Kuukauden ACE-annos

Viime sunnuntaina suuntasimme porukalla Kuopioon ACElle. Tällä kertaa meitä oli kouluttamassa Tiia Vitikainen, joka oli suunnitellut irtoamiseen ja koiran estehakuisuuteen keskittyvän radan. Otimme treeniin kuudentoista esteen pätkän, kävimme porukalla läpi ohjauskuviot ja radan, ja ei kun treenaamaan!

Rata itsessään ei ollut kovin haastava, mutta kyllä siihenkin ongelmakohtia saatiin kehiteltyä. Alussa neloshypyn kierto oli tosi vaikea, ja minun piti ohjata Minttu todella selkeästi kiertämään, että se meni oikein. Putkikuvion erottelussa ei ongelmaa, mutta kepeille oikeaan väliin haku oli haastavaa. Tämän jälkeen ongelmaksi muotoituikin seuraava takaakierto, jossa Mintulle piti jättää hurjasti tilaa että se lähti kiertämään, ja sitten kun onnistuimme itse kierrossa, jäivät minun aivoni jonnekin jälkeen ja sävelsin jotain ihan omia kuvioitani. Lopun kinkkisempi ohjauskuvio meni ihan hyvin, vaikka alkukierros oli vähän sellaisella "ööö apua, mitä nyt piti tehdä?"-meiningillä ja pienellä paniikilla vedetty.

Anniina kuvasi meidän ensimmäisen treenikierroksen, josta koostin videopätkän. Voisi vaikka opetella ajoittamaan käskyjä, olemaan jäätämättä ja hämmentymättä onnistumisista, ohjata paremmin koiran tasolla ja niin edelleen.

Huomaa kyllä, että yhdessä kohtaa keppien jälkeen tuon takaakierron mennessä oikein mulle tulee varsin itselleni tyypillinen black out - iskee huojennus siitä, että oho tää juttu toimikin kuten piti, ja unohdan sitten jatkaa sitä rataa. Samoin havainnollistuu mainiosti kykenemättömyyteni pysyä mukana siinä, mihin suuntaan oikeastaan pitää pyöriä ja mitä tehdä seuraavaksi. Olen vaan mielettömän huono hahmottamaan ohjaamistani!

Kakkoskierros meni suorastaan harvinaisen smoothisti koko rata alusta loppuun nollana, mutta eihän sitä tietenkään ollut kukaan kuvaamassa! Joten siinäpä minulle muistiin sitten yleinen rävellys ja pikkupaniikki.

 

Maanantain hallitreeneissä tehtiin Meelan kanssa kieputustreeniä, joka sisälsi kourallisen hyppyjä, kolme putkea, A-esteen ja parikymmentä kohtaa. Samoja esteitä siis hinkattiin pienessä tilassa edestä ja takaa, eri järjestyksissä yhä uudelleen ja uudelleen. Minulla oli ongelmia lähinnä radan muistamisessa, mistä tuli ohjaamiseen hirveästi löysäilyä ja koira teki turhankin suuria kaarroksia suuntaan jos toiseen.
Lopulta saatiin joku seminolla läpi, tyylipuhtaudesta ei sitten puhutakaan.

Tokot on ihan tosi kurjalla mallilla! Toivon vain, että kevääksi irtoaisi treenipaikka halliryhmästä, jossa ohjausta olisi joka kerta tarjolla.
Sisällä ollaan puuhasteltu pieniä juttuja. Meelalle olen koettakin kaavaillut tammikuulle, joten voisi tässä vaikka pikkuhiljaa yrittää palautella taas tekemisen meininkiä tähänkin lajiin! Tai sitten ei.

Mintun kanssa kilpaillaan itsenäisyyspäivänä tämän vuoden viimeiset kisat!

Sairasloman loppu

Eilen Meelan tikit poistettiin ja pikkusheltti saa taas alkaa nauttia irti juoksemisesta ja treenaamisesta ihan täysillä! Yllättävän hienosti se kaksi viikkoa malttoikin, ja mikä parasta, pakka pysyi eilen kasassa tauosta huolimatta, kun kääpiäisen laski agilitykentälle. Se teki jopa keinun ja kepit radalla oikein mallikkaasti.
Meelan välistävedot alkaa myös toimia hurjan kivasti. Putket 10-11 olivat tosi haastavat eikä tuo oikein hoksannut hakea oikeaan päähän, vaikka ollaan tuollaistakin treenattu. Piti sitten viedä se tosi lähelle ja juosta itse miljoonaa, että ehti ohjaamaan koiran sujuvasti putkelle 12.

