11 kysymystä ja vastausta

Olen koko viikon halunnut saada hyvän syyn leveillä puolitoistavuotiaalla sheltilläni bloginkin puolella, ja Maija sen minulla ystävällisesti tarjosi!
Kuva on eiliseltä, kun kävimme Annan kanssa ottamassa poseerauskuvia shelteistä. Mintusta ei harmi kyllä tällä kertaa saatu yhtään kuvaa, jossa se olisi säädyllisen näköinen. Toivon mukaan lähipäivinä saisi siitäkin otettua!
Mutta eikös vaan oo aika nasevan näköinen toi kakara nykyään? Alkaa olla turkinkasvatuskin hyvässä vaiheessa.

Mutta niin, se pointtihan oli tämä haaste. 11 kysymystä, haasta porukkaa ja keksi itse kiva setti kysymyksiä siihen sivuun.

•  Kun katsot viiden vuoden taakse, näätkö itsesi tässä koira-ja elämäntilanteessa? En ihan ymmärtänyt kysymystä, siis taaksepäin? Viisi vuotta sitten vasta suunnittelin Mintun hankkimista, elin siinä uskossa että vähän käytäs näyttelyissä ja sit kouluttelisin sitä kivasti ehkä jossain arkitokoryhmissä. Joo ei mennyt ihan niin kuin piti, mutta en hirveän pahoillani ole tapahtuneesta kehityksestä koiraharrastuksen suhteen. Jokin kaukainen haave ehkä, mutta ei todellakaan ihan tällaista.
  
•  Lapsuutesi haaverotu? Saksanpaimen, jostain kumman syystä sekarotuiset ja tottahan toki dalmatiankoira. Vanhemmiten haaveilin belgistä (voihan Koirahullun päiväkirjat!).
  
  
• Koiralajeista oma suosikkisi?Paha! Ehkä agility. Ihan jo siksi, että tässä lajissa tunnelma treenikentällä on aina syystä tai toisesta eri. Olkoonkin, että turhaudun noin miljoona kertaa enemmän agilityssä kuin tokoillessa, kun oma motoriikka ja hahmotuskyky varsinkaan eivät aina natsaa koiran kanssa yksiin.
  
• Koirasi suosikki harrastuksistanne? Veikkaan, että molemmat vastaisivat sen olevan agility. Pitävät kyllä valtavasti myös tokosta, joten raja on hiuksenhieno.
  
• Onko sinulla jotain salaista ja "noloa" koirarotua, mitä ihailet? Pomeranian! Villakoira. Saan tosin pitkiä katseita osakseni jo pelkällä "mulla on näitä shelttejä"-toteamuksella, joten ehkä nämä pikkufifit yleensä on vähän noloja tai jotain.
  
• Missä sinuun tulee panostaa koiran omistajana/kouluttajana? Että tajuaisi aina lopettaa ajoissa, pohtia koiran näkökulmaa asioihin ja hakea sille loogisimmat ratkaisut tilanteisiin. Pitkäjänteisyyttä voisi kehittää, ja oikeasti sitä malttamista treenata jotkut pidemmät projektit tasaisesti ja suunnitellusti loppuun asti. Esim. tunnari on sellainen, jota en vaan jaksa tehdä, vaikka oikeasti pitäisi, että päästäisiin joskus eteenpäin.
  
• Vahvuutesi koirien kanssa? Ehkä tapani suhtautua asioihin huumorilla. Koirien kanssa et voi ikinä ottaa asioita turhan vakavasti, tai ei tule mistään mitään. Koen myös olevani ihan hyvä lukemaan niitä ja varmasti myös intoni oppia ja vastaanottaa uutta tietoa lasketaan vahvuudeksi.
  
• Onko päiviä, kun sinua harmittaa ainainen touhuaminen koirien kanssa? Kokonaisia päiviä... ei. On hetkiä, mutta yleensä loppujen lopuksi nimenomaan koirat ovat niitä, jotka piristävät keskellä pahinta väsymystä ja jaksamattomuutta.
  
• Onko teillä lajeissanne sää-tai pakkasrajoitusta? Entä arkisessa lenkkeilyssä tmv? Pfft ei! Okei, itse olen aika mukavuudenhaluinen, enkä esimerkiksi treenaa ulkona jos sataa mummoja taivaalta ja puut lähtee lentoon. Lenkillä kuitenkin käydään aina, oli sää kiva tai ei. Nyt, kun on lämmitetty halli käytössä, eivät talvipakkaset rajoita agilityn treenaamistakaan.
  
• Kuinka paljon eläimet aiheuttavat sotkua ja siivottavaa asunnossa? Kuinka usein? Meillä on neljä koiraa ja seitsemän rottaa, joten varsinkin näin rapa-aikaan sotkua tulee paljon. Itse olen aika kova siivoamaan hiekkoja ja karvatuppoja, ja nyt olen jokusen viikon ajan imuroinut kerran tai kaksi päivässä. Muuta sotkua noista harvemmin tulee.
  
• Haaveiletko muista eläimistä koirien lisäksi? Meillä on niitä rottia, jotka on tosi jees. Yksi haavelemmikki on fretti, mutta rottien takia sitä ei tule meille moneen vuoteen. Hevonen on myös yksi lapsuudesta asti haaveissa ollut asia, mutta kaiken realistisuuden nimissä siihen ei tule raha tai aika riittämään ikuisuuksiin.

