielenhäiriö, joka kauan kolkutteli  tajuntani portteja. Lopulta myös minä murruin yhteisön paineen alla, ja tein jotain uhkarohkeaa.
Ilmoitin Meelan tokokokeeseen.

Koe järjestetään Maaningassa 12.7, joten treeniaikaa on vielä jäljellä. Lähtökohdat sinänsä vaikuttavat ihan hyviltä, sillä koira osaa liikkeet ja tietää mitä tehdä. Tarvitsemme vain lisää suoritusvarmuutta, mielenkiintoa tehdä pidempikestoisia suorituksia ilman hiiltymistä (tämä lienee haastavin osuus, lempinimi "raivokääpä" ei nimittäin ole ihan tuulesta temmattu), häiriökestävyyttä ja tarkkuutta.
Ei ihan mahdoton tehtävä, eihän?

Teimme maanantaina Inkan kanssa sisaruksilla paikkistreenin. Uskomatonta, miten suuri ero kaksikossa voi olla myös henkisellä tasolla. Myönnettävä on, että molemmilla on varsin kieroutunut huumorintaju, mutta silti. Isla on jotenkin paljon aikuismaisempi, pikkuvanha. Meela ei oikein jaksaisi keskittyä, se keksii kaikenlaista asiaankuulumatonta näperreltävää ja käyttäytyy muutenkin kuin adhd-potilas. Eron huomasi myös paikkiksessa: Isla makasi paikoillaan tyynen rauhallisena, ilmeenkään värähtämättä. Meela makasi sen näköisenä, että mut on nyt käsketty tähän maahan, ei saa nousta, voi vitsi mitä tekemistä vois keksii, tää on ihan supertylsää... ja kaiveli varpaitaan, pikkukiviä ja jalkakarvojaan. No, ainakin se pysyy.

Tiistaina treenasimme porukalla kentällä. Ensin meni vähän säätämiseksi, Meelalla oli kaiketi niin paljon energiaa, että sen oli vaan pakko saada tunkea joka väliin hieman ylimääräisiä juttuja. Ansku huomautti sen seuraamisen parantuneen, joskus aiemmin sillä oli nimittäin tapana kyllä seurata täydellisesti oikealla paikalla, mutta aina välillä heittää takapäätään hassusti niin, että raviaskelten tahti vaihtui. Kuulostaa varsin meelamaiselta tylsyydentappamiselta, mutta onhan tuo voinut kyllä johtua myös niistä alaselän jumeista.

Joka tapauksessa teimme näissä treeneissä aivan mainion pidemmän seuruukaavion, tosi hienot jäävät (se ei ennakoinut yhtään!) ja vallan mainion luoksarin. Meelaa pitää kuitenkin muistaa satunnaisesti palkita myös kaikesta "itsestäänselvästä", kuten perusasennoista. Pikkuneiti kun alkaa pidemmän palkkaamattomuuden jälkeen hieman kyseenalaistaa käskyä, eikä sitä kiinnosta tarjota perusasentoa kohta laisinkaan. Sama myös muihin harjoituksiin, tehdään pätkiä palkkaamattomina, mutta palkataan sitten monipuolisesti eri osa-alueista, ettei yhdestä tule lempijuttua ja muita ei huvittaisi tehdä.

Tokokoirana Meela on tosi hyvämuistinen, missä on omat hyvät ja huonot puolensa. Siinä missä Minttu on tosi anteeksiantavainen eikä pilaa liikkeitään parista väärästä palkkauksesta, korjaa Meela omat virheensä nopeasti, mutta toisaalta taas omaksuu vääriä toimintamalleja ohjaajan palkitessa sitä väärin. Tässä on minullekin kouluttajana haastetta, siirtyminen helpon ensikoiran leveliltä haasteellisemman tapauksen puikkoihin.

Voi olla, että ajankohta on hieman liian aikainen lapsenmieliselle Meelalle. Voi olla, että räjähtävä agility sopisi sen aivotoiminnalle paremmin kuin keskittymistä vaativa toko niin kauan, kun se ei ole kehittänyt aivotoimintaansa edes semisti aikuismaiselle tasolle. Voi kuitenkin myös olla, että Erkki Shemeika armahtaa meidät ja puolivillaisilla pisteillä saavutamme jonkinlaisen tuloksen.
Sen näkee sitten heinäkuussa.