Tavoitteet vuodelle 2014

Vuodelle 2013 asetin tavoitteiksemme

Minttu
- VOI kuntoon ja ulkokisakauden alettua kokeisiin!
Käytiin kokeilemassa, mutta kisatilanteessa homma ei vielä toiminutkaan. Liikkeet ovat olleet suurinpiirtein kasassa hajonnutta tunnaria lukuunottamatta, mutta loppujen lopuksi päädyin vielä viilaamaan monia asioita.

- Agilityssä kakkosiin
Voi kyllä! Ja kaksi LUVAakin tuli kakkosluokasta hankittua, joten hyvin on tämä tavoite pitänyt.

- Itsenäisemmät kepit
Keppiprojekti otettiin molempien koirien kanssa, ja Mintun keppityöskentely on parantunut valtavasti. Toimii eri kulmista, takaaleikkaukset, minusta poispäin kepittelyt ja vaikka mitä muuta. Jatkamme kuitenkin kehittymistä tällä osa-alueella edelleen.

- Kontaktit kuosiin
Treeneissä 99% onnistuminen, kisoissa heikompi, minkä päätin lopulta koiralta salliakin. Älkää tehkö tätä kotona.

Meela
- ALO1 --> AVO starttaus kesällä
Molemmat tavoitteet saavutettu! AVO-liikkeet tosin jäivät vielä siihen kuosiin, ettei niillä ykköstulosta hankittu. Ne, mitä koira suoritti olivat aina hyviä suorituksia, mutta etenkin luoksarin stoppi ja kaukokäskyt aiheuttivat päänvaivaa. Oma kisajännitys näkyy etenkin Meelan suorituksissa.

- Keväällä agilityssa kisoihin, nollia pöytään
Kisoihin suuntasimme heti tammikuussa ja Meela mitattiin minikoiraksi. Kilpailimmekin aktiivisesti pitkin vuotta, ja Meela siirtyi kesän aikana kakkosluokkaan. Kakkosissa palikkamme eivät enää natsanneetkaan niin hyvin yhteen, vaan pieniä virheitä tuli tehtyä radalta toiselle, suurimpana murhekryyninämme kepit, joilla ohjaaja ei osannut oikein käyttäytyä. Nämä asiat tiedostaen kuitenkin kohti ensi vuotta! :)

- Kevät kotimaan näyttelyitä kierrellenMeela kävi muutamissa näyttelyissä ja sai ensimmäisen Suomen SERTinsäkin. Todella hyvä saldo meidän näyttelytahdilla, enkä voisi olla koiraan enempää tyytyväinen.

Kuva maaliskuulta 2013, ei meillä ihan noin paljoa lunta ole!

Vuonna 2014 aiomme saada aikaan

Minttu
- Tokossa VOI tulos
- EVL-liikkeet treeniin

- Agility
- Koira kolmosiin ja siellä ehjiä ratoja
- Itsenäisemmän kontaktit
- Vielä paremmat kepit
- Käännökset kasaan

- Viron sertin metsästys
- Mahdollisuuksien mukaan rallytokoiluhupailun aloitteleminen
- Syksyllä sienestämisprojektin jatko luonnossa

Meela
- Pentuprojekti kunnialla loppuun
- Tokossa AVO1, VOI-liikkeet hyvälle mallille

- Agility
- Kepit itsenäisemmiksi ja varmemmiksi
- Kontaktit itsenäisemmiksi
- Kontaktit nopeammiksi
- Irtoaminen!
- Estehakuisuus

- Mikäli koira palautuu pennuista hyvin, EE MVA & FI MVA, ehkä jopa Latviaan kokeilemaan
- Mahdollisuuksien mukaan rallytokohupailun aloitteleminen
- Luonnetesti?

Yhdessä
- Koiran lihaskunnosta huolehtiminen
- DOBO-harrastuksen vakiinnuttaminen harjoituskalenteriin
- Valmennuksia, kursseja, mitä vaan ohjattua. Mieluusti vähintään kerran kuussa!
-Treenipäiväkirjan pitäminen, suunnitelmallisuutta vielä enemmän treeneihin

Valitut palat 2013

Vuoden loppupuolella minusta on aina mukavaa kaivella vähän menneitä ja muistella parhaita juttuja kuluneelta vuodelta. Kuten aiemminkin, ehti myös vuonna 2013 tapahtua paljon kaikenlaista.

Tänä vuonna en jaksa tehdä kuukausittaista katsausta kuluneesta vuodesta, vaan kirjaan ylös mieluummin...
Järjestys on täysin spontaani.

Kymmenen ikimuistoisinta tapahtumaa/asiaa vuodelta 2013

 1. Roadtrip Pohjoiseen

Tämä retki palaa kerta toisensa jälkeen mieleeni. Meillä oli mahtavaa - upeita maisemia, uusia ihmisiä, hienoja koiria, paras mahdollinen matkaporukka, upeat shelttimme, Abisko... Vaikkei kisatuloksilla kehuttukaan, oli agilitykilpailu vieraassa maassa ja kisakulttuurissa jännittävä kokemus.

Meillä ei ollut turhaan kiire minnekään, eikä matkaa suuniteltu kovin tarkkaan etukäteen. Kävimme Norjassa vain toteamassa että siellä oli ihan kamala sää ja näimme valaita sattumalta pysähtyessämme metsästämään maisemia. Ajoimme läpi yön Abiskosta Helsinkiin ja sieltä takaisin kotiin. Nukuimme tienposkessa Norjassa, autossa huoltoaseman pihalla, homeisessa kennelkerhon tilassa.

Jotain, mitä aion ehdottomasti tehdä uudelleen.

 2. Lieksan kisaviikonloppu

Mietin hetken, listaisinko myös Iisalmen kisat erikseen, mutta päätin mainita niistä tässä yhteydessä. Ne olivat kisat, joissa Minttu nousi kakkosiin. Joihin me lähdimme ihan mielettömän aikaisin Nooran ja Anniinan kanssa, ja joissa oli aivan järkyttävän kuuma. Vitsailimme mennessämme, että Minttu se nousee ekalta radalta ja sitten me ollaan siellä koko päivä - ja Minttuhan nousi.
Ja me oltiin koko päivä. Eikä se oikeastaan haitannut yhtään, kun virittelimme autoon lakanan varjoksi ja kävimme ostamassa kaupasta hedelmiä ja jäätelöä.

Tunnelmaltaan ja onnistumisiltaan ikimuistoisimmat ovat kuitenkin olleet nimenomaan nuo Lieksan kilpailut. Meelan kanssa turasimme ensin muutaman radan, mutta tuomari Tuija Kokkonen päätti muistaa meitä pienellä palkinnolla reilusta kilpahengestä koiran kanssa ja totesi, että vähän kun vielä kypsyy, niin hyvä teistä tulee.

Seuraavana päivänä Meela teki viimeisen nollaratansa ykkösissä ja nousi kakkosiin.
Samana päivänä Minttu juoksi nollavoittoon ja sai LUVAn kakkosista, mikä oli aivan huikean hieno juttu.

Lieksassa ehti myös riemuita muiden suorituksista, kisoissa kun oli melkein vain ja ainoastaan tuttuja koirakoita. Siellä halailtiin, iloittiin ja kannustettiin toisia täysillä.

3. Tapaus Rakvere

Rakveren näyttelyreissu huhtikuussa on se nimenomainen matka, johon palaan joka kerta, kun joku ehdottaa kanssani jonnekin lähtemistä. Ihan oikeasti, kukaan ei voi saada matkalleen mahtumaan yhtä paljon epäonnea kuin me saimme.
Ei riittänyt, että autosta hajosi takalasi (mutta meitä ei ryöstetty!), vaan sen piti levitä loppumetreillä Jyväskylään. Hostelimme oli kammottava eikä navigaattoritta Virossa seikkailu ollut vielä tällä kertaa kovin turvallisen tuntuista hommaa. Me kuitenkin selvisimme reissusta voittajina kotiin, ja paluumatkalla autossa matkusti EE MVA-kessu, sekä pari sertiä pokannutta shetlanninlammaskoiraa.

4. Pieksämäen näyttely

Näyttely ajoittui epäonnisesti vihonviimeiselle tori-viikonlopulleni, jolloin minun täytyi olla töissä. Onneksi kotoani kuitenkin löytyi luottohenkilö, jolle koirani saatoin antaa esitettäväksi.

Olin koko päivän odottanut hermostuksissani tulostietoja näyttelystä. Niiden venyminen saattoi merkitä vain yhtä asiaa: koira pärjäsi, tai kehät olivat aivan helkkaristi myöhässä. Olimme roudaamassa äänikamoja pois lavalta, kun Anna viimein soitti, että koirasi voitti juuri kaikki ja sai sertin.
Ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen, sillä koko äänimiesporkukka ja työkaverini kääntyivät katsomaan ja huikkailemaan onnitteluja, vaikkeivät oikeastaan asiasta mitään ymmärtäneetkään.

Loppupäivän odotin aivan täpinöissäni kotiin pientä Maasua, joka oli juuri lunastanut paikkansa shelttilehden sertivoittajat-galleriassa.

5. Kanttarellikoira Minttu

Koiran hajuaistin hyödyntäminen on mielestäni pohjattoman mielenkiintoinen, mutta silti kovin vieras aihe minulle. Joka tapauksessa olin jo pari vuotta pyöritellyt mielessäni sienikoiran kouluttamista, ja nyt siihen tarjoutui parhain mahdollinen tilaisuus Vihmerän sienikurssilla.

Oppiminen oli mielenkiintoista ja koiralle mielekästä. Se omaksui asiat nopeasti, ja syksyllä harjoittelimme omassa metsässä tutulla sienipaikalla ihan oikeiden sienten ilmaisemista. Minttu löysi ne ja ilmaisi, mikä oli... no, ihan mielettömän siisti juttu!
Yksi porras koirankouluttajana saavutettu.

6. Joensuu KV

Joensuun näyttely on yksi vuoden suosikkinäyttelyistäni ihan jo siksi, että siellä ovat käytännössä kaikki. Meillä oli oma teltta pystyssä kehien laidalla, ja siellä vierailivat pitkin kaksipäiväistä näyttelyä vähän kuka milloinkin. Tärkeitä naamoja joka tapauksessa!

Sunnuntaipäivä meni ihan yli odotusten, kun Meela esiintyi upeasti sijalle PN4 ja sai VARA-CACIBIN. Ei haitannut, vaikka silloin satoi aivan järkyttävät määrät vettä, teltan kattoa piti olla tyhjäämässä jatkuvasti ettei se romahtanut veden painosta ja koiraakin suojella kastumiselta. Meillä on kuvia, joissa näkyy näyttelyaluetta ravistellut rankkasade. Ihan hullusti vettä!

Kuva: Sirpa Saari

7. Messarireissu

Messukeskuksen Voittaja-näyttely on toinen vuoden suosikkinäyttelyistäni, vaikken koskaan aiemmin sinne ole koiria ilmoittanutkaan. Siellä on omanlainen tunnelmansa, ja noh, kuten Joensuussakin, on myös Messarissa yleensä käytännössä kaikki tutut naamat ja kaupan päälle myös ne, joita ei kovin usein vuoden varrella muutoin tule tavanneeksi.
Niin, ja ei varmaan tarvitse edes mainita kaikki niitä ihania kojuja ja näytöksiä, jotka kuuluvat oleellisena osana tähän näyttelyyn! Ostan hyvin harvoin koulutustarvikkeita tai muita juttuja muualta kuin Messarista, tämä on se hetki kun täydennän treenikampevarastoni tulevaa vuotta ajatellen.