Tässäpä omat kysymykseni seuraaville haastetuille:

1. Jos sinulla olisi mahdollisuus muuttaa yksi asia koiraharrastuksessa/koirien ympärillä pyörivässä toiminnassa, mikä se olisi?
2. Miten koet vuosien varrella kehittyneesi koiranomistajana? Ovatko asenteet ruokintaan, kasvatukseen, harrastuksiin tai kilpailutoimintaan muuttuneet?
3. Jos koirasi olisivat ihmisiä, millaisia persoonia ne olisivat?
4. Millaista aktivointia perus päivänne sisältää? (mukaanlukien esim. aktivointilelut, leikkihetket jne)
5. Omituisin kuulemasi kommentti koiristasi tai harrastuksestasi?
6. Millaisia tavoitteita asetit vuodelle 2012 ja ovatko ne tähän mennessä täyttyneet?
7. Mitkä kolme asiaa hankkisit koirallesi, jos raha ei olisi este? (esim. treeniliivi tai agilitykepit käyvät hyvin, vaikkeivät suoranaisesti koiralle olekaan)
8. Koiraharrastus on täynnä iloa ja erilaisia tunteita. Milloin on nolottanut?
9. Mikä on ollut haastavin asia opettaa koirallesi?
10. Uskotko seuraavan koirasi olevan samaa rotua kuin nykyisesi?
11. Miten palkkaat koiraasi?

Haastan vaikkapa seuraavat:
Katimon Meyja, Kooikertrio, Toivotonta menoa, Viimahännät, Bogi & Cnut sekä Tinja! Kuka tähän muka saa 11 keksittyä!

Varikkotokot

 Syksyn pimeys ja sateet ovat verottaneet runsaalla kädellä intoani käydä tokotreeneissä. Mieluummin treenaan koirat yksin kentällä valoisan aikaan, kuin kampean itseni seitsemäksi varikolle treenaamaan porukassa. Eilen kuitenkin onnistuin ajoittamaan itseni niin, että kätevästi lenkin jälkeen heivasin piskit vain autoon ja kurvasin treenikentälle ulkovalojen loisteeseen. Kyllä kannatti!

Mukana minulla oli Minttu, joka oli yhtä innoissaan kanssani puuhailemisesta kuin maanantaisissa agilitytreeneissäkin. Aiheeksi oli valittu seuruu ja käännökset, ja heti tunnin alkajaisiksi vänisin ongelmiani opettaa älykkäästi voittajan askelsiirtymiä. Ennen itse ongelmakohtiin paneutumista tehtiin kuitenkin paikkis (läpihuutojuttu) ja lyhyitä, virettä kohottavia seuruupätkiä (ooohoo, laitapa se superhuippu pallo maahan kaukopalkaksi ja käske koira seuraamaan, kyllä löytyi sheltistäkin ihan uusia ulottuvuuksia!) sekä käännöksiä. Minttu toimi tosi jees, ja varsinkin kun käännöksissä käytin paljon vartaloapua, se pysyi hirmu tiiviisti mukana matkassa.

Vaan ne askelsiirtymät!
Ensin kouluttajamme halusi nähdä, miten Minttu reagoi vartaloni liikkeisiin. Kommentti oli, että teettekste paljonkin agilityä sen kanssa. No tehdään, ja koira reagoi jo pään kääntöön voimakkaasti poikittamalla, joten tämä hylättiin. Pienen palaveeraamisen jälkeen päätin opettaa Mintulle eri suuntiin väistämiset temppuina, samoin peruuttamisen. Minun edessäni seistenhän se osaa jo pakittaa, joten liike täytyy vain saada muutettua sivulleni. Tähän avuksi seinä, koska Minttu tykkää poikitella ja heitellä takamustaan vähän miten sattuu. Loppujen lopuksi arvon lady oli niin innoissaan peruuttamistreeneistä, että en saanut sitä enää esimerkiksi sivulle istumaan, kun tyyppi tarjosi sitä pakittamista. Tuntui, kuin olisimme olleet magneetteja, jotka hylkivät toisiaan. Eipä silti, parit sivulletulot muistutuksena ja homma pelasi taas.

Vasemmalle astumisissa otin käskyksi ristiin ja oikealle viereen. Minttu alkoi parin toiston jälkeen tarjoamaan siirtymiä ihan kivasti, joten hyvälle mallille tässä hommassa selvästi aletaan päästä. Paljon siistimpää, kuin jos kaikki olisivat seuraa- tai sivu-käskyn alaisia toimintoja. Minulle vielä vakuutettiin, että tällainen helpottaminen on ihan sallittua tokokokeissakin, joten passaa meille!

Lopputunnista tehtiin vielä perseenkäyttötreenejä, joita ajattelin yrittää sisällyttää viikko- tai edes kaksi kertaa kuussa-ohjelmistoon. Peruutuksia, ympyröitä seurasen, sivulla työskentelyä... Mitä nyt vaan keksii! Kaiken järjen mukaan näistä on iloa myös agilityn puolella, joten aikamoinen win-win-tilanne.

Ei missään nimessä yhtään lavastettu tilanne.

