Leijeröintiä

Valtava oli pienen sheltin riemu, kun se (jestas sentään) kokonaisen viikon tauon jälkeen pääsi agilityhallille. Maasu ei meinannut pysyä nahoissaan ollenkaan, vaan tärisi sylissäni tuijottaessaan varsin keskittyneesti ennen omaa vuoroaan treenanneita. Kun sen laski irti, kävi se porhaltamassa muutaman esteen ihan yksinään ja palasi räksyttämään minulle, että mennään jo senkin hidas luuseri!

Suski & Setterit tarjosi meille kivan leijeröintitreenin ja kasasimme pienellä porukalla radan hallille nopeasti. Ensin tehtiin pätkissä, ja vauhtia löytyi vaikka muille jakaa! 1-8 sujui varsin simppelisti, hyppyä 10 sen sijaan jouduin pari kertaa vahvistelemaan. Putki numero 14 oli meillä hieman haastavammas kulmassa, mutta Meela haki senkin hyvin. A:n kontaktit oli ihan huippuja! Viikon tauko oli tuonut niihin kamalasti vauhtia, eikä himmailua näkynyt paljon yhtään. Ongelmaksi minulle koitui keppien jälkeinen elämä ja se, miten saada koira fiksusti putkeen, kääntymään oikeaan suuntaan ja irtoamaan vielä hypyillekin. Palkattiin parit kerrat hypyille irtoamisesta, ja alkoi hakea niitä mainiosti. Putkilla hetsaten meni ne hyvin, mutta noiden hitsin keppien jälkeen en oikein saanut ratkottua, miten päin olisin ollut. Lopulta toimivimmaksi ratkaisuksi jäi kirmata hirveää vauhtia koiran ohi, tehdä joku valssi ja viskata siitä putkeen, vaikkei se kyllä hirveän sujuvalta tuntunutkaan. Mutta ainakin haki!

Yhdellä kierroksella treenasin leijeröintiä kepeille niin, että Meela putkeen ja siitä kepeille samalla, kun itse juoksin jossain puomin toisella puolella. Aijaijai miten pätevä se onkaan! Ihan huikean hyvä. En kestä.
 

 

Pääsipä tuo yllä lätäkköön laukkaava juoksukökkökin tekemään jotain tauoilla. Tehtiin nimittäin tokojuttuja pihalla, ja hiiitsin hyvässä vireessä! Minttu teki tosi hyviä seuraamisia ja sivuaskelia, peruuttamisissa meni vähän kaahaamiseksi. Luoksarin stopit sen sijaan olivat jotain ihan käsittämättömän surkeaa, ja jouduin paneutumaan niiden treenaamiseen ihan tosissani. Jäävät toimi tosi hyvin ja säpäkästi, ja jäi tosi kiva fiilis treeneistä. Tätä lisää! Ja lisäähän me saadaankin, kun tulevana viikonloppuna suunnataan tokoringin ensimmäisiin treeneihin. Kivaa!

Kaksi vuotta

Paljon onnea A-tiimiläiset Noona, Isla ja Meela! Kaksi vuotta on tullut täyteen, ja siinä ajassa ehtinyt tapahtua valtavasti asioita. Kaikki pennut ovat olleet hyvin pitkälti sitä, mitä toivoinkin: loistavia, terveitä harrastuskoiria.

Kaksivuotiaiden saldona on:

EE JMVA LT JMVA ARYA - Meela
Toko: ALO2, Agility: MINI1 2x LUVA, Näyttelyistä useita SA:ta ja pari luokkavoittoa. Terveys kaikin puolin priimaa.

TK1 AYSLA - Isla
Toko: TK1, Agility: MEDI2, Näyttelyistä H (upea, mutta liian suuri). Luustoltaan ja silmiltään terve.

ANYER - Noona
Toko: ALO1, Agility: MEDI2. Niin ikään luustoltaan terve, silmässä yksi ylimääräinen ripsi. Geneettisesti CEA-silmäterve.

Suuret kiitokset myös kasvattieni omistajille: olette huikeita! :)

Tapaus Rakvere: Kuinka ei matkustaa ulkomailla

Kuukausien ylityöputki tuotti viimeinkin tulosta: pidennetty viikonloppu Rakveren kansallisessa koiranäyttelyssä! Luonnollisesti olin varustautunut koitokseen loistavalla seuralla sekä muutamalla kassillisella tavaraa. Vaikeudet kuitenkin alkoivat, ennen kuin koko reissuun ehdittiin edes lähteä: Relluni lukot eivät vieläkään pelittäneet kunnolla, ja anoin lainaan isäni Citroen C5:n, jonka ainakin saisi lukkoon. Se olikin varsin ratkaiseva virhe tätä reissua ajatellen - Rellulla vaan ois mennyt paremmin...