Tänä vuonna retkeemme toi uuden vivahteen Myrnin pyörähtäminen kehässä. Pikkumusta menestyi yli odotusten ja ilo muiden menestyksestä oli niin ikään mahtavaa. Maikin ja kumppaneiden kanssa pyörähtäminen isossa kehässä Amor'jade kasvattajaryhmässä kruunasi lauantaipäivän, ja iltaa vietettiinkin iloisissa merkeissä ensin ravintolassa syöden ja sitten Afrikan tähteä parin virvokkeen parissa pelaillen. Sunnuntaina oli mukavaa vain keskittyä kehiin, näytöksiin ja shoppailuun, illan kohokohtana tietenkin paitsi isot kehät, myös ulkona porukalla syöminen.
Ensi vuonna uudestaan!

Ihan suosikki-harrastekuvani Mintusta! Kuva: Emmi Hirvonen

8. Ja se oppiminen - kurssit ja koulutukset

Laskeskelin, että vuonna 2013 kävimme kuukausittain vähintään yksissä ulkopuolisen kouluttajan vetämissä treeneissä. Se on aika hyvä saldo näillä nurkilla, varsinkin kun omalla seurallamme ei vielä 2013 moista mahdollisuutta ollut järjestää kuin muutaman kerran valmennusten muodossa - niistä tosin olin enemmän kuin innoissani ja osallistuin jokaiseen tarjolla olevaan.

Viime vuosi oli Mintun osalta suurta kontaktiprojektia, ja opettelimme Meelan kanssa vielä toimimaan radalla yhdessä. Se johtikin siihen, että Meela sai toimia päätoimisena valmentautumiskaverinani, ja yhteinen sävel onkin viimein löytynyt. Meelan kanssa oppimiani asioita olen hyödyntänyt treeneihin Mintun kanssa, ja luottokoirani onkin tätä myötä tarjonnut entistä enemmän ehjiä ratasuorituksia ja onnistumisen tunteita.

Jokainen kurssi ja koulutus on ollut meille tärkeä. Kouluttajilta (ja ystäviltä!) saatu kannustava palaute on ollut tärkeä osa harrastuksen pitämistä motivoivana. Loppuvuotta lähestyttäessä kuulin yhä enenevissä määrin sitä, miten Meela lukee minua loistavasti ja kuinka me toimimme hyvin yhteen. Se ei olisi ollut mahdollista ilman kaikkia niitä tahoja, jotka ovat meitä matkan varrella avustaneet.

9. Kasvattien menestyminen ja niiden elämässä mukana oleminen

A-tiimiläisten kanssa olemme vuoden aikana ehtineet miitata kaksi kertaa ihan kunnolla, kun Fanny ja Noona ovat tulleet tänne susirajalle kisaamaan. Sääli sinänsä, ettei ensi vuonna varmaankaan ole enää mahdollista majoittaa kaikkia Agarwaen-tallilaisia tänne meidän asuntoomme, mutta eiköhän sitä muita ratkaisuita keksitä!

Rapiat kaksivuotiaina Isla ja Noona ovat saavuttaneet paljon. Yksi hienoimmista saavutuksista on ehdottomasti Inkan ja Islan menestys nuoren SM-kilpailuissa, joissa Isla sijoittui tokossa kolmanneksi ja agilityssä hopeasijalle. Kumpikin parivaljakko ehti laittaa vuoden aikana valiokellon tikittämään agilityn saralla, minkä lisäksi molemmilla tytöillä on valioitumiseen vaadittava näyttelytulos.

Ne olivat aivan loistavat kisat Joensuussa, kun Isla nousi kolmosiin. Odotettiin Inkan kanssa tuloksia ja siinä rytäkässä tuli toiselle kuhmu ja toiselle vekki huuleen. Sitä se teettää, kun innostuu :)
Noonan parhaita olen saanut seurata videolta, sekä myös kesällä Ruotsissa, vaikkei tuloksia tullutkaan, niin ihan mielettömän hienoa menoa siellä olikin. Tykkään katsoa siltä reissulta otettuja kisakuvia, niissä Noona on hirveän pätevänä.

Yksi huipuista jutuista on ollut myös molempien kasvattieni pentuprojekteissa mukana oleminen. On hienoa, että minut koetaan sellaiseksi kasvattajaksi, jonka kanssa voi pohtia omankin kasvatustyön aloittamista ja kysellä mielipiteitä uroksista.

10. Kennelnimi

Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä. Mintun tullessa taloon aloin haaveilla sen pennusta. Myöhemmin kasvattamisesta, jopa omasta kennelnimestä. Nimi Agarwaen vahvistettiin minun käyttööni ja liitettiin A-pentujen nimen eteen. Sain julkistaa B-pentueen suunnitelmat ja sitä myötä matkaan on tarttunut lisää mukavia tuttavuuksia jo nyt.
Seuraava haaste onkin pitää hyvä taso ja omat periaatteet kasvatustyössä vakiona, eikä sokeutua omille koirilleen ja lipsua valitsemaltaan polulta. Onneksi minulla on ympärilläni loistava tiimi, joka ei epäröi palauttaa meikäläistä maan pinnalle.

Jouluntoivotus

Agarwaen-sheltit toivottavat kaikille lukijoilleen oikein ihanaa joulunaikaa ja menestyksekästä uutta vuotta!

Näiden toivotusten myötä blogi hiljenee hetkeksi, kun pakkaamme kimpsut ja kampsut ja siirrymme pariksi päivää Liperiin mökkijoulua viettämään.

Näyttelyvuoden päätös

Melkein kehän täydeltä Amor'jadelaisia: Rhianna-sisko, Myrn ja Didi-sisko.
Kuva: Sirpa Saari

Myöhään perjantai yönä raahasimme kamppeemme jo useaan otteeseen vieraanvaraisesti majoituksenamme toimineen Tikki-toverin asuntoon jonnekin päin Koivukylää. Matkasta väsyneinä ei paljon juttua sinä iltana irronnut, vaan sekä koira että matkalaiset kävivät nukkumaan saman tien kun pedit saatiin pedattua. Se kyllä kannatti, nimittäin aamulla oli noustava aikaisin, laittauduttava kuntoon ja lähdettävä sumplimaan itseään julkisilla kohti Messukeskusta ja vuoden viimeistä näyttelykehää!

En ole koskaan aikaisemmin esittänyt koiriani Voittajassa - ne eivät ole olleet niin tasokkaita, että olisin katsonut järkeväksi maksaa kalliit ilmomaksut siitä, että se on arvostelu kouraan ja heihei. Meelan ja Myrnin laumaan liittymisen myötä ajatus siitä, että kaksikko voisi joskus isoissa näyttelyissä edustaakin on alkanut kolkutella mielessäni, sillä kumpainenkin on kehittynyt vain edukseen viime aikoina. Kun Maikki vielä ehdotti Amor'jade kasvattajaryhmän kokoamista lauantaille, oli homma selvä; Myrn lähtisi mukaan!

Ja kyllä kannatti! Näyttely on aina ollut mielenkiintoinen kehän laidalla tilannetta seuraten, mutta kyllä sitä ihan kunnolla pääsee sisään hommaan vasta, kun oma koirakin on mukana ja puunailet sitä häkkialueella kymmenien muiden shelttiharrastajien keskellä. Sitä kuuluu joukkoon, ottaa helpommin kontaktia vieraisiin ja saa vielä jännittää omaa tulostakin. Muu näyttelyn tarjonta jäi lauantaina vähän heikolle tutkimiselle, mutta onneksi olimme varanneet sunnuntaille shoppailupäivän, joten viikonloppu kokonaisuudessaan oli varsin onnistunut.

Lauantai lähti käyntiin amor'jadelaisten kannalta varsin lupaavasti, sillä Myrnin velipoika Luca kävi pokaamassa itselleen tittelin voittaen junioriluokan komeasti. Seuraavaksi seurueesta marssitettiin kehään siskotrio, joille jaeltiin arvosanaa erittäin hyvästä erinomaiseen, joten kasvattajaryhmä oli kasassa!

Kuva: Sirpa Saari

 Myrn itse oli miellyttävä esitettävä. Jos se vielä jokunen kuukausi aikaisemmin laittoi kehässä vähän ranttaliksi ja tuntui kärsivän keskittymisvaikeuksista, oli se nyt viimein sisäistänyt näyttelytoiminnan syvimmän merkityksen. Se esiintyi hirveän ryhdikkäänä ja itsevarmana, annoin ravata löysällä hihnalla ja pikku-Purkki vain venytti askeltaan. Seistessäkään ei tylsyys iskenyt ennen kuin joskus kilpailuluokan aikaan, mutta ryhdikäs asento löytyi aina, vaikka jalat välillä solmuun menivätkin.

Tuomarina toiminut Paula Heikkinen-Lehkonen arvioi Myrnin lopulta ERInomaiseksi rotunsa edustajaksi, sijoitti kilpailuluokassa neljänneksi ja palkitsi vieläpä SA:lla. Ei pöllömpi päätös junnukehille!

Hyvin kehittynyt, hyvät mittasuhteet. Sopiva koko. Reipas ja ryhdikäs. Hyvä pään profiili. Alaleuka voisi olla voimakkaampi. Tummat silmät. Hyväasentoiset korvat. Erinomainen luusto ja raajojen kulmaukset. Täyteläinen eturinta ja tilava, tarpeeksi pitkä rintakehä. Yhdensuuntaiset, vakaat liikkeet. Karva on hieman sileää, mutta värit puhtaat ja kauniit.
Paula Heikkinen-Lehkonen -  JUN ERI4 SA

Päivä huipentui vielä hienoon tulokseen Amor'jade D-pennuille, nimittäin sisaruksista koostunut kasvattajaryhmä palkittiin KP:llä rotunsa parhaaksi! Hyvän näköinen pentuehan tuo onkin, ja ryhmässä esiintyneet yksilöt varsin tasaista laatua, vaikka turkkitilanne tällä hetkellä nuorilla neitosilla hieman vaihteleva olikin. Onnea vielä Maikille hienosta saavutuksesta! :)

Kun kerran näin pitkälle oli päästy, oli tietenkin jäätävä odottamaan niitä isoja kehiä. Koska kasvattajaryhmät siellä tuomaroi rotutuomarimme, emme odottaneet muuta kuin läpijuoksua. Mutta hei, helkkarin hieno läpijuoksu se ainakin on, kun pääsee sinne isolle areenalle valojen loisteeseen!

Kuva: Sirpa Saari

Lunkisti tilanteen ottavat koirat torkkuivat häkkien päällä, kun odotimme esiarvostelukehän alkua. Kehään mennessä ne piristyivät, ja yrittipä Myrn laittaa leikiksikin milloin kenenkin kanssa.
Sitten odotettiinkin jo portin edessä valmiina H-hetkeen. Ja mentiin, ihan vitsin tyylikkäinä! Kotijoukot hurrasi katsomossa ja kaikki koirat ravasivat niin nätisti kehän poikki, hienolta näytti vielä kehän jälkeen videolta katsottunakin. Hyvä tiimi!

Päivästä väsyneinä myöhästyimme lopulta melkein junasta, pyörähdimme ehostautumassa ja suuntasimme kaupungille syömään, nauttimaan virvokkeita ja pelaamaan Afrikan tähteä koiramaisessa seurassa. Lauantaipäivän illanvietto on aina yksi mun lemppariperinteistä Messari-viikonlopuissa, ja siitä ei tingitä, vaikka miten väsy painaisi! Myrn sai tietenkin asiaankuuluvasti ison savustetun luun iltapuuhakseen, vaikka kovin paljon ei pikkumustankaan kohdalla tarvinnut unta odottaa.