Meelan kanssa naksuttelin iltasella temppuja ja sitä kapulaa. Tilanne kapulan kanssa on seuraava: pikkusheltti nostaa sen, muttei malta pitää kovin hyvin tai liiku sen kanssa kovin hyvin. Päätin hieman muuttaa strategiaa, ja asetin kapulan kauemmas itsestäni ja odotin koiran tarjoavan sen tuomista luokse. Hyvin nopeasti Meela lähti tarjoamaan nostelua ja tiputtelua, mutta kun siitä ei palkkaa tullut, se otti ensimmäisen askeleen kohti minua kapula suussa ja ilman mälväämistä. Bileet! Loppujen lopuksi se alkoi jopa liikkua halukkaasti luokseni kapuloineen, joten ihan hyvään suuntaan tämä on menossa.

Minttu on iät ja ajat osannut ottaa sukat jalastani, joten päätin naksutella tempun myös Meelalle. Mintulta oppimiseen meni kolme päivää, Meelalta hetki. Ensin naksutin kosketuksesta, parin toiston jälkeen se tarjosi hampailla tarttumista. Heti sen jälkeen se ryhtyi vetämään sukkaa, ja äkkiä minulla ei ollut enää sukkaa ollenkaan. Ohhoh!

Toinen, mitä olen sille opettanut, on peruuttaminen. Meela innostui jutusta niin, että pakitteli ympäri olohuonetta ihan oma-aloitteisesti. Lisäksi heitin sille epähuomiossa pakki-käskyn (meillä siis peruutukseen) sijaan komennon peruuta, mikä siis on Mintulla temppu, jossa Mii makaa maassa ja ryömii takaperin. Meela alkoi tarjota tätä temppua, vaikken ole sille koskaan sitä opettanut. Kakara oli ilmeisesti katsonut vähän äiskästä mallia ja päättänyt soveltaa sitä omiin toimiinta. Ihme hihhuli!

Lopuksi vielä leikittiin agilityjuttuja ja naksuttelin kauempaa kontakteja istuskellessani itse sohvalla. Tästä on pikkuhiljaa kehkeytymässä ihan paras keino väsyttää Meela: istun itse katsomassa salkkareita, huutelen sille kiipee-komentoa ja tyyppi juoksee toiselle puolen taloa seisomaan takajalat boksin päällä.
En toki ole laiska koiranomistaja. Mutta jos olisin...

PS. Kisakuume. Kova. Ja leirikuume, valmennuskuume, koulutuskuume, opiskelukuume. Onneksi jälkimmäiseen on tulossa helpotusta viikonloppuna varsin koiraisissa merkeissä ;)

PPS. Facebookin shelttiyhteisö kertoo, että ensi kesänä sheltit saavat ihka oikean tokoleirin. En voisi ehkä olla mistään enempää innoissani! Ihan oikeasti, shelttejä ja tokoa, leirillä! Huikeeta! Arvatkaa vaan, kuka on niiiin menossa mukana sinisten tyttöjensä kanssa.

BH Crimson Light's Truly Divine

Siinä se nyt kimmeltää, yksi vuoden 2012 tavoitteista.
Neljä euroa mokomasta killuttimesta maksoin, mutta pitihän se joku muisto saada BH-kokeen suorittamisesta.
Videointia ei valitettavasti tapahtunut, palvelusväki kun jäi aamusella nukkumaan minun karauttaessani kahdeksaksi kisapaikalle.

Ilmoittauduin siis viikko takaperin mukaan Josepan järjestämään BH-kokeeseen. Aamulla parkitin autoni koulutuskentän laitamille, kävin noutamassa numeroliivin ja tarkistin lähtölistasta meidän olevan Mintun kanssa toisessa parissa. Loistavaa, ehtisin seurata yhden suorituksen kaikessa rauhassa, eikä toisaalta tarvitsisi panikoida koko päivää kehän laidalla omaa tottispuoliskoa odotellessa!

Pariksemme osui dobermanni, joka meni ensin paikallamakuuseen. Voin kertoa, että kyllä meinasi ohjaajalla mennä kieli solmuun tuomarille esittäytyessä, "shetlanninlammaskoiranarttu Crimson Light's Truly Divine" kun ei ole kaikkein helpoiten muotoiltava virke!

Tänä syksynä Minttu on kehittänyt tokoon ihan omanlaisensa tekemismoodin, ja tälläkin kertaa kentälle mennessä se katseli ympärilleen ja oli muutenkin hieman muissa maailmoissaan. Tottisosuuden alkaessa otin sen sivulle, oletettavasti jännityin hieman itse, ja saman tien koiran olemus muuttui! Se piti kontaktia, odotti ihan selvästi käskyä toimia. Hihnassa seuruu meni mallikkaasti, ja Minttu jaksoi keskittyä todella hyvin. Ihmisryhmässäkään ei mitään ongelmaa. Irrotin hihnan ja menin uudemman kerran ihmisryhmän läpi ja jatkoin seuruulla. Pitkät pätkät Minttu vielä jaksoi, mutta kun ensimmäisen kerran käännyin 15 askeleen suorille, sitä alkoi kyllästyttää ja koira alkoi jätättää. Loppuosa meni vähän laamaillessa, mutta onneksi yksi pysähdys sai Minttuun hieman säpäkkyyttä.

Jätöt oli jees, vaikkei niitä tuossa muodossa ole koskaan treenattukaan. Luoksarissa kutsuin suoraan sivulle, ja tässä taisimme saada jotain pikkukoirapisteitä, sillä parille kentällä olleelle pk-rotuisen koiran omistajalle sivulletulosta mainittiin tuomarin arvostelussa erikseen!
Maahanmenossa jouduin antamaan kaksoiskäskyn sanottuani ensimmäisen käskyn liian hiljaa.