Minttu oli mukana treenaamassa myös maanantaina, mutta niistä treeneistä ei ole juurikaan kerrottavaa, oli hieman tylsä meininki. Perjantaina sheltti suoritti Inkan säveltämää rataa oikein mallikkaasti, vaikka ensin putkien haku olikin hieman turhan haastavaa. Myös keppikulma tuotti jostain syystä ongelmia, mutta heti kun kun ohjaaja hoksasi jäädä hieman taaemmas ohjaamaan, alkoi sekin sujua.
Putkesta 16 tultaessa Minttu intoutui alkuun juoksemaan vieressä olevaan putkeen, mutta selkeällä ohjauksella ja käskyillä sekin sitten hoksasi, että nyt tullaankin putkien välistä, eikä suinkaan suihkita ihan miten sattuu.

Tänään käytiin montuilla kokoonpanolla Minttu, Meela, Myrn, Isla, Cara & Hupsis. Koirilla oli hauskaa, kun saivat kirmata pehmeässä hiekassa ja touhuta keskenään. Samalla Meelakin sai tehokkaasti purkaa remmilenkkeilyn aikaan patoutunutta energiaansa, ja varsin tyytyväisenä porukka nyt sitten lepäileekin rankan aamupäivän jälkeen!

Huomenissa suuntaamme jomman kumman sheltin kanssa ACE treeneihin Kuopioon.
Postauksen kuvat edellisviikkoiselta lenkiltä, kun kävimme porukalla Kontiolahden metsissä seikkailemassa.

Myrn 4½k

Viikonlopun treenit

Perjantain treeneihin raahautui peräti kokonainen ryhmällinen ahkeria agilityurheilijoita, sillä luvassa oli harvinaista herkkua: ohjaaja!
On aina hyvä omistaa lähipiirissään mahdollisimman monta agilityharrastajaa, jotka niin ikään hassaavat rahansa koulutuksiin ja ovat innokkaita jakamaan oppimiaan asioita eteenpäin. Nyt tällaiseksi ihmiseksi ilmoittautui Noora, joka jostain kumman syystä vielä itse tarjoutui tulemaan meille koutsiksi. Perjantaina. Illalla. Opiskelija.
Yhtälössä on jotain vikaa.

Treeneissä sen sijaan ei ollut!
Noora kasaili meille ulkomuistista seitsemäntoista esteen hieman sovelletun version Elina Jänesniemen koulutuksesta, johon oli itse osallistunut. Kokonaisena rata ei mahtunut halliin, mutta varsin näpsäkkä pätkä siitäkin saatiin mentäväksi!

No eihän me päästy edes ensimmäiselle esteelle, kun jo oltiin ongelmissa. Linjasin Mintun niin, että sen olisi helppoa hypätä este ja jatkaa sieltä sitten kakkosen takaakiertoon, menin itse jo valmiiksi kakkoshypyn luokse ohjaamaan. Tädää, koira ampaisi innoissaan minun luokseni, eikä sinne hypylle. Tehtiin pari toistoa niin, että ykköshypyn takana oli palkka valmiina, ja sen jälkeen oikein huolella työnsin koiran koko kropallani sinne ykköselle, ja hienosti onnistui!
Kakkonen takaa, twisti(hkö) ja putkeen. Putken kohdilla seurasi ensimmäisellä kierroksella yleinen jäätyminen - mihin sitten? Kaikki aivokapasiteetti piti keskittää aiemman ohjauskuvion suorittamiseen, ja siinäpä sitten oltiinkin lirissä. Onneksi havahduin useimmiten edes jotenkin hyvissä ajoin horroksestani, ja ehdin neloselle ottamaan koiraa, vaikka poispäinkäännös myöhästyikin ja vitosen lähestyminen meni vähän jäiseksi. Seiskahypylle tehtiin takaakierto ja niistopersjättö, jossa piti muistaa olla hyvissä ajoin niistämässä sitä koiraa, että ehti kirmata sopivasti A:lle. Mintun pysäytyskontakti toimi tosi hyvin namialustan kanssa (hah!) ja ehdin mennä ysihypylle. Esteelle selkeä merkkaus vasemmalla kädellä melkein maahan osuen, oikealla ohjaus esteelle ja jonkin sortin jaakotus, jossa piti muistaa ottaa koira käsi tarpeeksi matalalla vastaan ja ohjata putkeen. Putkihässäkkä oli helppo, jonka jälkeen pitikin sitten kirmata miljoonaa kepeille, jotta ehti olla siellä hyvin heittämässä koiraa kepittelemään, kun takaaleikkauksiinkaan ei ehkä auta vielä luottaa.
Lopun suora olikin sitten helppo nakki, vaikka Minttu ei tällä kertaa irronnutkaan ihan toivotulla tavalla, ja tehtiinkin sitten parit irtoamistreenit niin, että Noora palkkaili pallolla.