Sunnuntai kului näyttelypaikalla rattoisasti iloiten muiden onnistumisista, shoppaillen ja pari näytöstä sekä isot kehät seuraten. Tämä viikonloppu shelttikehän laidalla sisälsi hirveän paljon sitä, mitä näyttelymaailmaan toivonkin: naurua, hymyjä, halauksia ja onnenkyyneleitä. Aitoa iloa toisten onnistumisesta. Sitä lisää, niin on kaikkien näyttelykäynnit ikimuistoisempia!

Näin päätettiin meidän näyttelyvuosi ja aloitettiin uuden suunnittelu. Saas nähdä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan!

Pimeät päivät

Tänään Koiranetissä odottivat Myrnin viralliset lonkkalausunnot. Huonoa odotettiin, ja E/E virallistus saatiin. Tieto rajoittaa kenties jalostussuunnitelmia ja harrasteita, muttei pikkumustaa - se rellestää merletyttöjen perässä yhtä vauhdikkaasti kuin aina ennekin.
Vuodenvaihteen jälkeen Anna tutustuttaa koiransa (ja sitten ehkä minutkin!) rallytokon maailmaan, joten uudet harrasteetkin lähtevät rullaamaan eteenpäin mainiosti.

Maanantaina treenailimme taas kerran hallilla agilityä ryhmämme kanssa. Molemmat siniset pääsivät hommiin, ja teimmekin kumpaisenkin kanssa onnistuneita suorituksia ansaesteitä ja hieman haastavampia kulmia sisältävällä radalla. Erityisylpeä sain olla kummankin kepeistä, ja tällä kertaa varsinkin Minttu loisti lahjakkuudellaan! Lähettelin sitä kauempaa kepeille ja tein takaaleikkauksia, jotka Mii hoiti varman oloisesti.
Sääli, että videokamerasta on akku pahasti lopussa, joten videomateriaalia ei näistä treeneistä ole saatavilla.

Manulainen mielipide joulukorttikuvausten kulisseista.

Jäätävien pakkasten vuoksi vuoden viimeiset ohjatut tokot oli peruttu kokonaan, eikä lenkkimaastoissakaan ole näillä keleillä kehumista. Jäät eivät ole vielä kovin pitävää sorttia ja pururadalle iskettiin ladut, joten jokusen viikon joudumme kärvistelemään yleisillä pyöräteillä. Plääh! Mihinkään ei pääse edes tekemään tokoja, sillä yksikään lähimaastojen kenttä ei ole valaistu. Tuplaplääh!

Onneksi on sentään oman seuran lämmin halli, jolla tuli tänään heitettyä pienet iltatreenit tokon merkeissä.
Harjoitukset olivat täynnä iloisia havaintoja:
1. Mintun perusasennot ovat parantuneet ja tätä myötä sivuaskeleet ja peruuttelut toimivat paremmin kuin ennen.
2. Minttu tekee myös jäävät erinomaisesti.
3. Kaukot sujuvat hyvin niin pitkään, kun koira ei paineistu. Hallityöskentely taas ei välttämättä näin herkässä liikkeessä sovi vielä(kään) Mintulle.
4. Meelaa voi huomauttaa, jos se perseilee ihan mitä sattuu. Painittuani ikuisuuden pienen haukkuongelman kanssa, päätin yrittää hyvän sijaan pahalla ja ärähdin sille, kun kesken luoksarin alkoi kuulua räksytystä. Toimi. Useampaankin toistoon. Sama ilmiö toistui myös hypyllä.
5. Luoksarin stopin ketjutus hyvällä alulla.
6. Meelan tunnarissakin on jotain järkeä, Mintun ei.

Tokoista innostuneena ilmoitin itseni ja Mintun tammikuussa järjestettävälle seuraamisklinikalle hiomaan liikkeitä loppuun saakka.
Seuraavaksi suuntaamme kuitenkin kohti Helsinkiä ja Messukeskusta. Myrn on lauantaina kehässä ja turisteilemme muuten vaan paikan päällä myös sunnuntaina.
Saa tulla moikkaamaan!

Vuoden viimeisiä

Eilen itsenäisyyspäivänä juostiin vuoden viimeiset agilitykisat tutulla ja turvallisella JOAn kentällä. Molempien koirien kanssa oli juostavana kaksi rataa, jotka olivat kumpainenkin profiililtaan ihan mukavia. Pari ansakohtaa, ei mitään ihan järjettömiä kikkailuja, mutta kuitenkin tarpeeksi ohjattavaa kakkosluokkalaisille.

Meelalla oli hyvä draivi päällä heti ensimmäiseltä radalta alkaen, ja se painelikin menemään hirveän pätevänä. Kaksi kieltoa onnistuin aiheuttamaan kepeille ihan pöljällä ohjauksella, lopulta se totesi että ei vitsi mikä tumpelo, ja lähti kepittelemään ilman mitään käskyjä ihan itsekseen ja pääsimme sitten jatkamaan matkaakin... Kolmas kielto myöhässä olleelta pakkovalssilta, kun vedin koiran esteen ohi. Muuten ei sanomista, mutta hylsyhän se sieltä napsahti.

Toiselle radalle mennessä oli kamalan epävarma fiilis, oltiin vielä ihan ensimmäisiä! Kertasin rataa mielessäni ja tajusin, etten muistanut yhtään, miten sen loppu meni. Onneksi kisakaveri pelasti tilanteen! Juostiin hirveän hienosti, mutta taas kerran olin liian kiireinen kepeillä ja häiritsin koirani suoritusta. Kun rauhoituin, annoin koiralle kunnolla aikaa ja tilaa, sujuivat ne kepitkin ja radasta selvittiin kymmenellä virhepisteellä.

Minttu taas oli ihan täpinöissään radalle menosta ja pisti sikailudraivin päälle heti alkuunsa: se perhana karkasi lähdöstä! Siis karkasi! En ollut yhtään varautunut tällaiseen tilanteeseen mielessäni, enkä tajunnut toimia siten, kuin olisi pitänyt, eli viedä koira pois kentältä kokonaan. Tehtiin siis rata loppuun, selvittiin kontaktivitosella. Tämän jälkeen tein kuitenkin suunnitelman, että jos se porsas toisella radalla yrittää lähteä omin lupineen, niin sitten ei mennä radalle ollenkaan.
Tällä radalla kaarrokset venyivät ja paukkuivat, kun en tajunnut ottaa koiraa niin huolella haltuun joka käänteessä.

Kakkosradalla oltiin tekemässä superhienoa nollaa kontakteineen päivineen, kunnes renkaalta tullessa koira lukitsi väärän hypyn ja paineli sille, vaikka olin itse ihan eri suunnassa jo menossa. Huoh! Siinä oli serti lähellä! Kahden koiran kanssa kisaamisessa on se huono puoli, että pitäisi aina muistaa, kuinka erilaisia tapauksia ne ovat. Meela seuraa minua ja toimii kuin ajatus, Minttua pitää kääntää ratista kaksin käsin ja olla skarppina, ettei se estehakuisempana ehdi lukita välistä ylimääräisyyksiä.
Muuten rata oli hurjan sujuva ja olin tyytyväinen työskentelyymme - se viimeinen nolla tulee, kun on tullakseen. Meillä on kaikki ainekset kasassa siihen!

Iltasella aloittelin vielä koirien lihashuoltourakan ja hieroin Mintun läpi. Lavan takana oli jumi, samoin reidet tuntuivat kovilta. Venyttely täytyy lisätä päiväohjelmaan, nimittäin todella heikosti venyi etenkin takapäästään. Yön yli sheltti saikin viettää BOT-takki niskassaan, ja tänään on Meelan vuoro saada samanlainen käsittely.

Tämä päivä vietettiin puolestaan vuoden viimeisissä mätsäreissä, joiden pääpointtina oli treenata Myrnin kanssa sitä vuoden viimeistä näyttelyä, Messaria, varten.
Mukaan tarttui myös vanha herra Timi, joka pääsi pitkästä aikaa esiintymään veteraanikehässä.

Vetskuja oli ilmoitettu kisaan kuusi kappaletta, Timi näistä varmasti kaikkein persoonallisimpana esiintyjänä. Ikä ei paljon kymmenvuotiaan menossa näkynyt, kun herraskoira heilutti häntäänsä, komenteli, hyppi liikkuessa tasajalkaa ilmaan eikä olisi oikein malttanut seisoa paikallaankaan. Edellisestä kerrasta kehässä on toki aikaa, ja yllättävän hyvin homman idea palautuikin päivän edetessä mustan mieleen, varsinkin nauhakehässä se alkoi esiintyä jopa edukseen!
Pariksi osui afgaani, joka esiintyi oikein edustavasti. Timi sai sinisen nauhan, mutta jatkokilpailussa yllätti voittamalla kolme muuta kanssavanhusta! Ilmeisesti koiran iloisuus ja hyväkuntoisuus hurmasi tuomarit, nimittäin hauskaa sillä ainakin oli.

Myrn esiintyi puolestaan loistavasti edukseen. Annoin sen ravata löysällä hihnalla, ja pikkumusta ravasi rennon näköisesti ympäri kehää. Seistäkin se jaksoi loistavasti, tuomarikin olisi saanut pusuja osakseen. Pariksi osui todella tasaväkinen valkkari, ja pitkän pähkäilyn jälkeen tuomari antoi meille sinisen nauhan. Nauhakehässä se sitten esiintyi vähän lisää ylväästi, ja voitti siniset aikuiset leikiten.

Tässä vaiheessa minulla oli kaksi koiraa sinisten BIS-kehässä, joten Anna sai valita, veisikö mieluummin Myrnin vai Timin. Jostain kumman syystä apulaishandlerini valitsi luppakorvaisen lintukoiran, joka tosin käyttäytyi vieraammankin kanssa hyvin, jos vain ruokaa oli tarjolla. BIS-kehä meni vähän sooloiluksi Timin osalta, kun se intoutui palkkanameista ja meinasi välillä nielaista handlerinsa käden kyynärpäätä myöten. Se sijoitettiin kuitenkin sijalle SIN BIS 3, samaan aikaan kun upeasti esiintynyt Myrn pokasi ykköspallin tuloksella SIN BIS1!
Aika huikea juttu!

Isäni oli nähnyt Timin esiintymisen bis-kamppailussa, ja ihmettelikin miten koira näytti kehässä siltä kuin se oikeasti tajuaisi jotain homman päälle ja nauttisi siitä. Nii-in, ei kai tuo nyt ole ihmekään, että koira jonka kanssa puuhastelu rajoittuu pitkiin lenkkeihin ja rapsutteluun nauttii yli kaiken siitä, että pääsee puuhailemaan jotain yhdessä ihmistensä kanssa.
Palkinnotkin olivat mieluisat: näyttelytuoli (olinkin jo harkinnut ostavani meille toisen!), matkajuomapullo (tämäkin oli hankintalistalla), vähän koiranruokaa, vinkulelu ja säilytysastia ruualle. Varsinkin uusi vinku on ollut aika pop shelttiporukassa, lenkillekään ei meinattu malttaa lähteä ilman sitä.

Näillä treeneillä on hyvä startata ensi viikolla auto kohti Helsinkiä ja Messukeskusta. Laittaa agilitymenot talvitauolle ja keskittyä pienten juttujen hiomiseen seuraavat pari kuukautta, kunnes kilpailuja järjestetään taas tänne susirajallekin. Kohta juoksujen myötä alkavat treenitauot molemmille sinisille, toiselle se kolme viikoa, toiselle toivon mukaan hieman enemmän ;)

Se tunne kun

Kuvasta poiketen täällä Joensuussa on oikeasti jo lunta. Paljon.