Paikkista hieman jännitin, sillä kentällä oli paljon häiriötä, eikä Minttu ole pahemmin tehnyt tällaista paikallamakuuta. Se jäi merkille todella varman näköisenä, ja omien koiriensa kanssa olleet tutut kertoivat sen maanneen aloillaan oikein varmana ja rauhallisena. Maatakaan se ei ollut nuuskinut! Kerran Minttu haukahti, kun toista koiraa kutsuttiin luokse, mutta kesti kuitenkin aloillaan. Hieno pieni sheltti olikin kokeessa ensimmäinen koira, joka kesti koko ajan paikoillaan. Sen jälkeen tosin onnistuneita suorituksiakin tuli jokunen.

Tuomarin antaessa palautetta suorituksista, saimma koirakkona kehuja yhteistyön toimivuudesta ja iloisuudesta. Mintun suoritus oli kuulema mukavaa katseltavaa, hauskaa katsoa välillä pienten koirienkin suorituksia isojen palveluskoirien keskellä. Osioista arvosanoina erinomaista ja hyvää, sekä lupa jatkaa kaupunkiosuudelle.

Kaupunki oli Mintulle helppo nakki, olemmehan asuneet keskustassa ja koirat muutenkin kulkevat liikenteessä paljon. Ainoastaan kaupan seinään kiinnitys oli Mintulle kova pala. Minun hävittyäni näkyvistä, alkoi hirveä parkuminen perääni. Se ei kuitenkaan reagoinut ohi kulkeviin koiriin tai ihmisiin, joten suoritus oli hyväksytty sekin.

Palatessani muiden seuraan parkkipaikalle soitin tietenkin kotiin hehkuttaakseni tulosta. Siinä se nyt oli, BH Crimson Light's Truly Divine!
Aika hienoa, vaikkei shelttimaailmassa moisella kirjainyhdistelmällä oikeastaan mitään tekään.

Kaikkien suoritettua kaupunkiosuuden, palasimme vielä treenikentälle kisakirjojen hakuun. Toimitsija oli ottanut mukaansa laatikollisen hirvenluita, jotka jaettiin osallistujien kesken. Minttukin sai oman pienen luunpalasen, jonka vein sille palkinnoksi autoon. Naureskelimmekin, että vain koiraihmisten keskuudessa on mahdollista, että kun joku jymäyttää laatikollisen verisiä luita ja sisäelimiä maahan, kaikki ryntäävät ihan innoissaan penkomaan sen sisältöä... Parit luut lähtivät kotiintuomisiksikin pakkaseen, niin on laumalle puuhailtavaa!

Melkein suoraan kokeesta suunnattiinkin sitten Liperiin mökille viettämään koiraisaa viikonloppua. Lauma sai leikkiä ulkona melkein koko ajan, ja kyllä uni maittoikin takaisin Joensuuhun palattuamme!

Manulaiset :)

ACE

Yhdeksän jälkeen aamulla starttailtiin porukalla kohti Kuopiota ja ACEn treenejä! Tällä kertaa meitä ohjasi jo edelliseltä huge-tunnilta tuttu Harri.
Jos Minttu olisi saanut päättää, se olisi jäänyt vielä vällyjen väliin nukkumaan. Se ei selvästikään arvosta aikaisia herätyksiä agilitytapahtumiin tai muihin suurta urheilullisuutta vaativiin tehtäviin. Eräs pikkumerle oli kyllä kovasti tunkemassa mukaan, mutta tällä kertaa sille piti sanoa, että sinä jäät sori vaan kotiin.

Meille esiteltiin hurja ainakin kolmenkymmenenkuuden ratahirviö, loppujen lopuksi minä ja Minttu pääsimme jonnekin esteen numero kaksikymmentäkuusi paikkeille.
Olin vuorossa ensimmäisenä, ja Minttu ei ehtinyt tutustua halliin ennen treenaamaan ryhtymistä ollenkaan. Harrin sanoin sitä vähän jännitti, mutta treenikaverit kommentoivat myös minun olleen itse aika vaisu. Ensimmäinen kierros ei ollut kovin mieltäylentävä - Minttu haukkui paljon, keskittyi vähän. Olin aiemmin sanonut, ettei keppien haastava avokulma välttämättä toimi meillä kovin hyvin, mutta nyt kepit eivät toimineet ollenkaan. Vieressä ollut A-este oli niin houkutteleva, että Minttu oli koko ajan juoksemassa sinne. Tästä sai sellaisen kuvan, ettei koira osannut keppejä laisinkaan, ja Harri neuvoi miten niitä voisi opettaa itsenäisemmiksi ja halusi käyttää kaukopalkkaa. No tämähän meni sitten ihan vaan namin kyttäämiseksi, ja Mintusta sai entistä taitamattomamman kuvan.
Kierroksen loppuun tehtiin pieni radanpätkä, jonka Minttu kuitenkin teki oikein kivasti.