Ensimmäisellä kierroksella selvittiin putkille asti, toisella tehtiin loppusuora ja vielä koko hässäkkä onnistuneesti läpi. Suoritus näytti takuula lähinnä siltä, että ohjaaja on jatkuvasti paniikissa eikä juuri tiedä mitä tekee, mutta saatiin me se nollana läpi ja jutut pääkoppaan hautumaan. Treenikaverit kentän laidalta totesivatkin, että kylläpä sun koiras antaa paljon mokailuja anteeksi. Nii-iin, mutta juuri siksi se onkin maailman paras agilityn ensikoira. Meela olisi varmasti tässä vaiheessa jo räksyttänyt minut kumoon ja painellut suorittamaan rataa ihan ilman ohjaajaa, kun eihän moista tumpeloa tarvita hänen agilitytähteytensä suorituksia pilaamaan ;)

Lauantaille oltiinkin varattu hallia tokon merkeissä, niin pääsi Meelaki tekemään rauhallisia juttuja. Pikkusheltti oli suorastaan raivokas, eikä malttamista kunnon seuruuseen ja kärsivällisyyttä vaativiin juttuihin olisi löytynyt lainkaan. Vähän harjoiteltiin ruutua lähietäisyydeltä, ja sitä seuraamista. Kapulaakin se sai nostella, mutta nyt jumitetaan oikein urakalla pisteessä, jossa koira malttaa kantaa kapulaa oikein nätisti ja nostaa sen varmasti, mutta kun pitäisi istua ja katsoa ylöspäin, se sylkee sen suustaan.
Pitoharjoituksia ja joku purkkaviritelmäratkaisu tähän ongelmaan on varmaan luvassa joskus tulevaisuudessa.

Minttu duunaili noutoja, ruutua, merkkiä ja seuraamisia. Seuruut tehtiin tällä kertaa niin, että Anna sai naksutella sille sivusta milloin hyviä käännöksiä, milloin oikeaa paikkaa. Jäävät myös näin, jotta minun ei tarvinnut välittää muusta kuin käskyjen sanelemisesta ja eteenpäin kävelemisestä. Tosi kivoja juttuja saatiin aikaiseksi, vaikka treeniaika olikin tällä kertaa varsin rajallinen ja meidän piti lopettaa ihan kesken vepeporukan saapuessa hallille treenaamaan.

Pieniä läpimurtoja

Eilen olin Mintun mukaan agivuorolle. Ketään muuta ryhmästämme ei kuitenkaan kuulunut paikalle, joten treeniaikaa oli runsaasti. Hallissa oli valmiina putkeen irtoamisia, välistävetoja ja takaakiertoja sisältävä rata, joka ei juurikaan inspiroinut minua nyt, kun parina aiempanakin kertana ollaan melkein vastaavaa tehty. Puuhastelin sen kuitenkin kertaalleen läpi ja aloin miettiä, että mitäs sitten.

No tokoa tietenkin!
Pallo kaukopalkaksi ja lyhyitä seuruupätkiä, joista palkka oikeasta paikasta ja vireestä. Tehtiin vielä muutamia hyviä käännöksiä, mutten kyllä jaksanut kovin kauaa noita seuraamisia hinkata.