Viime tiistaina treenasimme pitkästä aikaa Noutajakoirien tokoryhmässä. Mukana oli Minttu, alustana pahasti jäähän mennyt tuttu varikko ja ryhmänä sekoitus kisaamaan tähtääviä, kisaavia ja perustokolaisia. Hyppäsin extempore kouluttajan rooliin, kun ryhmälle ei ollutkaan ohjaajaa. Samaan aikaan koetin treenata oman koirani, joka yllätti minut jälleen kerran olemalla hieno oma itsensä.

Tunnin aluksi tein muiden koirille luoksepäästävyydet, jätin siksi aikaa Mintun makaamaan paikalle rinkiin muiden ympäröimäksi. Se ei ottanut häiriötä muista koirakoista, minun puheestani tai liikkeistäni, vaan makasi varmana aloillaan sen suuremmin hötkyämättä. Käytin sitä esimerkkikoirana sivulletuloharjoituksissa, kontaktitreenissä ja niiden varioimisessa sivuaskelille, peruutuksille ja paikallaan kääntymisille. Minttu oli valtavan innoissaan, totteli pienintäkin vihjettäni ja keskittyi tekemiseen täysillä.
Se teki voittajaluokan kaukoja ja malttoi pysyä lähellä, kun avustin muutamia koirakoita kaukokäskyjen aloittamisessa.

Kesken tuntia yksi koulutettavista tuli luokseni kysyi varsin tutun kysymyksen, joka oli kuin omasta suustani joskus viisi vuotta sitten: Minkä ikäinen se on? Se on niin taitava, olisipa minunkin koirani joskus yhtä hyvä!
Silloin viisi vuotta takaperin minulla oli käsissäni Minttu, jonka kanssa tutustuin koiraharrastuksiin. Kävin ensimmäisillä kisatokotunneillani sillä samaisella kentällä, samaan aikaan tiistai-iltana, samassa kisaamaan tähtäävien ryhmässä. Ihailin kouluttajien koiria ja ryhmän pidemmälle edistyneitä ja toivoin, että joskus minunkin koirani. Siinähän me nyt oltiin, sen saman koiran kanssa.

Toivottavasti tuo koulutuksessa ollut henkilö kokee samanlaisen hetken joskus tulevaisuudessa oman koiransa kanssa. Ja ihan kaikki muutkin koiranomistajat, se on vaan nimittäin parasta.

Ässää agilityä

Viime lauantaina sain mahdollisuuden lähteä seuratovereiden kanssa Kurkimäkeen ACEn treenihallille Tiian oppiin. Olin useamman viikon jo ihan täpinöissäni tästä, nimittäin aiemmasta treenikerrasta on jo kammottavan paljon aikaa! Kokemukset ovat treeneistä olleet vain positiivisia, eivätkä muuttuneet tälläkään kertaa - olkoonkin, että kolmenkymmenen esteen treeniradan kirmaaminen otti kunnon päälle, meinasin kerran treenin aikana lentää persaukselleni ja koira kiroili päin naamaa enemmän kuin kotitreeneissä vuoden aikana yhteensä. Mutta paljon osattiin, paljon saatiin myös kotiin treenattavaksi.

Koska kysymys oli kuitenkin minun matkastani johonkin kauemmas kuin kotinurkille, ei kommelluksiltakaan vältytty. Heti aamusta olimme myöhässä aikataulusta, kun huomasin hukanneeni auton avaimet! Pihalla odotellut Maria puhdisteli autoani lumesta samalla, kun yritin keksiä, miten saisin housuni (ja sitä myötä avaimet) ulos juuri käynnistetystä pyykkikoneesta. Loppuviimein ne housut eivät edes olleet siellä, eivätkä kyllä avaimet housujen taskussakaan - nokkelana tyttönä olin unohtanut ne edellisiltana auton virtalukkoon.

Liikenteeseen päästyämme matka sujui rattoisasti liukastellen, mutta eiköhän Kuopion päähänkin mahtunut yllätyksiä. Juuri kun tietyöt päättyivät ja ajoväylä muuttui railakkaaksi satasen alueeksi, iskivät kaikki edellä ajavat liinat kiinni ja me tietysti perässä. Auto liukui eteenpäin hirveän rutinan saattelemana kuin liukkaan radalla konsanaan, eivätkä ainekset pahaan ketjukolariin olleet kaukana. Hetken aikaa sumassa seistyämme pääsimme liikenteeseen ja ajoimmekin kolaripaikan ohi. Jonkun toisen auto oli ottanut osumaa nokkaansa, mutta tilanne vaikutti muuten oikein siistiltä.

Saavuimme treenikentälle viisi minuuttia ennen vuoromme alkua, joten koirien lämppäämiselle ei siinä välissä ollut aikaa. Onneksi maksikoirat aloittivat, joten rataan tutustuttuani ehdin hyvin vielä lämmitellä autossa kohmettuneen Meelan treenikuntoon.

Rata oli haastava: oli vääntöä ja kääntöä, mutta toisaalta myös pitkiä suoria ja juoksupätkiä. Asetin tavoitteekseni, että pussille on päästävä. Loppuviimein suoritimme kuitenkin kaikki esteet.
Ensimmäinen pidemmän hinkkauksen kohta löytyi heti kepeiltä ja niitä edeltäneeltä twistiltä. Meela taipui kyllä kepeille niistolla hyvin, mutta jostain syystä ei enää kestänyt persjättöä ollenkaan! Kertasimme persjätön sääntöjä ja Tiia muistutti, ettei radan siinä kohdassa ollut mitään syytä edes pyrkiä kovin paljon koiran edelle, vaan se tulisi kyllä nätisti käteen muutenkin. Heti, kun itse hiljensin enkä vetänyt koiraa mukaan liikkeeseeni, alkoivat kepitkin sujua ongelmitta.

Takanurkan vaativimmaksi osuudeksi osoittautui (yllätys yllätys) valssihässäkkä, jossa koira olisi pitänyt viedä esteille itse peruuttaen ja ristiaskelin hypyille heitellen. Helppo homma, yeah right? Juu ei. Idea oli kyllä oikea, mutta tositilanteessa askelpituuteni oli tilanteeseen täysin väärä, jolloin en mitenkään ehtinyt tiputella seuraavalle esteelle hyvissä ajoin ennen koiraa. Kun askelpituus saatiin oikeaksi, ei esteille lähettelyssä ollut mitään ongelmaa, koko tilanne vain tuntui aivan jäätävän tahmealta, rumalta ja kömpelöltä. Tiia tosin rohkaisi minua, että parhaat ohjaukset tuntuvat ihan kamalilta, mutta toimivat kuitenkin hyvin. No, ehkä vähän treeniä tähänkin asiaan, niin alkaisi peruuttaminen radalla tuntua luontevammalta vaihtoehdolta.

Pussin jälkeinen pakkovalssi-valssi meni usein hieman hutiloimiseksi, ja tässä vaiheessa alkoi kaiken treenaamisen jälkeen askelkin painaa. Kakkoskierroksella kompuroin jalkoihini, mutta lopulta saatiin hyvä ja onnistunut suoritus alle. Putken pimeään kulmaan haku ei tuottanut ongelmaa, sen sijaan itse hituroin sen verran, että Meela ehti komentaa minua ennen seuraavan putken suorittamista iiiihan joka kerta.
Jos tuolla aiemmin alkoi kunto loppua, niin tässä vaiheessa alkoi olla meininki jo niin totaalisen väsynyttä, että ohjaaminen oli työn ja tuskan takana, eikä alkuradan skarppiudesta ollut tietoakaan. Vaan olihan sitä jo hinkattukin! Työstettiin vielä kuitenkin hammasta purren viimeinenkin pakkovalssi-jaakotus kuntoon, ja vasta sitten pääsi huilimaan. Kamerasta tosin loppui akku, joten radan loppukohdasta ei löydy videoita ollenkaan.

Vaikka treeni imi jo itsessään mehut ihan totaalisesti sekä ohjaajasta että koirasta, suuntasimme vielä porukalla jäähdyttelylenkille umpihankiseen metsään. Puolen tunnin ajan kahlailtiin syvässä hangessa, Meela koetti parhaansa mukaan vältellä innokasta koikkeri-kosijaansa ja pysyä pidempikoipisten tahdissa. Tyytyväisenä tuhisten se nukkuikin koko kotimatkan, ja emäntäväki saattoi hyvillä mielin lähteä vielä illaksi pikkujouluilemaan koiramaisessa seurassa.

Pikkuiset joulut

Perjantaina pakkasin pitkän juupas-eipäs-kamppailun jälkeen itseni ja merlet Renaultiin ja ajelutin konkkaronkan hallille pikkujouluilemaan. Aiemmista vuosista poiketen tämän vuoden teemana olivat möllikisat, joissa oli ihka oikea joulupukkikin tuomaroimassa!

Juostiin molempien kanssa sekä mölli että epävirallinen rata, jotka olivat hauskaa rallattelua. Silti onnistuin jäätämään, hituroimaan ja jumittamaan sen verran, että mölliradan takaaleikkaukset eivät onnistuneet (treeniin!) ja Meelan epävirallinen rata meni ihan taivasteluksi, kun en vain saanut itseäni liikenteeseen.
Plussia kuitenkin Mintun superhienot kontaktit, joita päätin vahvistaa tarjoamalla sille vähän ruokaakin mölliradalla. Miinuksena Meelan epäselvä kriteeri, hei ei ollut ihan 2on-2offia aina meininki nähnytkään, pfffft!

Tuomari-pukilla taisi olla vähän partaa silmien edessä, sillä illan tulossaldo näytti seuraavaa: mölliradalta Meela 0vp, Minttu 5vp ja epäviralliselta molemmille nollat. Näillä tuloksilla sijoituttiin joka radalla, joten kotiintuomisina oli paitsi täydennystä kaksijalkaisten suklaavarastoon, myös puruluita ja siankorvia koko koirakatraalle.

Tämän myötä kiitokset Poksin agilityporukalle kuluneesta vuodesta, meillä on ollut kivaa!

Meelan möllirata

Mintun möllirata

Mintun epävirallinen rata

Pieniä shelttejä viiksekkäitä

 Anniina haastoi meidät mukaan koirablogien movember-haasteeseen, eli julkaisemaan tässä tapauksessa varsin kolmoslaatuisia kuvia koirien viiksistä! Ylläolevat laadukkaat pokkarikuvat möllikisapalkintojaan mussuttelevista shelteistä (huomatkaa brutaalit luut) tarjosi Agarwaen sheltteilyblogi, olkaat hyvät!

Voisin palata hieman ajassa taaksepäin, nimittäin ihan viime viikonloppuun ja alkuviikon treeneihin.
Lauantaina käytiin Annan kanssa tekemässä tokoja hallilla, ja otettiinkin ilo irti siitä, että oltiin kaksin treenaamassa! Käytettiin toisiamme häiriönä ja apuna milloin missäkin, ja kummankin koirat toimivat tosi hyvin.

Mintun kanssa tehtiin ruutua, joka oli täysin hiljainen! Olen muistaakseni aiemmin sanonut että Mintun räksytys ruudulle mentäessä johtuu ihan kokonaan siitä, että se on vielä vähän epävarma homman kulusta. Selvästi tehotreeni on tuottanut tulosta, nimittäin tehtiin monen monta hienoa ja hiljaista suoritusta! Naksuttelin vielä vähän paikkaa ruudussa, ja tehtiin me muutama ruudun loppuosakin sitten etikseen.