Toisella kierroksella treenattiin ensin pätkää 7-putkelta (keppien jälkeen) tuolle punaiselle suoralle putkelle. Minttu oli kiva! Hinkattiin tosi pitkään tuota putki-hyppy-hyppy-hyppy-putki-juttua, kun en saanut poispäinkäännöstä mitenkään toimimaan. Putkien välistä vetäminen sen sijaan toimi tosi hyvin, ja Minttu sai paljon kehuja siitä, miten hyvin se lukee ohjaustani.
Tämä kierros antoi ohjaajallekin paljon enemmän kuin ensimmäinen, joka meni vähän jutusteluksi.

Video on koostettu ihan lopusta, kun mentiin Mintun kanssa rata pari kertaa läpi niin pitkälle kuin osattiin. Lykkäsin yhteen kolme eri pätkää, jotta sain aikaiseksi jonkinlaisen kuvan siitä, miten radan olisi voinut mennä onnistuneesti loppuun asti. Muuten varmaan olisinkin saanut sen kerralla melkein loppuun asti vedettyä, mutta jokin ihmeellinen aivopieru pakotti aina vaihtamaan puolta ennen rengasta, joka taas sotki aivotoimintani ihan kokonaan, enkä enää hahmottanut radan kulkua...
Kepitkin saatiin kerran tehtyä tosi kivasti vaikeasta kulmasta, mutta sitä ei tietysti tullut videoitua.

Huhheijaa, että osasi kyllä koira ja omistaja olla naatteja tuon valmennuksen jälkeen! Kolme päivää ankaraa agilityä takana, nyt otetaan rennosti loppuviikkoon asti.

JOAn kisat

Agilitykisat Joensuussa!
Ei aikaisia aamuherätyksiä, kisapaikalle vartin matka, paljon tuttuja! Huraa!

Aamu alkoi silti äärimmäisen kaoottisissa merkeissä. Annan piti laittaa kello soimaan seitsemäksi, jottei tule kiire ehtiä kisapaikalle. Jonkin aivopierun seurauksena herätys pärisi kahdeksan nollanolla, ja tuli kiire. Vartissa olimme käyttäneet koirat ulkona, vetäneet vaatteet niskaan ja kaivaneet kisakamat reppuun. Olimme kisapaikalla just eikä melkein puoli tuntia ennen rataantutustumisen alkua. Huh!


Radat oli tosi helppoja, pientä kikkailua ja sellaisia "voi ei, just tätä kohtaa ei ole ollut treeneissä!"-tunteita, suoria putkia ja hulluna juoksemista.
Video on Annan kuvaama ja Anniinan editoima, kiitoksia molemmille! Mun puolesta katsomisen voi jättää siihen A-rataan, loput on ihan kamalaa sähläystä.

A-radalle lähdin luottavaisin mielin. Helppo nakkihan se olikin. Ennen ensimmäistä putkea valssasin liian myöhään, koira pääsi valumaan uhkaavasti kohti A-estettä, mutta sain tilanteen pelastettua. Siitähän se ei ollut kuin juosta eteenpäin, kepeille helppo lähestyminen ja hyvä fiilis eilisistä treeneistä. Puomille suunnittelemani takaaleikkaus myöhästyi, ja siinähän se sitten tulikin se vitonen. Minttu hämmentyi minun rynniessäni liian lähelle leikkailemaan, tuli takaisin. Uusintayritys ja loppurata menikin ihan putkeen.

B-radalla kaikki meni hyvin, kunnes tuli kepit. Videolta se ei kunnolla näy, mutta Minttu törmäsi tosi pahasti keppeihin keinulta tullessaan. Yritin linjata sitä paremmin kepeille (eivät siis olleet ihan suorassa linjassa keinulta nähden), Minttu jäi katsomaan ohjeitani, etenimme liian nopeasti ja sheltti täräytti lapa edellä keppeihin. Kuulema kepit olivat vielä iskeneet metalliosalla sitä jalkoihin, itse en tosin tätä enää nähnyt. Koira ei näyttänyt ontuvan, mutta toisella yrittämällä se ei enää halunnut mennä kepeille vaan alkoi sählätä. Kolmalla kerralla meni, mutta sekosi rytmissä loppupuolella. Päätin kuitenkin jatkaa rataa, pääasia että se yritti päästä kepit loppuun! Loppupuolisko menikin sitten ihan kivasti, vaikka pelkäsin kamalasti lopun suoria putkia.

C-rata oli lopulta täysi katastrofi. Ohjasin huonosti, ja koirakin alkoi väsyä. Kepeille vein huonosti, ja Minttua ei välttämättä hirveästi edellisen radan jälkeen kiinnostanutkaan enää kepitellä. Sieltä heti alkuunsa kielto. Toinen pussilta, ja lopulta se juoksi vielä ohi ihan suorassa linjassa olleesta puomista. Minttu hakee aina kontakteille tosi hyvin, joten taisi toden teolla keskittyminen olla kateissa tässä vaiheessa! Sheltti kääntyi vielä putkessakin takaisin, ja lopun hyppysuoralla juoksin loppuun melkein yhtä matkaa Mintun kanssa, eli vauhtikaan ei enää ollut parasta antia.

Vitonen, hylly ja hylly.
Ei sitä viimeistä luvaa tälläkään kertaa, mutta onpahan ainakin seuraa loppuvuoden kisareissuille kun kisataan kaikki vielä samassa luokassa!

Muuten oli kiva meininki, mutta kepit jäi harmittamaan. Toivottavasti tämä ei aiheuta hirveästi takapakkia meidän edistyksessä. No, seuraavia kisoja odotellessa! Pitää vaan alkaa treeneissäkin ottaa useampia ratajuttuja ja kisanomaisempaa meininkiä, niin paranisi tuo kolmen radan jaksaminen.