Metskun kanssa puuhasteltiin vähän. Ensin hetsasin kapulalla koiraa ja lähetin sen sitten hakemaan, ja nyt Minttu nosti kapulan epäröimättä ja toi sen oikein nätisti viereen. Jes!
Päätin tehdä vähän pitoharjoituksia esteillä, ja Minttu hyppi oikein onnistuneesti muutamia hyppyjä kapulaa kantaen.

Tästä innostuneena päätin koettaa hyppynoutoa, jota ollaan kerran aikaisemminkin hallilla koetettu. Ensin puisella kapulalla, toimii. Seuraavaksi päätin koettaa samaa uhkarohkeasti metskulla, ja myös metallikapula suussa homma toimi toikein hyvin. Jes!

Päivän paras juttu oli kuitenkin kaukokäskyt. Olen tehnyt niitä Mintun kanssa lähietäisyydeltä paljon, varsinkin maahan-seiso vaihtoja. Se on hoksannut homman hyvin ja liike toimii namilla vetäessä, mutta sitten jäin pohtimaan, kuinka lisätä välimatkaa. Jutustelimme lauantain kisoissa kohtalotoverini Anniinan kanssa koiriemme kaukojen opetuksesta, ja päätin koettaa, miten saisin Mintun itse tajuamaan oikean liikkeen.
Siispä testaamaan!

Namin kanssa Minttu tunkee koko ajan kohti minua, ja vaikka se tajuaakin nousta ylös-käskyllä ylös, lähtee se kävelemään kohti, mikä taas ei missään nimessä ole toivottu juttu.
Takapalkka sotki tilannetta niin, ettei Minttu malttanut enää keskittyä muuhun kuin siihen ihanaan palkkaan, ja alkoi venkoilla ihan ihmeellisyyksiä.
Lelupalkka edestä tuotti alkuksi saman tuloksen kuin nami, mutta päätin hieman vaihtaa tekniikkaa. Heitin Mintulle muutaman kerran pallon aina silloin kun se nousi, muttei ehtinyt vielä astua askeltakaan minua kohden. Parin toiston jälkeen halusin nähdä, oliko tämä harjoitus tuottanut tulosta. Ensin Minttu tarjosi paria askelta minua kohti, mutta kun palkkaa ei niistä herunut, se tarjosi - aivan oikein - täydellisen seisomaannousun! Jee! Uskalsin tehdä tätä kahden toiston verran, ja molemmat sujuivat oikein mainiosti ja koira malttoi odottaa palkkaa turhaan hötkyilemättä. Itse seisoin n. metrin päässä. Huraa, pieni askel eteenpäin tälläkin saralla!

Tässä vaiheessa treeniaika olikin jo hyvin tehokkaasti käytetty, ja oli aika lähteä hallilta kohti kotia. Mutta ai että oli kivaa treenailla tokoa, kun homma toimi ja saatiin tosi paljon irti treeneistä!

Kotona sitten odottikin vähemmän hilpeä yllätys. Ryhtyessäni tarkistamaan Meelan leikkaushaavan vointia, huomasin yhden tikin kadonneen kokonaan.
En käsitä, miten tällainen on edes mahdollista. Koiralla on kauluri koko ajan päässään, se ei saa leikkiä sisällä kavereiden kanssa, ulkona mennään huollettuja teitä pitkin mahan suojaava suojapuku päällä, mutta silti Meela onnistuu saamaan tikin jonnekin? Haava ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään pahalta, ja aamusella eläinlääkäristäkin vakuuteltiin, ettei koiraa tarvitse enää lähteä parsimaan uudelleen, kun mahassa ei varsinaista reikää ole eikä sieltä tule nesteitä.
Toivottavasti loput tikit pysyvät paikoillaan paranemisen loppuun saakka!

Kökköilyä Kuopiossa

Perjantaina tapasimme Kuopiossa ensin Myrnin kasvattajan Maikin, sekä istuskelimme kahvilla Maijun luona, kiitokset vaan sumpeista! Minttu irvisteli koko illan sitä kosiskelleelle Duffylle, Myrn taas keskittyi kasvattajansa naaman pesemiseen ja luiden onkimiseen lelukorista.
Sieltäpä suuntasimme sitten vielä yöksi ystäväni luokse, jotta aamulla olisimme Mintun kanssa skarppeina Musti & Mirri-areenalla kisaamassa agilityä!