Seuraamisia työstettiin pienissä pätkissä, nimittäin meinasi mennä vähän eteen rynnimiseksi. Naksuttelin paikkaa ja treenasin peilin edessä, että sain oikeasti keskittyä peilikuvan kautta siihen, missä koira kulkee eikä tarvinnut kytätä sitä itse. Hyviä suorita ja käännöksiä, askelsiirtymät jätettiin tällä kertaa ihan kokonaan pois.

Noutoja treenattiin sekä metallilla että hypyn kanssa, ja hei vitsit, nämäkin olivat hiljaista tavaraa! Tein hankalia vinoja heittoja hypyn kanssa, mutta palasi aina oikein hypyn kautta sivulle. Metallikin nousi joka kerta suuhun, vaikka omaa inhottavaa lenksukapulaa käytettiinkin. Jospa tänä vuonna ostaisin messarista sitten sellaisen hitsatun kapulan, niin ei laipat hölsky miten sattuu.

Loppuun otettiin vielä luoksaria niin, että Anna teki Myrnin kanssa vieressä luoksetuloja ja koirat juoksivat omilla puolillaan vastakkain. Minttua ei häiriö haitannut sitten yhtään, löytyivät niin seisomiset kuin maahanmenotkin mallikkaasti!

Meela pääsi myös aloittelemaan ruudulla, joka on silläkin hirmu hyvällä mallilla. Nyt toistaiseksi olen ihan vaan lähetellyt namialustalle ja varmistellut oikeaoppista paikkaa, matkasta viis. Hirmu innoissaan tekee tuota liikettä, joten varmasti melkoinen vireennostattaja saadaan aikaan kisoihin!

Luoksarin stoppia hiottiin eri välimatkoilta takapalkalla. Toisinaan myös jätin palkan taakse, tein vaikkapas jäävän seisomisen ensin ja menin siitä sitten tekemään luoksaria, että liikkeet hieman ketjuttuisivat. Meela toimi hirmu hyvin, teki säpäkästi ja fiksusti. Tätä lisää, niin eiköhän liike ala toimia koetilanteessakin.
Loppuosan haukkumiseen ollaan puututtu ihan vain niin, että kutsun luokse ja annan kesken luoksetulon erikseen sivu-käskyn. Aluksi se haukkui toiselle käskylle, mutta nyt tämä on jäämässä hiljalleen pois, kun siitä ei koskaan palkata. Katsellaan, siirtyykö tämä valmiiseen luoksariin sitten joskus.

Seuraamisia tehtiin Annan käskyttämänä ja Meela oli paras! Pohdittiin, että koira käyttää niin näppärästi takapäätään, että voisin alkaa tehdä täyskäännökset vasemmalle. Testattavahan se oli, ja Meela kääntyi tasan persauksensa ympäri ja täyskäännös näytti ulkopuolisen silmään hurjan hyvältä! Eiköhän me tällä jatketa.

Pienen tauon jälkeen treenattiin vielä vauhtinoudot, häiriön alla kaukokäskyt, hyppyä ja yksi onnistunut tunnarikin. Kaikki pätevästi, onhan kyseessä viisas pieni sheltti.

Ihan lopuksi intouduin vielä treenailemaan keppien avokulmaa, kun se oli niin vaikea viime viikolla. Hiljalleen alkaa hahmottumaan, mutta ei sitä ihan viikossa rakenneta.

Maanantain ryhmätreeneissä olikin hirmu kiva rata, jossa sai juosta, ohjata tiukkoja kiemuroita ja haastaa itseään oikein urakalla! Anna otti Mintun kaverikseen treenaamaan ja minä tein sitten Meelalla. Molemmilla koirilla oli hurjan kivaa, ja etenkin Minttu teki superhienoja irtoamisia ja vaikeaa keppikulmaa Annankin kanssa.

Meelan kanssa ongelmaksi koitui tosiaan se keppikulma, jota treenattiin pitkään ja hartaasti. Millään en ehtinyt suoristamaan sitä kepeille, joten olisi pitänyt pystyä hakemaan itse. Jos olin itse myöhässä, epämääräinen ohjaaja tai jotain muuta ei-toivottua, antoi koira saman tien palautetta. Lisäksi päästiin harjoittelemaan leijeröintiä ja vähän itsenäisempää etenemistä oikein urakalla, kun radan loppuosuus tarjosi puomi-putkierottelua, vauhtia ja vaaratilanteita ;)
Loppuviimein saatiin kuitenkin kaikki kohdat hanskaan, ja varmasti oli treenistä hyötyä kaikille!

Keskiviikkona piipahdettiinkin aamupäivällä lauman kanssa moikkaamassa kaveripiirini koirajäsenistön tuoreinta tulokasta, Lennu-nahkaa. Innokkaat shelttitoverit hieman jännittivät pentua ensi alkuun, mutta lopulta sekin uskaltautui mukaan leikkimään. Minttu varsinkin olisi mieluusti leikkinyt pennun kanssa, joten eiköhän noista vielä hyviä kaveruksia leivota.

Koska koiria on tullut kuvattua viime aikoina olosuhteiden pakosta hyvin vähän, niin tässä teille meidän marsut loppukevennykseksi:

Karvainen on nimeltään Koo ja tuo ylväämpi otus on Kutvonen. Kuka arvaa, kumpi näistä on minun? ;)

Radanlukutaito 4/4

Alkuviikko otettiin koko lauman kanssa rennosti, mikä siis tässä porukassa tarkoittaa olohuonetokoja, takapäätreenejä sohvatyynyillä ja pitkiä lenkkejä metsikössä. Valitettavasti tässä vaiheessa syksyä pitkät lenkit tietävät myös valtavia määriä kuraa ja muuta moskaa sisätiloihin, joten suihkutilatkin ovat olleet ahkerassa käytössä.

Keskiviikkona käytiin tokoilemassa Annan kanssa. Minttu oli ihan intona siitä että pääsi treenikentälle, ja ensimmäisessä setissä keskusteltiinkin asiasta saako seuratessa edistää? sekä tehtiin huippuhienoja ja innokkaita ruutuja. Samaan syssyyn suoritettiin mainioita luoksarin stoppeja takapalkalla, ja ne toimivatkin sitten totuttuun tapaan hienosti.
Kakkossetti sisälsi kaukokäskyjä, jotka lopetettiin hyvin onnistuneeseen lyhyeen sarjaan. Tehtiin kaikki jäävät läpi ja tuli todettua, etteivät ne ainakaan mihinkään ole unohtuneet. Annan avustavan silmän kanssa vielä katsottiin Mintun seuraamisia läpi ja naksuteltiin oikeaa paikkaa, joka löytyikin nyt vähemmillä höyryillä hyvin.

Meela sai suorittaa niin ikään ruutua namialustalla, jonka olemassaoloa pikkumerle ei syystä tai toisesta ensin meinannut edes tajuta. Muutamat hyvät toistot saatiin kuitenkin loppuun tehtyä. Noutoa työstettiin palautusharjoituksilla onnistuneesti. Suurimman päänvaivan näissä treeneissä tuotti viime kokeessa hajonnut liikkeestä seisominen, jota sai vahvistella ihan urakalla, ettei koira a) kääntyillyt perään b) lähtenyt seilaamaan vierelle palattua. Onneksi vaikeudet on tehty voitettaviksi, kun vain osaa oikeat metodit ;)
Luoksarin stoppiin lähdetään kokeilemaan takapalkan merkiksi selästä silitystä, jolle luotiin pohjaa jo näissä treeneissä. Saas nähdä, minkälaista tulosta se tuottaa!

Torstaina oli viimeinen kerta radanlukutaitokurssia, ja siellä meidän päämme menoksi oli tehty rata, jonka kinkkisin kohta oli varsin kinkkinen avokulma kepeille, kun keppien takana oli imemässä ihanainen putkikin. Ihme kyllä sain Meelan kanssa alun keppikuviot ykkösellä oikein, vaikka kävinkin suoristamassa koiran kepeille. Lopputunnista hinkattiinkin sitten itsenäistä avokulmaa, joka ei ohjaajan osalta ottanut onnistuakseen. Milloin oli varpaat väärään keppiväliin, milloin en malttanut odottaa koiraa ja antaa tilaa, milloin sitten koetin kääntää sitä liian voimakkaasti. Paljon on treenattavaa sillä saralla, mutta kyllä sieltä onnistumisiakin tuli!

Keppien jälkeinen elämä - persjättö, simppeli valssi ja putkikuviot sujuivat hienosti. Meela lukee minua niin hyvin, ettei meille tuottanut vaikeuksia hankalampi pakkovalssilla hypylle ja siitä pimeään putkikulmaan samalla, kun kepit olivat kutsuvasti tyrkyllä. Hyvin sujui serpentiinikin, mutta lopun hyppykieputusta jäätiin sitten varioimaan useammalla eri tavalla suoritettavaksi. Kuulema persjätöt minun ohjauksessani toimii, joten niitä sovellettiin radalle niin usein kuin mahdollista.
Pätevä pieni sheltti selvitti haastavatkin kieputukset pikkuruisilla kaarroksilla, ja treeneistä lähtiessä oli valtavan hyvä fiilis!

Perjantain ryhmätreeneissä paikalla olimme vain Inka ja minä (ja Anna tekemässä tokoja), joten varioimme halliin eilisen kurssitreenin, sillä se sisälsi vain hyppyjä ja putkia. Meelan kanssa keskityttiin keppien treenaamiseen ja rallateltiin vähän muilla esteillä, mutta Mintun kanssa sai tehdä hommia tosissaan. Ilmeisesti ahkera irtoamistreeni on tehnyt tehtävänsä, ja nyt joudun hieman tekemään hommia sen eteen, että koira oikeasti työskentelisi myös tiiviisti pienissä kieputuksissa. Kepeille mennessä putki imi Mintun mukaansa kerta toisensa jälkeen, ja kaarroksia sai moneen kohtaan hinkata tiiviimmiksi.
Mii oli hirveän onnellinen radalle päästessään ja muutamiin pidempiin väleihin se kiihdytti aivan ilmiömäisiin nopeuksiin. Siis Mintun tasolla.

Viikonloppu näytti jo harvinaislaatuisen vapaalta, mutta sitten keksin sinne koiramaista aktiviteettia: Lena Dankerin luento nimittäin! Sunnuntaina Meela pääsee mukaani koirankopelointikurssille, joka toivottavasti on juuri niin mielenkiintoinen kuin monet tahot ovat antaneet ymmärtää.

Ei ole ruusuilla tanssimista

Myrn (Amor'jade Dark Drama Queen) kävi tänään läpivalaisussa.
Silmät ok, selkä ok, polvet 0/0, sydän ok, kyynärät ok.
Lonkat sen sijaan lähtivät kennelliittoon alustavan arvion mukaan joko D:nä tai jopa E:nä. Nivelrikkoa niissä ei vielä näkynyt, mutta kyllä tyhmempikin huomasi, etteivät palikat olleet ihan kohdillaan, niin löysät ne olivat.
Lopullista lausuntoa odotellessa.

Lienee sanomattakin selvää, että jalostussuunnitelmat ovat tämän koiran kohdalta nyt sitten siinä. Harrastussuunnitelmat muotoillaan uudelleen terveystilannetta ajatellen. Lihaskunto pidetään hyvänä ja toivotaan, etteivät nuo oireile vielä pitkään aikaan. Uusintakuvat sitten myöhemmin.

Myrn ei ole paperilla oma koirani, vaan avopuolisoni - tätä ovat jotkut ihmetelleet.
Mutta kyllä harmittaa.
Niin perkeleesti.