Illan kruunasi paikka BH-kokeessa! Siihen on viikko aikaa... enkä ajatellut hirveästi treenata, paitsi itseäni.

Ulkona sataa, mutta hallissa keinonurmi vihertää

Kuva: Inka R.

Kuten sanottu, Minttu on päässyt tällä viikolla tuuraamaan Meelaa maanantain "pentuagiin" ja tänään perjantaina se sai olla ainoana koirana agivuoron paniikkitreeneissä. Huomenna nimittäin starttaillaan JOAn kisoissa kolmen startin verran!

Maanantain rata oli mukava, sisälsi putkierottelua, saksalaistreeniä ja sopivasti kikkailua. Minttu oli koko päivän kotona seistyään mukavan pirteänä liikenteessä, ja ihan kivat treenit saatiin heitettyä pohjalle.
Putkissa meni aina oikeaan päähän, vaikka tarjolla oli houkuttelevasti useampia vaihtoehtoja. Nyt, kun Minttua on voinut alkaa palkata kuvassa näkyvällä iiihanalla vinkupallolla, on se alkanut irrota esteille paljon paremmin, ja kepitkin alkavat olla huomattavasti itsenäisemmät!
Oikeasti aika uskomatonta, miten suuri vaikutus yhdellä pallolla voi olla. Tai okei, kaukana ohjaajasta olevalla palkalla. Namialustathan meidän tapauksessa ovat olleet ihan poissuljettuja, koska Minttu ei yksinkertaisesti näe sen jälkeen kentällä mitään muuta kuin ne namit, koetapa siinä sitten treenata.

Yllä sitten tämänpäiväinen rata. Olimme Inkan kanssa treeneissä kahdestaan, joten päädyimme viimevuotisesta agilitylehdestä löytyneeseen pienen estemäärän rataan. Alkuun minulle tuotti ongelmia muistaa rata kunnolla, mutta parin läpimenon jälkeen alkoi muistua mieleen ja saatiin oikein sujuvaa menoa aikaan. Olikin aika hyvä kerrata taas pitkästä aikaa tuota pöytää, jota ei turhan usein treeneissä tule radalle laitettua.

Minttu on ihan kontaktihullu koira, mutta tällä kertaa se haki putkien päät tosi nätisti, kun pari kertaa pääsin kieltämään sitä kontakteille karkailusta. Yksi suurimmista ilonaiheistani tällä kertaa olivat kuitenkin kepit. Mintulle on aina ollut ensiarvoisen tärkeää, että etenemme samaan tahtiin keppejä. Tällä kertaa jättäydyin koiran taakse ja se haki ihan itse kepeille ja kepitteli eteenpäin. Hieman epävarmaa meno vielä oli, mutta uskon sen kyllä muuttuvan varmemmaksi onnistuneiden suoritusten myötä.

Meille jäi hurjasti aikaa oleskella hallilla, ja jotenkin kummassa päädyin istuskelemaan keinonurmelle pallo käsissäni ja kertailemaan Mintun kanssa temppuja. Toinen oli aivan innoissaan, tarjoili peruutusta seisten ja maaten, tassujen nostelua, kierimisiä ja pyörimisiä silmät loistaen ja ryntäsi onnellisena vinguttamaan palloaan. Tuollainen pieni touhuiluhetki kaikessa rauhassa koiran kanssa oli treenien päätteeksi todella rentouttavaa ja mukavaa, kyllä siellä kentällä saa välillä heittäytyä viikonloppuvaihteellekin!

Talveksi voisin ottaa Mintun kanssa projektiksi keinun. Se kyllä tekee esteen virheettä, mutta loppujen lopuksi suoritustapa on aika hidas. Voisi olla ihan hauskaa, jos se juoksisi kovaa päähän ja odottaisi siellä keinun laskeutumista. Pitää vähän pohtia strategiaa tällaiseen!

Nenätyöskentelyä

Oikein paljon kiitoksia kaikille aiempaan postaukseen kommentoineille! Suurin yllättäjä oli ehkä esille noussut toko, itse kun pidän niitä postauksia aina niin tylsinä. Tämä ehkä kannustaa analysoimaan ja raapustelemaan ylös vähän enemmän tokojuttujakin, ainakin Meelan noutoprojekti on ollut ihan mielenkiintoinen juttu tässä syksyn mittaan.

Meela aloitti juoksut, joten se on kolme viikkoa pois pelistä agitreenien ja ohjattujen tokojen suhteen. Minttu on päässyt sitten senkin edestä mukaan, kun se saa tuurata Meelaa harrasteissa. Tämä viikko on aika rankka, kun hallilla on mahdollisuus käydä kaksi kertaa, lauantaina agilitykilpailut ja sunnuntaina mennään sinne Kuopioon treenaamaan. Mutta eiköhän hyväkuntoinen koira sen jaksa, kunhan muistaa pitää lepopäiviä, eikä noilla hallikerroilla aja sitä ihan piippuun.

Eilen käytiin mejäilemässä. Anna ja Emmi olivat jo edellisenä päivänä vetäneet metsään jäljet minun ollessani töissä, joten minulla ei ollut mitään hajua siitä, missä jäljet menivät. Olihan ne toki merkattu pyykkipojilla, mutta silmälasien jäätyä kotiin en pahemmin niitä metsän keskeltä erottanut. Onneksi on taitavia jälkishelttejä, jotka toden totta opastivat minut perille jäljen loppukohtaan!

