Nenätyöskentelyä

Oikein paljon kiitoksia kaikille aiempaan postaukseen kommentoineille! Suurin yllättäjä oli ehkä esille noussut toko, itse kun pidän niitä postauksia aina niin tylsinä. Tämä ehkä kannustaa analysoimaan ja raapustelemaan ylös vähän enemmän tokojuttujakin, ainakin Meelan noutoprojekti on ollut ihan mielenkiintoinen juttu tässä syksyn mittaan.

Meela aloitti juoksut, joten se on kolme viikkoa pois pelistä agitreenien ja ohjattujen tokojen suhteen. Minttu on päässyt sitten senkin edestä mukaan, kun se saa tuurata Meelaa harrasteissa. Tämä viikko on aika rankka, kun hallilla on mahdollisuus käydä kaksi kertaa, lauantaina agilitykilpailut ja sunnuntaina mennään sinne Kuopioon treenaamaan. Mutta eiköhän hyväkuntoinen koira sen jaksa, kunhan muistaa pitää lepopäiviä, eikä noilla hallikerroilla aja sitä ihan piippuun.

Eilen käytiin mejäilemässä. Anna ja Emmi olivat jo edellisenä päivänä vetäneet metsään jäljet minun ollessani töissä, joten minulla ei ollut mitään hajua siitä, missä jäljet menivät. Olihan ne toki merkattu pyykkipojilla, mutta silmälasien jäätyä kotiin en pahemmin niitä metsän keskeltä erottanut. Onneksi on taitavia jälkishelttejä, jotka toden totta opastivat minut perille jäljen loppukohtaan!

Ensin jäljen ajoi Minttu, jonka kanssa paikalle olin oikeastaan treenaamaan tullutkin. Se oli hurjan innoissaan jo valjaat ja liinan (tai tässä tapauksessa kaksi yhteen sidottua pitkää hihnaa, kun oikea liina oli kateissa) nähdessään, ja odotellessa piippaili innostuneena. Jäljelle se lähti hirmuista kyytiä, ja aluksi ei innoltaan ihan malttanut keskittyä itse haisteluun vaikka huolella nenä maassa eteneekin, eikä ota esimerkiksi ilmavainua. Se etenee vauhdilla, tekee pieniä virheitä, muttei kuitenkaan koskaan hukkaa jälkeä kokonaan vaan palaa aina oikealle reitille.
Mintun jälki oli aika pitkä, ja siinä oli kaksi suoraa kulmaa.

Meelan kanssa minun ei ensin pitänyt ottaa jälkeä ollenkaan. Viimeksi pikkusheltin keskittymiskyky ei riittänyt jäljestämiseen laisinkaan, vaan se keksi jo lyhyen jäljen aikana hurjasti kaikenlaista pientä kivaa, jolla viihdyttää itseään haistelun sijaan. Tällä kertaa se oli mukana vain siksi, että saisi lenkkeillä muiden tehtyä ensin vähän hommia. Kävi kuitenkin niin, ettei Emmin Toivo suostunut jäljestämään tällä kertaa laisinkaan, ja yksi jälki jäi liki koskemattomaksi. Ihan Meelaa varten siis!

Meela haisteli alkumakauksen huolella ja pyöri ympäriinsä aloituskohdassa, josta Toivo oli tietysti jo hajuja omalla vuorollaan sotkenut. Omaan humoristiseen tyyliin Meela lisäsi pienen extranumeron tähänkin lajiin: yleensä koirat merkkaavat makauksen virtsalla, kaivelemalla maata tai nuuskimalla kohtaa huolellisesti. Todella mainstream, tuumasi Meela, ja kyykistyi alkumakauksen kohdalle kakalle.
Emmi tosin väittää, ettei tätä laskettaisi merkkaukseksi, mutta kyllä siitä hyvät naurut sai ;)

Saatuaan suolen tyhjennettyä alkoi Meela toden teolla työskennellä. Se haisteli jälkeä rauhallisesti, perehtyi välillä ympäristöön, mutta palasi takaisin oikealle kohdalle jatkaakseen eteenpäin. Jälki oli pitkä, kaksi suoraa kulmaa ja pari polun ylitystä, joten siitä oli haastetta hieman kokeneemmallekin koiralle.
Meela kulki koko jäljen varmasti, huomattavasti äitiään hitaammin ja tarkkaavaisemmin. Se merkkasi makaukset kuopimalla maata(!) ja kääntyi aina oikein. Lopussa huomasi, että keskittymiskyky alkoi jo hieman herpaantua, mutta kyllä se loppuun pääsi maksalaatikkoaarteen luokse.
Melkoinen yllättäjä!

Olin jo tälle vuodelle haaveillut mejäkisoja Mintulle, mutta jos tätä menoa edetään, voisi Meelakin olla varteenotettava kilpailija. Olisi hauskaa saada lisää shelttejä jäljestyksen pariin, pikkupaimenia kun ei pahemmin mejäilyskaboissa näy.
Harmi kyllä meidänkin treenimme ovat jääneet kovin vähäisiksi harrastuksen työläyden takia. Toivottavasti sitä saisi otettua itseään niskasta kiinni, että saataisiin tekniikka hiottua siihen kuntoon, että kehtaisi joskus tuomareillekin esitellä.