Jari Suomalaisen valmennus

Tämä viikko ollaan oltu tosi kiinni aksajutuissa, hallilla on käyty tekemässä pieniä treenejä ja hiottu tekniikkaa sekä iänikuisia keppejä ja kontakteja. Talven suunnitelmiin kuuluukin keppiprojekti sekä vauhdin löytäminen kontakteille. Siinä riittää varmasti tekemistä riittämiin, ja toivottavasti homma on edennyt kesään mennessä sen verran, että ettei hirvitä ajatus kolmosten ratojen keppikulmista.

Maanantaina heitettiin molempien kanssa ryhmätreeneissä perinteinen ratatreeni, jossa Meela yllätti irtoilemalla putkiin ties miten päin ja mistä vaan, Minttu puolestaan sillä että pysyi harvinaisen hyvin hanskassa.

Lauantaina mentiinkin sitten pitkästä aikaa Annan kanssa hallille ja roudattiin kontaktit, kepit ja pieni pakkovalssi- ja viskiharjoitus kentälle. Tehtiin koirien kanssa kolme settiä, joista ensimmäisessä keppejä (lähettelin kaukaa kepeille, Anna palkkasi) sekä pakkovalssitreeniä, toisessa kontakteja ja kolmannessa keppejä sekä viskiä.
Treeni olin hirmuisen hyvä, mistä suurin kiitos lienee suunnitelmallisuudelle! Saatiin paljon hyviä toistoja aikaan ja vastaavia treenejä täytyy ehdottomasti ottaa ohjelmistoon useamminkin. Varsinkin nyt, kun kepit pitää oikeasti saada toimimaan vaikka päällään seisten, tulee keppiharjoitteita varmasti otettua. Tällä kertaa ongelmalliseksi osoittautuivat avokulmat, joskin Minttu handlaa oikean sisäänmenon huomattavasti tytärtään paremmin.

Aloiteltiin illalla myös pieniä sisäprojekteja Meelan kanssa, nimittäin tunnari ja VOI-kaukot! Olen jokusen kerran piilotellut tuolle tunnaripalikkaa nurmen sekaan ja se on sieltä sen hakenut, mutten ihan uskonut että sisällä se tajuaisi saman tien alkaa käyttää nenäänsä ja etsiä oikeaa kapulaa oikeasti ajatuksen kanssa vaikka häiriökapuloita ympäristöön lisäisinkin! Kahtena päivänä olen tehnyt muutaman helpon harjoituksen suurella tunnarimäärällä, oma vähän erikseen muista. Alku näyttää lupaavalta.

Sunnuntainen päivä alkoi Jari Suomalaisen valmennuksella JOAn hallilla. Olin kamalan innoissani kun sain mahdollisuuden osallistua tuohon valkkaan, joten lähdettiin Meelan kanssa myrskyisästä säästä huolimatta kohti hallia. Treenaamiseen lisäjännitystä toi tosiaan myrsky, katto tuntui lähtevän ihan kokonaan irti ja kesken meidän toisen treenivuoron sähköt katkesivat ja koko halli pimeni. Ehdittiin kymmenisen minuuttia keskustella nopeuden hankkimisesta kontakteille, ennen kuin valot palasivat ja päästiin jatkamaan hommia.

Valkka itsessään oli hirmuisen kiva ja saatiin paljon treenattavaa tulevaisuutta ajatellen! Keppien avokulma ja niille irtoaminen ei toiminut sitten ollenkaan, enkä itse ehtinyt saattelemaan koiraa kepeille, kun ajauduin kerta toisensa jälkeen liian lähelle putkea. Kieputuskohdissa sen sijaan ei ollut ongelmaa, mitä nyt persjättöjä täytyy oikeasti alkaa vähän vahvistella ja opetella itse liikkumaan, mikä nyt ei tietysti tule mitenkään yllätyksenä.
Yksi putkelle irtoaminen tökki radan loppuvaiheessa, ja niitäkin täytyy tehdä enemmän.
Jostain syystä pieni porsimo katsoi myös täysin sallituksi päristellä A:n kontakteilta läpi ihan miten sattuu, ja niitä jouduttiin vähän korjailemaan. Tällä hertaa A oli ihan vieras ja hieman liukkaan oloinen, joten liekö röyhkeys johtunut esteen ihmettelemisestä.
Hirmu hyvä treeni, just siksihän näissä käydään että saataisiin vähän uutta näkökulmaa omiin harjoituksiin.
Alla pieni kooste onnistuneista jutusta, jotka ei nekään aina ole ihan niin sujuvia ;D

Jostain kumman syystä kamala näyttelykuume iskee päälle juuri silloin, kun ei oikeastaan ole koiraa, jota viedä kehään. Onneksi Myrn on ilmoitettu messariin lauantaipäivälle ja pääsen esittämään sen siellä.
Onko muita messariin tulijoita?

Etelän vieraita ja tokoa

Agarwaen A-pentue 2½ vuotta!
Äitikoira Minttu sekä tyttäret Meela, Isla ja Noona

Viikonloppuna meillä oli (tai on edelleen!) odotettuja vieraita etelästä, kun Fanny ja Noona tulivat käymään. Lauantaina saapuivat vielä Inka ja Isla yökylään, ja kyllä oli talossa hulinaa, kun kuusi koiraa ja omistajat sullottiin samaan kämppään puimaan koirajuttuja ja treenisuunnitelmia!

Lauantaina käytiin porukalla tekemässä tokoja, lenkillä ja juoksuttamassa koiria vähän pellollakin. Meelan kanssa touhuttiin viime hetken treenejä kokeeseen, ja tadaa: kaukot olivat vielä enemmän palasina kuin aiemmin ja nouto ihan totaalihajonnut. Tosi kiva juttu hei!
Onnistuneita harjoituksia saatiin alle, mutta nyt täytyy toden teolla ryhtyä kehittelemään sotasuunnitelmaa, jolla nuo heikot ja hajonneet liikkeet saadaan oikeasti toimimaan myös koetilanteessa. Luoksarin stoppi on treeneissä alkanut toimia tosi hyvin takapalkalla ja jotain on selvästi mennyt koiran pääkoppaankin sen asian suhteen.

Minttu teki päteviä luoksarin stoppeja, seuruupätkiä ja jääviä. Kaukot takapalkalla toimii nykyään tosi hyvin myös! Pitäisi saada jostain aikaa ja jaksamusta myös kisamuotoisiin treeneihin mielellään uusien treenikavereiden seurassa, niin ehkäpä sitä ensi kesänä oltaisiin taas iskussa ja voisi sitä tokossa kisaamista suunnitella ihan tosissaan.

Koirien rällättyä itsensä väsyksiin oli mukava kokkailla porukalla tortilloita, katsella päivän kuvia lävitse ja tuhota pari pussillista sipsejä. Illalla Isla ja Noona intoutuivat painimaan keskenään olohuoneessa, mutta talon omia koiria eivät hölmöt sisäleikit olisi voineet enää vähempää kiinnostaa.

Sunnuntaille oli ohjelmassa kolmosluokkalaisten Noonan ja Islan kisareissu Kuopioon, Meelan kanssa suuntasin tekemään tokoja JOAn hallille. Kisatilanne oli sitä mitä meillä aina: joku yllätysliike ei toimi, koira on hirveän onnellinen siitä että saa tehdä duunia ja ne hitsin kaukot ei vaan vieläkään kestä kisoja.

Paikalla makaaminen 8 - Mentiin ulos ovesta piiloon ja ovi kiinni. Meelan vieressä koira nousi, mutta Meela oli maannut varmana, mitä nyt vähän haistellut. Ennakoi kuitenkin lopun perusasennon, mikä taas ei ole yhtään meelamaista.
Seuraaminen taluttimetta 8½ - Tuomari kehui, että liikkeestä huomaa, että koira nauttii siitä. Iloisen seuruun höysteenä juoksuun lähtiessä yksi pomppu ja yksi haukahdus, joista pistevähennykset.
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 10 - Kun sain oman äänenkäyttöni kuriin, hommahan sujuu kuin vettä vaan.
Luoksetulo 5 - Ei siis mitään ajatustakaan pysähtyä stopille. Käsimerkki sai aikaan iloisia peurapomppuja, joilla pikkusheltti loikki perusasentoon vierelleni varsin riemukkaan näköisenä.
Seisominen seuraamisen yhteydessä 0 - Voihan plääh! Käveli perässä kunnes pysähdyin, himmaili mukaan kun kuljin ohi. Kyttäsi vähän kehän laidan tapahtumia, joten olisiko keskittyminen herpaantunut vähän siinä?
Nouto 9 - Heitin itse kapulan jonnekin huitsiin asti ja kaiken kukkuraksi ihan vinoon. Lähti kapulalle hyvin, otti hieman leikkien kapulan ja murisi sille kun oli niiiiin siistiiii.
Kauko-ohjaus 0 - Kun ei nouse niin ei nouse. Lisää ketjutustreeniä kenties.
Estehyppy 7 - Olin itse vähän hätäinen istu-käskyn kanssa, joten vaati toisen käskyn. Haukahti palatessa sivulle.
Kokonaisvaikutus 8 - Iloista menoa, kaksi pistettä lähti ääntelystä.

116 pistettä ja AVO3 tulos. Tuomarina toimi Anne Nokelainen.

Kokeen jälkeen tuli analysoitua suoritusta, ja tulimme siihen tulokseen, että tuon koiran ollessa niin hitsin herkkä minun äänenpainoilleni käskytyksissä, että liikkeiden nollaukset tulevat ihan sieltä. Kisatilanteen jännityksessä käsky ei mene ihan kuten treeneissä, ja koira hämmentyy. Voihan sheltti! Mintulle on ihan sama, mitä sille sanon jos homma menee vähän sinne päin, mutta Meela on vaan niiiiiin tarkka - ihan kuin agilityssäkin.

Huomattu kuitenkin on, että Meela paranee vanhetessaan myös tokoissa. Nyt on tämän vuoden kisat kisattu, joten huilikaamme treeneistä hetken aikaa ja sitten palataan opetellemaan voittajan liikkeitä ja viilaamaan loppuun asti nämä avoimen hankaluudet. Ensi kesänä uudelleen kisakentille ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu!

Kuopion agilityporukallakaan ei ollut mennyt kovin kaksisesti, sillä kumpainenkin koirakko oli tehnyt hylsyt kaikilta radoilta. Noona painaa radalla ihan mieletöntä vauhtia, eivätkä sen hylyt olleet mitenkään huonoja ratoja, kuten videoiltakin voi katsella:



Kaiken kaikkiaan olemattomista tuloksista huolimatta viikonloppu oli oikein mukava ja vauhdikas, oli kiva nähdä kaukaisempiakin kasvatteja! :)

Noonasta on kasvanut kaunis ja tasapainoinen eläin!

Radanlukutaito osa 3.

Myrn aloitti pari viikkoa sitten ensimmäiset juoksunsa. Hiljaa elättelen toiveita, että tämän myötä myös nämä kaksi merleä intoutuisivat vihdoin viimein juoksuilemaan. Sitä odotellessa keskitymme kuitenkin treenaamaan täysillä, ja parit valmennuksetkin on raksittu kalenteriin vielä loppukuulle.

Tostaina jatkui radanlukutaito, jota veti tällä kertaa Ojansivun Katja. Tarjolla oli kieputusta ja keppihaasteita, ja voi vitsit että taas oppi uutta yhden pienen parituntisen aikana! Jo rataan tutustuttaessa huomaa, että kun oikeasti paneudutaan siihen radanlukuun, alkaa esteitä ja ohjauksia katsoa ihan uudella tavalla. Kurssia on takana kolme kertaa, ja jokaiselta on irronnut paljon hyvää tietoa, jota toivottavasti osaan soveltaa jatkossa.