Torstaina pakkasin Mintun ja Myrnin autoon heti töistä päästyäni ja suuntasin Jyväskylän kautta kohti Tamperetta. Jyväskylästä mukaan hyppäsivät Marjut ja islanninlammaskoira Lina. Parituntinen määränpäähämme sujui sukkelasti navigaattorin ohjeilla, ja majoituimme koirinemme yön yli Katjan ja keeshond Tinjan seuraksi.

Hölmömpi olisi voinut kuvitella, että narttuporukassa matka sujuisi vaivatta, vaikka Mintun tärpit sattuivatkin sopivasti näyttelyviikonlopulle. Vielä mitä: Tinja ja Minttu liehittelivät toisiaan minkä kerkesivät, muut koirat innostuivat kaksikon kosiskeluista, eikä nukkumisesta tullut mitään. Koko yö meni hyvin katkonaisesti torkahdellen ja koiria komennellen, kun ei häkkejäkään oltu tajuttu kantaa sisään. Kun herätyskello soi aivan liian aikaisin aamulla, ei pirteydestä ollut tietoakaan.

Koko porukka: Myrn, Lina, Mello, Tinja ja Minttu

Aamuyön pimeinä tunteina nappasimme mukaan vielä Jolannan ja pk-collie Mellon, ja nelihenkinen matkaseurueemme oli kasassa.

Tällä kertaa Helsingin kuskin nakki napsahti minulle, sillä viimekertaisesta tarpeekseen saanut Katja ilmoitti heti kättelyssä, että hän ei ainakaan siellä ajaisi. Kohtalaisen kunniakkaasti selvisimme kuitenkin laivalle saakka, vaikkei pieneltä kiroamiselta vältyttykään. Pääsyä autokannelle odotellessamme Mello turautti viehkeästi kakkoset takakonttiin, ja saimme ajan kulutettua varsin tehokkaasti autoa tuulettaen ja häkkiä puhdistaen.

Helsingin aamuruuhka ja lautalle ajaminen olivat kuitenkin vasta lämmittelyä siihen verrattuna, mitä saimme kokea Tallinnassa. Jos kirosin muuta liikennettä Suomen puolella, niin Viroon saavuttuamme turhautuminen nousi potenssiin miljoona.
Navigaattorissamme on karttoja, myös ulkomaisia. Mutta Viron karttaa siinä ei ole! Tämä tietenkin kävi ilmi vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo Tallinnassa, eikä mitään käsitystä siitä, mihin suunnata. Päätimme etsiä kaupan tai huoltoaseman, josta ostaa tiekartta tai pari. Kurvailumme Tallinnan keskustassa oli hiuksianostattavaa, ja on suoranainen ihme, ettei autossa ollut sen jälkeen lommon lommoa.

Lopulta kuitenkin pääsimme ulos ja tutuille vesille, joten päätimme kurvata viime kerralla tutuksi tulleen Maximin pihaan ja hakea paitsi karttoja, myös ruokaa ja vettä.Silloin pamahti. Tai tarkemmin ottaen ensin rutisi, ja sitten räjähti. Takalasimme oli tuhannen pirstaleina, koiria takakontissa, samoin matkatavaroita. Mitä ilmeisimmin lasin hajoamisen aiheutti jonkin takakontissa olleen tavaran siihen luoma paine, muutakaan emme siihen hätään keksineet.
Hirveällä kiireellä lapoimme ulos tavarat, irrottelimme Katjan kanssa paljain käsin lasinjämiä ikkunaruudusta ja koetimme pyyhkiä siruja maahan autoharjalla. Operaation jälkeen koirat saatiin vahingoittumattomina ulos ja häkitkin putsattua. Seurasi takakontin uudelleenjärjestäminen ja hätä siitä, mistä saada apua ilman navigaattoria vieraassa maassa.

