Tervettä menoa!

Olen tällä hetkellä harjoittelussa kulttuuritoimella, ja pakko kertoa, että työ on enemmän kuin ihanaa. Teen graafista materiaalia, autan tapahtumajärjestelyissä ja touhuilen kaikkea hyvin itsenäisesti. Satunnaiset tapahtumapäivät luovat sisältöä työjaksoihin. Tällä kertaa osallisuuteni Tervettä menoa!-tapahtumaan oli kuitenkin ihan yliveto, pääsin nimittäin esittelemään koiraharrastuksia oman seurani, Pohjois-Karjalan Seurakoirien, puitteissa.

05.30 seisoimme hallilla kanniskelemassa esteitä pihalle, josta isäni (Oikeasti, kuka vapaaehtoisesti lähtee tuohon aikaan roudaamaan jotain esteitä! Paras isä.) noukki ne peräkärryyn ja farkkunsa takakonttiin. Kuuden jälkeen olimmekin jo Areenalla purkamassa lastia ja raahaamassa esteitä pisteellemme. Sheltit saivat torkkua aamun kevarissaan samalla, kun minä järjestelin tapahtumaa ja rakentelin muiden seuralaisten kanssa pistettä kuntoon. Pöytä täyttyi nopeasti treenikamppeista, läppäriltä pyöri milloin slideshow Poksilla harrastettavista lajeista, milloin youtubesta Cruftsin agilityvideoita.

Kun kymmenen aikoihin ensimmäiset koululaiset tulivat paikalle, oli vastaanotto hieman jäätävä. Ensimmäisen ryhmän oppilaat eivät olleet lainkaan kiinnostuneet koirista tai jääneet katselemaan agilityjuttuja. Onneksi väkeä lappoi koko ajan lisää, ja hiljalleen nuoret rohkaistuivat silittelemään nelijalkaisia ja kyselemään harrastuksista. Loppupäivän väkeä virtasikin paikalle tasaiseen tahtiin juttelemaan koirista, koiraharrastuksista, koulutuksesta ja milloin mistäkin. Tehtiin agilityä ja tokoa, koirat vastaanottivat rapsutuksia koko päivän aina kyllästymiseen asti.

Pakko kyllä kehua noita shetlantilaisia! Vastapäätä pistettämme oli liitokiekkoa esittelevä piste, jossa metallitelineet kolisivat ja kiekot lentelivät. Taustalla soi koko ajan musiikki, joka onneksemme ei ollut meidän päädyssämme hallia kovinkaan voimakasta. Nuoria vieraili paikan päällä päivän aikana reilut tuhat. Häiriötä oli valtavasti, mutta molemmat sheltit kuuntelivat koko ajan minua, halusivat uusia tehtäviä ja ignorasivat parhaimmillaan kaikki rapsuttelijatkin, kun työskentely olisi ollut niin paljon kivempaa kuin siliteltävänä oleminen.

Kaikista pisteellämme kävijöistä eniten mieleen jäi kuitenkin eräs hyvin lyhytkasvuinen, varmaankin jollain tapaa myös kehitysvammainen nuori. Minttu oli tyttöä noin vyötäisille asti korkea, ja hän kertoi katsoneensa paljon agilityvideoita ja toivovansa joskus voivansa itsekin harrastaa agilityä. Esittelimme hänelle pieniä agilityjuttuja, ja tyttö tiedusteli, voisikohan itsekin kokeilla. Tiesin Mintun olevan sellainen, että se lähtee kenen tahansa matkaan, joten miksipä ei. Koiran työskentelyä seurattuani voin vain todeta, että siinä on kyllä maailman ihanin, viisain ja taitavin otus! Minttu kuunteli vierasta ohjaajaansa aivan mahtavasti, sopeutti oman viretilansa tämän toimiin ja työskenteli rauhallisesti, mutta iloisesti. Vaikka käskytys oli jokseenkin sekavaa ja vauhti luonnollisesti varsin hidasta, Minttu käpsytteli mukana ja hyppeli esteiden yli, kun niitä tuli edelle. Kaksikon työskentelyä oli ihanaa seurata.
Tyttö pyysi ohjaajaansa ottamaan videon, että voisi kotona näyttää äidilleen, miten oli itse viimeinkin päässyt kokeilemaan agilityä.
Oli aivan mahtavaa, että saatoimme Mintun kanssa tarjota nuorelle tuollaisen positiivisen kokemuksen, joka varmasti jäi voimakkaasti mieleen. Ihan uskomatonta, miten paljon iloa oma koira voi luoda asialla, joka itselle on täysin arkipäivää.

Loppupäivästä molemmat sheltit olivat aivan rättiväsyneitä, ja kahden aikoihin viimeisten koululaisten poistuessa ne kömpivät tyytyväisinä häkkiinsä lepäämään.
Kotona kävimmekin kolmisin päiväunille, eikä kukaan herännyt edes siihen, että Anna ja Myrn tulivat kotiin.
Varsin erilainen työpäivä ja kokemus sekä minulle että koirille, nimenomaan positiivisessa mielessä! :)