Video treeneistä jäi hieman tyngäksi kiitos Moviemakerin kiukuttelun, mutta joitakin pätkiä siinä on kuitenkin. Ihan ensiksi täytyy laittaa treeniin nuo pakkovalssit, joissa a) olen liian kaukana esteestä b) jumitan paikallani. Putkelle viennit onnistuivat poikkeuksetta, mutta ensimmäinen vienti kepeille oli huono. Korjattiin ohjaustani, ja johan alkoivat kepitkin löytyä.
Keppien jälkeen putkelle vähän jarrua ja sitten hyvin helposti taas hypyn kautta putkeen. Ennen A-estettä olevalle hypylle kellotimme tuon videolla näkyvän pyöräytyksen siivekkeen ympäri sekä pakkovalssin, ja vastoin kaikkia odotuksia Meelan kanssa pyörittely oli nopeampi ohjaus! Pikkusheltti liikkuu niin tehokkaasti koko ajan, etteivät tiukat kurvit sitä paljon hidasta. A:n jälkeinen elämä tuotti meille vähän hankaluuksia, nimittäin maailman huonoiten rytmitetty persjättö ei ihan toiminut, ja Katja tarjosikin vaihtoehdoksi poispäinkääntöä. Käytiin ohjaus läpi, ja vaikka oma rytmitys oli tässäkin kuviossa heikko, oli se selvästi toimivampi. Pitää treenata näitä lisää, nimittäin ei olla taidettu aiemmin pahemmin moisia kuvioita suorittaa! Ohjaus muurille oli hosuva, mutta siitäkin saatiin onneksi ihan toimivia versioita aikaiseksi.
Lopuksi vielä testailimme vaihtoehtoista ohjausta kepeille tuolta putkien välistä, mikä toimi sekin ihan nätisti, kunhan vain luotin itse koiraan enkä pelännyt liikaa sen sujahtavan takaisin putkeen.

Seuraavaksi suunnatan molempien tyttöjen kanssa hallille tekemään vähän agilityjä ja siitä asemalle hakemaan viikonloppuvieraita, nimittäin Fanny ja Noona tulevat pitkästä aikaa kylään! Toivottavasti viikonlopun aikana tulee kuvattua muutakin kuin näitä iänikuisia huonolaatuisia videoita, niin on jotain muuta laitettavaa blogin koristukseksi.

Viikonloppu videolla

Lauantaina vietimme nelisen tuntia läheisellä kentällä tokoa treenaten ja koirakuulumisia vaihdellen. Kuvattiin siinä sivussa videota shetlantilaisväen tokoista.

Mutta tulipahan tehtyä

Viikko sitten torstaina päivitin facebookkiin seuraavaa:

Rellu on lastattu shelteillä, cockerspanielilla, rätinällä, matkaherkuilla ja huonoilla jutuilla! Syysloman luksusmatka Vantaan kautta Rakvereen alkaa N-Y-T!

Matkaseurakseni Joensuusta lähtivät paitsi kaikki kolme talouden shelttiä, myös naapurin Annastiina cockerinsa Cnutin kanssa sekä herrasmiessheltti Ludo. Tällä kokoonpanolla saavuimme Vantaalle, jossa yövyimme Maijan ja Oonan luona. Lisäksi saimme joukkoihimme vahvistusta ensinnä mainitusta henkilöstä sekä tämän aussienarttu Naurusta. Näyttelyyn oli ilmoitettu 36 kappaletta shelttejä, joista suurin osa oli yllätys yllätys, suomalaisia! Kovin kummoisia tulostavoitteita en siis tohtinut asettaa, kun meininki oli kuin perus kotimaan kehissä konsanaan.

Ludo, Nauru, Minttu, Meela, Myrn & Cnut

Tällä porukalla starttailimme sitten Helsingin halki lauttaan ja Tallinnaan - ihan vaan huomataksemme, ettei navigaattori, jossa kuitenkin oli jotain Viron karttoja, tuntenut kuin pari turhaa kaupunkia koko maasta.
Hieno homma.
Onneksi edelliskerrasta viisastuneina olimme kirjanneet ylös ajo-ohjeet sekä majoitukseemme Koerussa että Rakveren näyttelypaikalle, joten hostellin löytäminen yhden tien varrelle rakentuneesta kylästä ei ollut tällä kertaa kovinkaan haasteellista.

Asetuttuamme taloksi, ulkoilutettuamme ja ruokittuamme nelijalkaiset päätimme panostaa välillä myös itseemme ja etsiä ihan oikeaa lämmintä ruokaa. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei Koerun kokoisessa kylässä ollut kuin yksi ruokapaikka, joka sekin toimi hostellimme yhteydessä ja oli mennyt kolmelta iltapäivällä kiinni. Paikan ikäjakaumasta kertonee, että lanka- ja kukkakauppa oli auki iltamyöhään, mutta ainoa pubi josta sai alkoholin lisäksi myös ruokaa, toimi vain päiväsaikaan.
Päätimme etsiä ruokaa myös lähitienoolta, mutta olimme sen verran landella ettei päämäärätön ajelu suuntaan taikka toiseen auttanut pätkääkään. Näin ollen jouduimme tyytymään marketin antimiin, jogurttiin, leipään ja sipseihin joita piti dipata dippipussin suosituksen mukaan maustamattomaan jogurttiin.
Miten paikalliset ravintolayrittäjät muka elättävät itsensä?

Lauantain näyttelypäivä alkoi vasta puolilta päivin, joten saimme nukkua ruhtinaallisen pitkään. Varasimme kuitenkin näyttelypaikalle siirtymiseen runsaasti aikaa ja hyvä niin, sillä Google Mapsin ohjeet vaikuttivat sen verran epäluotettavilta, että päätimme pelata varman päältä ja metsästää eilen matkalla vastaan tulleet Rakvere-kyltit. Pientä lenkkiä sai heittää, mutta löydettiinpähän perille!

Näyttelyalueelta löytyi näppärä nurkkaus, johon purkaa kamat ja laitella koirat häkkeihin odottamaan vuoroaan. Heitimme Ludon kasvattajalleen trimmiin ja valmistautumaan kehään ja siirryimme odottelemaan omien kehiemme alkua. Seuraa onneksi oli näyttelyiden suomalaiskansoituksesta johtuen tarjolla runsaasti, ja meininki kehän laidalla oli hirmuisen mukava!
Sheltit oli tällä kertaa sijoitettu hieman erilleen muista kehistä huoneeseen, jonka lattia olisi varsin hyvin voinut olla mustaksi maalattua vaneria muutaman hassun tukipilarin varassa, sen verran se nimittäin juostessa jymisi.

Omat koirani eivät olleet poikkeus: Myrn oli aaaaivan innoissaan ja paineli menemään häntä tötteröllä, Meela esitteli tuomarille liikkeiden jälkeen seisomaan aseteltaessa tasajalkapomppuja ja Minttu käyttäytyi röyhkeän huonotapaisesti sitä ystävällisesti esittäneen Maijan hoteissa. Minttu! Olin ihan pöyristynyt merleni käytöstavoista, onhan kyseessä sentään koira joka lykätään lapsille käsiin mätsäreiden lapsi & koira-kilpailuun, kun se on niin helppo esittää...

Tuomarina toimi varsin miellyttävä Dagmar Klein, jonka suurin tarve arvosteltaessa oli saada pöydällä oleva koira nuolemaan naamaansa. Varsinkin Myrnille täti tarjosi poskeaan niin, että herkuista hullaantunut pikkumusta katsoi parhaaksi pussailla pari kertaa, kun sitä nyt kerran niin kovin vaadittiin.

Suuresta koiramäärästä huolimatta meillä meni ihan kivasti: Myrn sijoittui junioriluokassaan neljänneksi saaden myös SA:n, bikinikuosiselle Mintulle odotetusti EH ja Meelalla meni serti yhdellä ohi neidin ollessa PN3. Ei paha!

Myrn
Excellent type. Beautiful head. Correct construction. Correct neck & topline. Correct front, anqulation behind. Substance & chest is development. Moves freely. Nice Temperament.
Dagmar Klein - JUN ERI3 SA

Meela
Excellent type. Beautiful head & expression. Correct muzzle, beautiful eyes. Correct coat texture. Moves correctly. Nice temperament. Well presented.
Dagmar Klein - AVO ERI2 SA PN3

Minttu
Correct type. Correct head & expression. Correct neck & topline. A bit heavy body. Elbows a bit loose. Correct angulation behind. Moves freely but quick a lot pass movement. Excellent nice temperament. Well presented.
Dagmar Klein - AVO EH

Seurueemme tähtiesiintyjä Cnut sen sijaan valittiin ROP-pennuksi, joten jäimme alueelle vielä odottelemaan ryhmäkehiä. Ilta venähti pitkäksi, kun ryhmien jälkeen käväisimme vielä porukalla Rakveren keskustassa syömässä astetta hienommin - tilanpuutteen vuoksi pääsimme VIP-huoneeseen aterioimaan. Olihan se aika hienoa illallistaa tyylikkään massiivipuupöydän ääressä suljetuissa tiloissa, eikä pöperöissäkään ollut moittimisen sanaa!

Tämän johdosta ajelumme kohti Koerua venyi myöhäisiltaan, ja sateinen sää oli muuttunut pikkupakkaseksi. Kuten arvata saattaa, oli tien pinnalla ollut vesi jäätynyt ohueksi mutta sitäkin liukkaammaksi jääkerrokseksi. Nastarenkaista huolimatta auto suti tiellä minkä kerkesi, ja köröttelimmekin koko illan huikeaa 50 kilometrin tuntivauhtia, paitsi jos onnistuimme löytämään suolatun tienpätkän. Lisäksi olimme ihan hukassa. Mistä me tultiin ja mihin piti mennä? No ihan varmasti tänne! Soitto kotisuomeen, yksi keikka huoltoasemalle kyselemään reittivinkkejä ja muutaman kymmentä kierrosta paikallisessa liikenneympyrässä, ja olimme jälleen oikeassa kurssissa. Huraa!
Tällä kertaa valikoimme pikkuteitä siinä toivossa, että matkamme lyhenisi aamuisesta. Onneksemme nämä tiet olivat myös hiekkaisia, joten automme pito parani huomattavasti. Myös paikallinen maaseudun arkkitehtuuri tuli tutuksi, kun kruisailimme menemään suoraan kauhuelokuvista repäistyn näköisten talojen keskellä. Viihdytimmekin itseämme parituntisen matkan aikana mm. erilaisilla kauhukertomuksilla autoista, joiden renkaat puhkottiin ties millä piikkilangoilla ja matkustajat teurastettiin kylmäverisesti, sekä paikallisen iskelmäkanavan annilla.

Kun viimein (kulutettuamme kaksi tuntia reilun viidenkymmenen kilometrin taittamiseen) olimme perillä hostellillamme, kohtasi meitä seuraava ongelma: avaimet eivät olleet siellä missä piti! Purettuamme kaikki roinamme autoon kerran jos toisenkin, vaivuttuamme epätoivoon ja kiroiltuamme hieman, päätti Maija tarttua härkää sarvista ja soittaa respaan. Huolimatta siitä, että kello oli 12 yöllä. Suureksi onneksemme kommelluksillemme vain naurettiin ja avaimetkin olivat hukkuneet aamutohinassa hostellin parkkikselle, joten mitään pahuutta ei ollut päässyt tapahtumaan.