Ensin jäljen ajoi Minttu, jonka kanssa paikalle olin oikeastaan treenaamaan tullutkin. Se oli hurjan innoissaan jo valjaat ja liinan (tai tässä tapauksessa kaksi yhteen sidottua pitkää hihnaa, kun oikea liina oli kateissa) nähdessään, ja odotellessa piippaili innostuneena. Jäljelle se lähti hirmuista kyytiä, ja aluksi ei innoltaan ihan malttanut keskittyä itse haisteluun vaikka huolella nenä maassa eteneekin, eikä ota esimerkiksi ilmavainua. Se etenee vauhdilla, tekee pieniä virheitä, muttei kuitenkaan koskaan hukkaa jälkeä kokonaan vaan palaa aina oikealle reitille.
Mintun jälki oli aika pitkä, ja siinä oli kaksi suoraa kulmaa.

Meelan kanssa minun ei ensin pitänyt ottaa jälkeä ollenkaan. Viimeksi pikkusheltin keskittymiskyky ei riittänyt jäljestämiseen laisinkaan, vaan se keksi jo lyhyen jäljen aikana hurjasti kaikenlaista pientä kivaa, jolla viihdyttää itseään haistelun sijaan. Tällä kertaa se oli mukana vain siksi, että saisi lenkkeillä muiden tehtyä ensin vähän hommia. Kävi kuitenkin niin, ettei Emmin Toivo suostunut jäljestämään tällä kertaa laisinkaan, ja yksi jälki jäi liki koskemattomaksi. Ihan Meelaa varten siis!

Meela haisteli alkumakauksen huolella ja pyöri ympäriinsä aloituskohdassa, josta Toivo oli tietysti jo hajuja omalla vuorollaan sotkenut. Omaan humoristiseen tyyliin Meela lisäsi pienen extranumeron tähänkin lajiin: yleensä koirat merkkaavat makauksen virtsalla, kaivelemalla maata tai nuuskimalla kohtaa huolellisesti. Todella mainstream, tuumasi Meela, ja kyykistyi alkumakauksen kohdalle kakalle.
Emmi tosin väittää, ettei tätä laskettaisi merkkaukseksi, mutta kyllä siitä hyvät naurut sai ;)

Saatuaan suolen tyhjennettyä alkoi Meela toden teolla työskennellä. Se haisteli jälkeä rauhallisesti, perehtyi välillä ympäristöön, mutta palasi takaisin oikealle kohdalle jatkaakseen eteenpäin. Jälki oli pitkä, kaksi suoraa kulmaa ja pari polun ylitystä, joten siitä oli haastetta hieman kokeneemmallekin koiralle.
Meela kulki koko jäljen varmasti, huomattavasti äitiään hitaammin ja tarkkaavaisemmin. Se merkkasi makaukset kuopimalla maata(!) ja kääntyi aina oikein. Lopussa huomasi, että keskittymiskyky alkoi jo hieman herpaantua, mutta kyllä se loppuun pääsi maksalaatikkoaarteen luokse.
Melkoinen yllättäjä!

Olin jo tälle vuodelle haaveillut mejäkisoja Mintulle, mutta jos tätä menoa edetään, voisi Meelakin olla varteenotettava kilpailija. Olisi hauskaa saada lisää shelttejä jäljestyksen pariin, pikkupaimenia kun ei pahemmin mejäilyskaboissa näy.
Harmi kyllä meidänkin treenimme ovat jääneet kovin vähäisiksi harrastuksen työläyden takia. Toivottavasti sitä saisi otettua itseään niskasta kiinni, että saataisiin tekniikka hiottua siihen kuntoon, että kehtaisi joskus tuomareillekin esitellä.

Miksi blogeja luetaan?

Noissa blogipalkinnoissa joista taannoin jo kiittelinkin, mainittiin tiimi Agarwaenin seuraamisen syyksi usein kauniit kuvat kauniista koirista. Varsin mieltä lämmittävä tunnustus!
Aloin kuitenkin miettiä vähän tarkemmin, miksi ihmiset ylipäätään lukevat blogeja? Tuttujen blogien lukemisen selitin itselleni helposti, mutta mikä saa kerta toisensa jälkeen hakeutumaan täysin ventovieraiden ihmisten treenipäivitysten pariin? Kyllä minullakin on paljon blogeja, joita käyn kyttäilemässä tasaisin väliajoin uusien päivitysten lomassa.

Itse tykkään katsella kauniisti otettuja kuvia koirista. Toiset kirjoittavat todella kauniisti, ja vaikkei tekstien sisältö ihan hirveästi lukijalle antaisikaan, on tyyli koukuttava. Parhaissa tapauksissa on sekä kivoja kuvia, että tekstiä.
Toiset blogit taas ovat minulle tärkeitä ratapiirrosten ja treenivinkkien takia. Tuttujen elämää seurailen mieluusti blogimaailmassa, samalla uskaltaa aina kommentoidaki ja saada vertaistukea koiraisten ongelmien kanssa. Vaikka nykypäivänä on facebookit ja muut, on asioista vaan kivempaa lukea pidemmän kaavan kautta blogiteksteistä.