Kisattiinhan me.
A-radalle mentäessä oli varma fiilis, että vitsit kun on hyvä rata, ja tästä selvitään tosi helposti. Startattiin ensimmäisinä, ja virittelin koiraa ennen radalle lähtöä, että se olisi innoissaan. Jostain syystä aloitus toi mieleen ensimmäiset möllimme tässä samaisessa hallissa. Minttu ihmetteli maata ja oli kiinnostuneempi keinonurmen tutkimisesta kuin agilityesteistä.
Alku koituikin sitten kohtaloksemme. Olin kauempana ottamassa Minttua vastaan, kuten miljoonat kerrat olen treeneissäkin ollut. Minttu kiersi ensimmäisen hypyn. Siinä oli melkoinen mitä nyt tapahtui-hetki ohjaajalle, aiemmin koira on nimittäin hypännyt ensimmäisen hypyn, vaikka olisin kierinyt selälläni kumirouheen seassa ja laulanut kansallislaulua hyppy-käskyn sijaan. Näin kuitenkin tapahtui, ja siinäpä se alun ohjaus sitten hajosikin. Jouduin lähtemään aika lailla samasta pisteestä kuin koirakin, mistä seurasi se, että kakkosesteen taakse suunnittelemani valssi meni päin seiniä ja putkelle lähetys epäonnistui. Minttu turhautui, ja meille osoitettiin viisi virhepistettä. Tuntui, että koira olisi eksynyt putkeen. Siitä loppuun asti rata menikin sitten ihan mukavasti ja suunnitelmien mukaan, Minttu haki hieman haastavan keppikulmankin oikein mainiosti.
No, nollatulos meni kuitenkin jo siinä putkella, kun ilmeisesti ykköshypyn kiertoa ei laskettu virheiksi.

B-rata oli hieman kinkkisempi, ja arvelin meidän tiemme kusahtavan kepeille. No niinpä siinä kävikin, kun en saanut koiraa ihan tarpeeksi nopeasti hypyn jälkeen haltuun ja se puikahti sisään kepeille väärältä puolelta. Uusintayrityskään ei toiminut, joten kasassa kymmenen virhepistettä. Kuulema Minttu oli saanut vielä vitosen kontakteilta, en kyllä itse huomannut keskittyessäni näköjään juoksemaan lujaa eteenpäin koiran ohjaamisen sijaan.
Huonon meiningin tuntu jäi tältäkin radalta, jotenkin oli tahmea olo sekä koiran, että ohjaajan puolesta. Mikä nyt varmastikin on ihan vaan ohjaajan vika, Minttu kun hyvin herkästi imaisee minun mielialani itseensä.

Seurasin sivusta hyppyrataa, ja harmittelin kotona sairastelevaa pikkushelttiäni. Olisi meinaan ollut ihan meidän rata!
Onneksi on yhdet kisat tälle vuodelle, joissa kisailla Mintun kanssa. Ensi vuonna starttia saakin odottaa alkukevääseen, kun sydäntalvella eivät idän seurat kilpailuja näytä suosivan.

Meela on toipunut leikkauksesta hyvin. Tänään siitä on kolme päivää, ja sheltti haluaisi lähinnä juosta ja meuhkata vanhaan tapaan kavereiden kanssa, eikä kipuilusta näy merkkiäkään.

Potilas Maami

Sisarukset Isla & Meela kokivat tänään tyräleikkauksen Jari Ahon vastaanotolla. Tapahtuma tarjosi minulle aimo kevennyksen kukkaroon, yhden kappaleen nukutusdarraisia shetlanninlammaskoiria ja mahdollisuuden kirmata viikonlopun viettoon jo hyvissä ajoin ennen virallisen työajan loppumista.
Meelalle tilanne taas tietää kahden viikon treenitaukoa ja rajoitusta ylenpalttiseen riekkumiseen, mutta eipähän tarvitse pelätä, että sen napa jonain päivänä ratkeaisi liitoksistaan.

Lääkärissä avustellut Inka tarjosi pari kuvaa siskosten heräämöhetkistä.

Tervettä menoa!