Vietettyämme huomattavasti edellistä lyhyemmän ja kylmemmän yön (kukaan ei uskaltanut jättää huoneesta löytyneitä epäilyttäviä pikkupattereita päälle kovin pitkäksi aikaa) jälkeen nousimme aamuvarhain ja pakkauduimme laumoinemme autoon. Tai siis olisimme pakkautuneet, mikäli auton ovet eivät olisi lämpötilanvaihteluista kimmastuneina jäätyneet lukkoon. Allekirjoittanut aiheutti itselleen pienimuotoisen happivajeen hönkiessään etuovea auki, mutta hetken kuluttua koko auto saatiin avattua ja koirat kyytiin. Ei kun menoksi!

Tällä kertaa totesimme jo aamun auspaikehiä seuratessamme, että nyt on kuulkaas tiukka setä kyseessä. Arvosanoja sateli laidasta laitaan.
Tulostavoitteeni putosivat entisestään.

Tänään koirat olivat selvästi asennoituneita näyttelyhommiin ja esiintyivät jokainen hiljaisesti ja ilman ylimääräisiä temppuiluja. Hyvä niin, sillä tuomariherramme ei ehkä olisi arvostanut iloisen meluisia shetlantilaisiani.
Kävi selväksi, että korvat olivat tälle tuomarille tärkeä asia, samoin liikkeet. No, onneksi Meelalla on sentään ne asiat kohdillaan.

Ensimmäistä kertaa näyttelyhistoriani aikana Mintun korvat rankattiin pystyiksi. Sitä ei lue arvostelussa, mutta poistuessamme kehästä H-lappusen vilautuksen jälkeen tuomari nosti kädet korvikseen ja huikkasi minulle, että ears!  H:ta tosin itsekin povasin, en tosin korvien vuoksi, vaan ihan siksi että Mintun yleisvaikutelma kaljurottana on melkoisen karmaiseva.
Myrnin korvat olivat hyväksyttävät, ja sen esiintymisellä lohkesi EH.

Porukan loisteliain tähti oli taas kerran Meela, joka nappasi itselleen ERInomaisen! Noniin, nyt sitä mennään! Jatkokilpailussa pikkumerleä ei kuitenkaan enää poimittu jatkoon, joten tuloksemme narttushelttiporukassa jäi melkoisen laihaksi. Sen sijaan matkakumppanimme herrasmieskoira Ludo uusi lauantain tuloksensa ollen PU2 ja napaten Viron sertinsä, joten niin tuli meidän shelttilenkkikamusta Viron valio! Onnea vain kotijoukoille :)

Myrn
1 year. Good size. Good head. Acceptable ears. Good bite. Good neck. Too straight in front. Good topline + tail set. Normaly angulated in rare. Good colour + coat. Moved well.
Ole Staunskjaer - JUN EH

Meela
Good size. Nice head. Good expression. Good bite. Well set ears. Good topline. Need bit more angulation front + rare. Acceptable colour. Good coat. Moved well.
Ole Staunskjaer - AVO ERI

Minttu
Good size. Nice head. Good bite + expression. Acceptable topline. Needs more substance in body. Normaly angulated. Nice colour. Moved well.
Ole Staunskjaer - AVO H

Seurattuamme junnujen ryhmät ja viihdytettyämme itseämme erään herrasmiehen näyttelykertomuksilla pakkasimme koirat autoon ja suuntasimme kohti Tallinnaa. Matkan varrella täytyi luonnollisesti poiketa tutustumassa kauppakeskuksesta löytyneeseen eläintarvikeliikkeeseen ja pariin ruokamarkettiin, olihan oleellista hankkia paitsi virvoitusjuomia, myös kasapäin suklaata.

Ilman navigaattoriakin löysimme tiemme laivalle varsin näpsäkästi ja yhden aikoihin yöllä olimme taas Suomessa. Siitä alkoikin tuskien ja ylenpalttisen väsymyksen täyteinen kotimatka, puhumattakaan seuraavan aamun työrupeamasta, sillä kampeuduin toimistolle heti koirat kotiin nakattuani. Illalla uni maittoi sekä hihnanpäälle että shetlantilaisillekin siinä määrin, että jätettiin agilitytreenit välistä ja tutustuttiin mieluummin oman ihanan sängyn unitarjontaan.

Kotiin päästyäni totesin, etten ihan heti ole uutta reissua tekemässä, en ainakaan Viroon! No, ensi syksyyn ja sinne sijoittuviin näytelmäsuunnitelmiin on melkein vuosi aikaa, joten eivätköhän siihen mennessä ehdi paikallisen tiehuollon ja jääkylmien hostellien aiheuttamat traumatkin hälvetä mielestä.

 
Toko on parasta, siinä kaikki.
Ei vaan - ihan mieletön inspis treenata tokoa! Tänään olin kouluttajana ja koulutettavana kenttätreeneissä, näin hurjan paljon päteviä noutajanalkuja ja sain hyvää häiriötreeniä Mintulle.

Mintun kanssa aloitettiin kontaktiharjoituksilla, joissa palkattiin koiraa koko ajan kun se piti kontaktia huolimatta ympäristön häiriöstä. Oli muita koirakoita, huutelevia ohjaajia, vinkuleluja ja muita houkuttimia, mutta eipä tuota kiinnostanut, kun oli hommia tarjolla.

Alkulämmittelystä edettiinkin sitten haastavampaan tehtävään, jossa oli pitkin kenttää ripoteltuna ruokakuppia, leluja, noutoesineitä ja sensellaista häiriötä. Tehtiin Mintun kanssa liikkuroitu seuruu ja pari lyhyttä luoksetuloa, joissa koira ei reagoinut lainkaan leluihin. Hommaa vaikeutettiin vielä siten, että koiran naaman edessä nakeltiin menemään ihania vinkuleluja, mutta eivätpä nekään paljon kiinnostaneet vaan kontakti kesti.

Muiden treenaillessa tehtiin omatoimisesti kaukoja, jääviä ja askelsiirtymisiä. Minttu oli ihan onnessaan kun pääsi tekemään ja toimikin pääsääntöisesti hyvin. Lopun paikkiksessa yritti ensin lähteä mukaan (porsas!) mutta muuten pariminuuttinen piilopaikkis pimeässä meni oikein mallikkaasti.

Huomenna työt alkavat vasta päivemmällä, aamulla voisi ehtiä käydä heittämässä pienet tokot molempien tyttöjen kanssa. Pitää tehdä silloin, kun eniten inspaa!

Maanantaina oli muuten ihan kivat irtoamistreenit molemmille shelteille hallilla. Täytynee hehkuttaa myös Annan ja Myrnin etenemistä, nimittäin pikkumusta handlaa nykyisellään helppojen ohjauskuvioiden lisäksi myös kontaktit melko mallikkaasti! Eiköhän siitäkin kaksikosta kisakoirakko ensi kevääseen mennessä leivota.
Myrn on muuten menossa luustokuviin ensi kuussa. Jännittävää nähdä, mitä sieltä tulee.

Keskiviikon työvuorojeni vuoksi jouduin vaihtamaan ihanasta agilityryhmästäni perjantaille. Se ei kuitenkaan haitannut, nimittäin Isla treenaa taas samassa ryhmässä kanssani! Huippua päästä näkemään sen menoa muutenkin kuin kisoissa.

Torstaina pakataan kimpsut ja kampsut, puikkonokat ja naapurin cockeri autoon ja suunnataan etelänaapuriin. Rakveren näyttelyissä on melkoinen shelttiryntäys, nimittäin kumpaisenakin päivänä kehään marssii yli kolmekymmentä shetlantilaista. Huhhei!

Huikean mainiot kotikisat

Onnen Pötkö viikko sitten hiekkamontulla.

Eilen käytiin JOAn kisoissa juoksemassa kaksi rataa molempien tyttöjen kanssa. Ja voi vitsit, miten olikaan meidän päivä ja kiva fiilis kisata! Kolme neljästä radasta meni ihan mukavasti ja fiilis oli hyvä huolimatta siitä, että huonosti koleaan syksyyn varustautunut autoporukkamme meinasikin paleltua pitkäksi venyneen päivän mittaan kuoliaiksi. Tai no, ehkä ei ihan, mutta melkein.

Meela aloitti päivän A-radalla, joka oli profiililtaan varsin miellyttävä. Ohjaamista piti hieman suunnitella ja olla kartalla, keppikulma oli juuri passeli ja lopussa painettiin suoralla eteenpäin. Maasu oli ihan  täpinöissään siitä että pääsi radalle, ja vauhtiakin löytyi sen mukaan. Olin itse hölmö ja rupesin varmistelemaan ihan turhaan, muutin alkuperäistä ohjaussuunnitelmaani eikä takaaleikkaus ihan toiminut, vitonenhan sieltä napsahti. Muuten meni ihan nappiin, ja vaikka pari nollatulostakin radalla nähtiin, voitti Meela luokkansa näiden puhtaiden ratojen mentyä yliajalle.

Mintun kanssa samaisella A-radalla ei tehty enää virheitä tai muutettu suunnitelmaa, ja nollatuloshan sieltä napsahti! Tosin todettava on, että kaikenlaisilla kontakteilla sitä tuloksia saakin... tuurikontaktieläimeni osui ehkä kynnellään kontaktipintaan, mutta vitosia ei silti sadellut. Mii sijoittui nollallaan toiseksi ja sai toisen LUVAnsa kakkosista, voi jehna! Alla vielä video suorituksesta.

Meelan kanssa B-rata meni ihan perseilyksi. Otin koiran tosi huonosti lähdössä vastaan, meni kakksohypyn ohi, jolloin jäin itse jälkeen ja Meela pinkaisi putken sijaan puomille. Kun se lopulta tuli vielä A:n kontaktilta surutta läpi, otettii A-este uusiksi ja paineltiin onnistuneen onoffin jälkeen maaliin. Tulipahan palautettua mieleen, että niillä kontakteilla voi oikeasti seisoa myös kisatilanteissa.

Mintun B-rata taas oli ihan hitsin hieno! Oltiin pitkän aikaa tekemässä toista nollaa, mutta sitten loppuvaiheilla kämmäsin ja Mii nappasi puomilta tullessaan mukaan yhden ylimääräisen hypyn. Se ei kuitenkaan haitannut, vaan mentiin sitten vähän omia reittejä maaliin. Hitsin pätevänä se oli kuitenkin, pieni pötkönen! Jos tulos olisi ollut nolla, olisi se ollut koko luokan ainoa, ja se olisi tiennyt menolippua kolmosiin. Ehkä vielä hetken haluan nauttia lyhyistä kakkosluokkalaisten kisapäivistä, tulkoon se viimeinen nolla kun on tullakseen.

Kisojen jälkeen kuuma keitto ja kahvi maistuivat ja oli ihanaa sulaa vähän aikaa sisätiloissa. Sitten oltiinkin taas menossa, nimittäin etelästä tulleet shelttituttavuudet pyörähtivät meidän kanssamme vielä pellolla niin, että koirat saivat leikkiä keskenään. Kyllä illalla uni maittoikin pienille shetlannineläimille, varsinkin kun talo täyttyi iloisesta agilityväestä. Eikä suotta - Inka ja Isla laittoivat valiokellon tikittämään, sillä Isla nappasi ensimmäisen A-SERTinsä hienolla nollavoitolla! On ne hurjia :)

Rauhallista syyssunnuntaita on vietetty piitkän lenkin merkeissä Lykynlammella. Nyt on meillä joukko tyytyväisiä shelttejä ja voin hyvillä mielin lähteä pallottelemaan kolmiviikkoisia tollerilapsia.

The Agilitytiimi