Mikä on saanut sinut seuraamaan meidän blogia?
(tähän kysymykseen vastaamalla voi myös edesauttaa sisällön päivittymistä mieleiseen suuntaan ;D)

Itse tykkään ratapiirroksista, joten tässäpä teille sellainen aamun pikatreeneistä! Olen suunnitellut laittavani jonkun agiradat-pikatunnisteen näihin ratoja sisältäviin postauksiin selaamisen helpottamiseksi.
Sheltit oli kivoja, Minttu hieman aamukankea, mutta Meelalla riitti vauhtia senkin edestä.

Olen myös huomannut söpöjen pentujuttujen lisäävän kävijämäärää blogissa, joten tässä teille yksi kappale Myrniä 11vko.
Tänään Myrn kävi muuten rokotuksissa ja sydänkuuntelussa, pentuajan sydänsuhinasta ei kuulunut enää jälkeäkään.

Maanantaitreeni

Mistähän johtuu, että joka kerta kun pääsen valittamasta treeni-innon puutumista, alan saman tien treenata molempia lajeja ahkerasti? Taas kerran viikkokalenteri on täyttynyt vapaavuoroilusta ja tokotreenisuunnitelmista - sillä että pyrkisin poistamaan iltaan venyvistä työvuoroista johtuvan syyllisyydentunteen niskastani saattaa tosin olla jotain tekemistä asian kanssa...

Illalla pitäisi raahautua Meelalla ohjattuihin tokoihin (aiheena on hyppy, joten Minttua on sinne turha ottaa enää tässä vaiheessa) ja voisin sen jälkeen reipastua tekemään pienen tokopohdinnan tämän hetken tilanteesta. Tällä kertaa suunnittelin kuitenkin keskittyväni Meelaan (taas!) ja agilityyn (taas!).

Kohta jaetaan ensi vuodelle uudet agilityryhmät. Viime vuonna ryhmiä jaettaessa ilmoittauduin Meelan kanssa penturyhmään, jossa olemme edelleen. Mutta voi mitä kehitystä koko ryhmässä on tapahtunut vuoden aikana! Aloitimme putkilla, maahan asetetuilla kontaktipinnoilla, siivekkeiden läpi juoksemisilla ja ihan parin esteen yhdistämisellä.
Tällä kertaa Inka ilostutti meitä treeneissä Salme Mujusen SM-karsintaradalla menneiltä vuosilta. Kun asiaa ryhtyy miettimään, on edistys aika huima. Vuodessa ihan alkeista tällaiselle radalle? Olkoonkin, että me tehtiin hommia vielä pätkissä ja tunnustellen, mutta kuitenkin!

Esteille 6-7 päätettiin tehdä saksalainen, koska sen hahmottaminen on mulle todella vaikeaa. Hitaasti onnistuu, mutta auta armias kun lisätään vauhtia ja koira, niin ei tuu mitään. Minulla on kesäiseltä Lahden reissulta kokoelma videoita, joissa harjoittelen ohjauskuviota Mintun kanssa. Voin kertoa, etteivät ne ole mitään kaunista katseltavaa.
Aika säätämiseksi meni nytkin, mutta saatiin kuitenkin pari kertaa tehtyä se ihan oikein! Koiraa tietysti palkkailin ahkerasti, eihän se ole Meelan vika, ettei ohjaaja ihan aina hallitse kehoaan.

Kepeillä hinkattiin sitä surullisen kuuluisaa viimeistä väliä, jonka kanssa ollaan jokunen treenikerta painittu. Nyt asiat kuitenkin näyttivät loksahtaneen paikoilleen, ja Meela pujotteli pari kertaa peräkkäin neljä viimeistä keppiä täydellisen oikeaoppisesti. Pakko kuitenkin kehua pikkukoiraa vielä lisää, se nimittäin hakee kepeille ihan mielettömän kivasti! Lähetin sitä pujottelemaan seisoessani itse n. puolivälissä keppejä, ja shelttihän haki oikeaa kohtaa tosi näppärästi.

Putkihässäkässä ei ongelmaa, Meela hakee tosi hyvin suoran putken päähän jos seison itse kauempana. Joku perjantai meillä oli saman tapainen putkirata, joten irtoamistakin tuli siinä treenittyä. Itse sain hyvin etumatkaa, eikä tullut kiirekään edetä välistävedoille (12-15). Välistävetotreenitkin ovat toimineet, kun Inka Islan kanssa havainnollisti vähän näppärämpää tapaa niiden toteuttamiselle, kuin mihin olen Mintun kanssa totuttautunut. Meela oppi uuden tekniikan nopeasti, ja kun vain itse muistin olla kunnolla mukana, meni tämäkin pätkä oikein näppärästi. 16-17 välillä olisin saanut vähän aiemmin kutsua ja jarrutella koiraa, mutta siitä seurasi lähinnä vain kauneusvirhe ohjaukseen. Myöskään lopun kierroissa ei paljon kyselty tai mokailtui, ai vitsit mulla on pätevä nuorikko!

Ei varmaan ole mitenkään mahdoton tavoite, että ensi vuoden alusta starttaillaan Meelallakin viralliset. Kisaikäänhän se pääsisi jo tänä vuonna, mutta haluan itse vielä varmistella kontakteja ja keppejä pari kuukautta. Kunhan ne saa kuntoon, niin paketti alkaa olla tosi kivasti kasassa.