Olen tällä hetkellä harjoittelussa kulttuuritoimella, ja pakko kertoa, että työ on enemmän kuin ihanaa. Teen graafista materiaalia, autan tapahtumajärjestelyissä ja touhuilen kaikkea hyvin itsenäisesti. Satunnaiset tapahtumapäivät luovat sisältöä työjaksoihin. Tällä kertaa osallisuuteni Tervettä menoa!-tapahtumaan oli kuitenkin ihan yliveto, pääsin nimittäin esittelemään koiraharrastuksia oman seurani, Pohjois-Karjalan Seurakoirien, puitteissa.

05.30 seisoimme hallilla kanniskelemassa esteitä pihalle, josta isäni (Oikeasti, kuka vapaaehtoisesti lähtee tuohon aikaan roudaamaan jotain esteitä! Paras isä.) noukki ne peräkärryyn ja farkkunsa takakonttiin. Kuuden jälkeen olimmekin jo Areenalla purkamassa lastia ja raahaamassa esteitä pisteellemme. Sheltit saivat torkkua aamun kevarissaan samalla, kun minä järjestelin tapahtumaa ja rakentelin muiden seuralaisten kanssa pistettä kuntoon. Pöytä täyttyi nopeasti treenikamppeista, läppäriltä pyöri milloin slideshow Poksilla harrastettavista lajeista, milloin youtubesta Cruftsin agilityvideoita.

Kun kymmenen aikoihin ensimmäiset koululaiset tulivat paikalle, oli vastaanotto hieman jäätävä. Ensimmäisen ryhmän oppilaat eivät olleet lainkaan kiinnostuneet koirista tai jääneet katselemaan agilityjuttuja. Onneksi väkeä lappoi koko ajan lisää, ja hiljalleen nuoret rohkaistuivat silittelemään nelijalkaisia ja kyselemään harrastuksista. Loppupäivän väkeä virtasikin paikalle tasaiseen tahtiin juttelemaan koirista, koiraharrastuksista, koulutuksesta ja milloin mistäkin. Tehtiin agilityä ja tokoa, koirat vastaanottivat rapsutuksia koko päivän aina kyllästymiseen asti.

Pakko kyllä kehua noita shetlantilaisia! Vastapäätä pistettämme oli liitokiekkoa esittelevä piste, jossa metallitelineet kolisivat ja kiekot lentelivät. Taustalla soi koko ajan musiikki, joka onneksemme ei ollut meidän päädyssämme hallia kovinkaan voimakasta. Nuoria vieraili paikan päällä päivän aikana reilut tuhat. Häiriötä oli valtavasti, mutta molemmat sheltit kuuntelivat koko ajan minua, halusivat uusia tehtäviä ja ignorasivat parhaimmillaan kaikki rapsuttelijatkin, kun työskentely olisi ollut niin paljon kivempaa kuin siliteltävänä oleminen.

Kaikista pisteellämme kävijöistä eniten mieleen jäi kuitenkin eräs hyvin lyhytkasvuinen, varmaankin jollain tapaa myös kehitysvammainen nuori. Minttu oli tyttöä noin vyötäisille asti korkea, ja hän kertoi katsoneensa paljon agilityvideoita ja toivovansa joskus voivansa itsekin harrastaa agilityä. Esittelimme hänelle pieniä agilityjuttuja, ja tyttö tiedusteli, voisikohan itsekin kokeilla. Tiesin Mintun olevan sellainen, että se lähtee kenen tahansa matkaan, joten miksipä ei. Koiran työskentelyä seurattuani voin vain todeta, että siinä on kyllä maailman ihanin, viisain ja taitavin otus! Minttu kuunteli vierasta ohjaajaansa aivan mahtavasti, sopeutti oman viretilansa tämän toimiin ja työskenteli rauhallisesti, mutta iloisesti. Vaikka käskytys oli jokseenkin sekavaa ja vauhti luonnollisesti varsin hidasta, Minttu käpsytteli mukana ja hyppeli esteiden yli, kun niitä tuli edelle. Kaksikon työskentelyä oli ihanaa seurata.
Tyttö pyysi ohjaajaansa ottamaan videon, että voisi kotona näyttää äidilleen, miten oli itse viimeinkin päässyt kokeilemaan agilityä.
Oli aivan mahtavaa, että saatoimme Mintun kanssa tarjota nuorelle tuollaisen positiivisen kokemuksen, joka varmasti jäi voimakkaasti mieleen. Ihan uskomatonta, miten paljon iloa oma koira voi luoda asialla, joka itselle on täysin arkipäivää.

Loppupäivästä molemmat sheltit olivat aivan rättiväsyneitä, ja kahden aikoihin viimeisten koululaisten poistuessa ne kömpivät tyytyväisinä häkkiinsä lepäämään.
Kotona kävimmekin kolmisin päiväunille, eikä kukaan herännyt edes siihen, että Anna ja Myrn tulivat kotiin.
Varsin erilainen työpäivä ja kokemus sekä minulle että koirille, nimenomaan positiivisessa mielessä! :)

Agilityjuttuja

Sitä tietää valinneensa koiralle oikean lajin, kun agilityhallin pihalle päästyään se alkaa täristä innosta ja kävellä kuin tennesee walker. Meela palasi kolmen viikon tauolta agilityn pariin, ja voi että oli sitä virtaa!
Sain maanantain pentutreeneissä juosta itseni kuoliaaksi, kun paikalle ei tullut muita treenaajia ja ehdin sitten harrastaa kahden koiran kanssa.

Joskus muinon (liekö parin viikon takaa) treenaamassa olimmekin sitten minä, Ansku ja Emmi. Alun alkujaan Maijan blogista nyysitty rata tarjosi ohjaajille ja koirille ihan kivasti haastetta.

Suurimmat ongelmat tällä radalla löytyivät ehdottomasti puomin ja putken yhdistelmästä, kun Minttu olisi halunnut koko ajan kontaktille. Eipä lienet ihmekään, kun yleensä niiltä ihanilta kontakteilta saa aina nameja!
Alkuun olin jatkuvasti myöhässä 7-8 välillä, mikä hankaloitti suunnitelmiani esteelle 9 mentäessä. Kepeille meno oli kuitenkin tosi hyvä, mutta putkelle lähetyksessä se sitten haki aina kontatkit.
Hyppyä numero 13 me treenattiin aika lailla, koska puomi jäi minun ja koiran väliin. Ensin Emmi palkkaili sitä esteen taakse pallolla, jonka jälkeen Minttu alkoi hakea sinne aika kivasti.
Ehdottomasti hauskimmat hetket treeneissä vietettiin, kun muut vähän kyseenalaistivat sitä, onko kannattavaa juosta väli 15-17 siten, että puomi tulee väliin vai ei. Itse olin vahvasti sitä mieltä, että minähän leijeröin ja minähän kerkeän juosta paremmin niin, kuin että törmäilen putkesta tulevaan koiraan ja koko hommasta tulee katastrofi. Ilmeisesti otin haasteen vähän turhankin tosissaan, kun spurttailin renkaan taakse sellaisella kiireellä, että kääntyessäni vastaanottamaan koiraa lensinkin persiilleni keinonurmelle. Oli siinä treenikavereilla sitten nauramista!
Eipä silti, juurikin tällä tekniikalla rata mentiin puhtaasti alusta loppuun, hah!

Viime perjantaina tehtiin sitten tällaista, ja Meelakin pääsi tosiaan pitkästä aikaa mukaan. Otin Meelan ensin radalle, ja sehän meinasi räjähtää käsiin saman tien. Rata oli tuollainen valmiina olleista esteistä sovellettu versio, jolla tehtiin ensimmäistä kertaa ihan tarkoituksellisesti sitä keinuakin radalla. Meela teki sen tosi hienosti, joten enää pitää varmistella rengas, pussi (josta nytkin oli juoksemassa aina ohi) ja kontaktit, niin voitaisiin mennä kisoihin!

3-4 välistävedot ovat ihan maininnan arvoinen juttu, koska Meela teki ne tosi hienosti! Olen opettanut niitä Meelalle niin, että voin itse juosta koiran takana tai rinnalla ilman rintamasuunnan muuttamista, sillä näin nopean koiran kanssa en millään ehdi kääntyilemään, juoksemaan ja ohjaamaan samanaikaisesti. Nelosen jälkeen koira käteen ja putkeen, josta olikin melko suora kulma kepeille. Meela malttoi jopa tehdä kepit kunnolla tauon jälkeen, mikä yllätty minut totaalisesti. Jäin tarkoituksella hieman taakse Meelan kepitellessä, jotta seiskalle vienti olisi helpompi ja ehtisin ottaa etumatkaa putkelle mentäessä. Hieman kiirettä pukkasi suorilla putkilla, mutta hyvin niistäkin sitten lopulta selvittiin. Muuten radassa ei kinkkisempiä kohtia ollutkaan, paitsi toki tuo pussi, johon Meela ei vielä hae ollenkaan.

Mintun kanssa rata meni helposti läpi, vaikka kepeillä sitä joutuikin vielä aika paljon tukemaan ja kulkemaan mukana. Helpointahan olisi ollut, että koiran olisi voinut vaan jättää kepittelemään yksinään ja mennä itse jo hypylle valmiiksi. Tosi hyvin otti kuitenkin keinun kontaktit ja kääntyi napakasti hypyn 16 jälkeen, kun laitoin sen hyppäämään sen aina eri suunnasta kuin ratapiirroksessa.

Lauantaina käytiin tokoilemassa porukalla.
Minttu teki piilopaikkiksen, metallinoutoa, luoksarin stoppeja (jotka oli tosi jees!) ja seuruuharjoituksia. Olen huomannut sen alkaneen poikittaa hieman seuruussa, joten panostin siihen, että olen itse kropaltani suorassa ja koira tekisi lyhyitä pätkiä oikein.
Myös halliympäristö on haastava paikka Mintulle treenata, koska se paineistuu herkästi äänistä ja siitä, että ovesta rampataan sen tehdessä tokojuttuja. Harjoitukset pidettiin helppoina, ja kaikki sujui varsin ongelmitta niin kauan, Minttu paineistui hirveästi siitä, että halliin tulivat Anna & Myrn kesken sen paikallaistumisharjoituksen. Vein ven sitten autoon rauhoittumaan, ja lopputreeneistä saatiin ihan onnistuneita juttuja tehtyä.

Meela kävi kierroksilla jo ihan agilityhallin vuoksi, ja ei ensin malttanut seurata kunnolla ollenkaan. Helpotin harjoitusta ja palkkailin oikeaa kohtaa ja keskittymistä, niin alkoihan sitä kunnon seuruutakin tulla sieltä! Teimme hieman jääviä ja luoksariakin, kaukokäskyjä ja naksuttelin sille kapulan kantamista. Meela alkaa olla nykyään aika innoissaan kapulasta, ja tarjoaa sen nostelua ja kantamista itsenäisesti.

Tunnin tokoilun jälkeen päätettiin yhteistuumin treenailla kontakteja pöydän ja alastulon avulla, sekä lyhyitä keppejä. Naksuttelin molemmille shelteille kontaktijuttuja, ja varsinkin Meelan kohdalla kotiharjoittelu on selvästi tuottanut tulosta! Se tarjosi oikeaa asentoa innoissaan ja homma meni oikein hyvin.

Kepeillä vaadin molemmilta mahdollisimman itsenäistä suoritusta, mikä tarkoitti Mintun kanssa sitä, että autoin sen alkuun ja se sai itse kepitellä jokusen välin yksinään ja palkka tuli avustajalta kauempaa. Meela taas meni yksin kepeille ja teki ne minun seisoskellessani odottamassa, palkka taas avustajalta. Meelalla tein vielä lähetyksiä ja eri kulmia, lähdin välillä juoksemaan pois koko kepeiltä ja aina vaan meni tosi hyvin!
Ensi kerralla koetan täysillä kepeillä Meelan kanssa, Minttu saa pitää kuusi keppiä vielä jonkun aikaa.

Tällaisia treenipäiviä voisi pitää useamminkin! Talvella into treenata ulkona on niin nollissa, että halli on ihan huippu ympäristö treenata sitä tokoakin. Ehkä pitäisi hakeutua johonkin tokoryhmäänkin, jos oikein innostuisi.
Kevyt keppi- ja kontaktitreenikään ei ole koskaan pahitteeksi, ja sen ehtii hyvin heittää tuohon tokojen loppuun. Voisi ottaa tavaksi!
On muuten tosi hyvä saada näitä ideoita, kun vuosi on vaihtumassa. Ensi vuodelle on tiedossa sellaisia suunnitelmia, että huh huh... ;)