Onneksemme samaiselle parkkipaikalle osui taksi, jonka kuski puhui suomea. Selitettyäni ongelmamme, sääli tämä herra nuoria tyttöjä siinä määrin, että lupasin vitosesta viedä meidät huoltoasemalle, jolle oli kaupan pihasta jokunen kilometri. Tartuimme tähän oljenkorteen ja löysimme itsemme hetkeä myöhemmin huoltoasemalta, jossa niin ikään haasteltiin suomea! Asiakaspalvelussa ollut täti-ihminen lupasi meille, että tunnin päästä autossamme olisivat muovit takalasin tilalla. Kulutimme tunnin kävelemällä edes-takaisin tietä, jonka varrella korjaamo sijaitsi. Ostin huoltoasemalta kaksin kappalein niitä kaivattuja karttoja ja koetimme etsiä positiivisia puolia tapahtuneesta: 1. Ei käynyt pahasti. 2. Ei sada. Siihen ne sitten loppuivatkin.

Lopulta auto oli jälleen iskussaan ja huoltamon täti ystävällisesti antanut koko toimenpiteen ilmaiseksi. Ladellessani tälle ylitsevuotavia kiitoksiani, sain osakseni säälivän hymyn. Uudelleenjärjesteltyämme auton ja survottuamme sekä koirat että matkatavarat kyytiin, aloitimme Operaatio Etsi Eurohostellin, josta tulikin sitten odotettua pidempi juttu.

Katja toimi kartturina samaan aikaan, kun soittelimme ympäri Suomea koettaen saada jostain selkeitä ajo-ohjeita. Lopulta löysimme oikealle tielle kohti Maardua, käännyimme useaan otteeseen vääristä rampeista ja jouduimme palaamaan omia jälkiämme takaisin, mutta jotenkin kummassa löysimme itsemme Koordilta, joka oli merkitty hostellimme osoitteeksi. Siellähän se viimein häämötti: kauan kaivattu EuroHostel! Aivan viime metreillä kurvasimme vielä kertaalleen väärään pihaan, ennen kuin osuimme oikeaan rakoseen autoinemme.

Pyrin matkustamaan pienellä budjetilla. Tässä tapauksessa majoitus oli kuitenkin se, missä meidän olisi viimeiseksi pitänyt säästää. Kaksi parivuoteellista huonetta sai kahdeksi yöksi muutamalla hassulla kympillä, ja koirat sallittu-teksti houkutteli meitä puoleensa niin voimakkaasti, että haksahdimme ansaan. Ei olisi kannattanut.

Astuessamme respaan, meidät otti vastaan noin kolmimetrinen nainen, joka ei puhunut englantia eikä suomea. Neljän tunnin Tallinnassa pööpöilyn jälkeen jokainen alkoi olla hommaan jokseenkin kyrsiintynyt, mutta jotenkin saimme selitettyä asiamme ja saimme avaimen huoneeseen. Yhteen huoneeseen. Neljälle naiselle. Jokin yhtälössä ei täsmännyt, mutta päätimme silti käydä tarkastamassa huoneen tilanteen. Jo tässä vaiheessa alkoi hieman hirvittää: kokolattiamatto oli täynnä erilaisia epämääräisiä länttejä (alkuperä selvisi siinä vaiheessa, kun aamuyöstä kuuntelimme naapurihuoneesta kuuluvaa humalaista oksentelua) ja käytävä näytti varsin huonokuntoiselta. Tarvitsimme kuitenkin avaimen myös toiseen huoneeseen, mikä tiesi lisää kehittävää keskustelua ja elekieltä respan kielitaidottoman asiakaspalvelijan kanssa. Selvitimme asiaamme suomeksi ja englanniksi elehtien ja esitettä apunamme käyttäen, saimme osaksemme tympääntyneitä mulkaisuja ja kuivan naurun ilmoittaessamme, että mukanamme on myös koiria. Neljä koiraa. Loppujen lopuksi pulitimme koirien yöpymisestä enemmän kuin itsestämme ja saimme avaimen toiseen huoneeseen. Voitto!

Tiloihin tutustuessamme saimme todeta, että halpaan hintaan oli muitakin syitä kuin nuhjuinen kokolattiamatto ja ammattitaidoton respan täti. Vessan ovia ei saanut lukkoon, meille varatut pyyhkeet olivat kokoa käsipyyhe, ympäriinsä leijaili epämääräinen tupakan katku ja suihkutilojakaan ei oikein saanut lukittua. Hienoa. Vessojen kamaluutta on vaikea edes kuvailla: kammottavan tupakankatkun keskellä asioidessa oli syytä tuijottaa vain ovea, eikä kiinnittää huomiota mm. epämääräistä rusehtavaa vettä sisältävään vessaharjatelineeseen tai siihen, että koko vierailumme ajan pöntön kyljessä kulki melkoinen jarrutusjälki, jolle kukaan ei tehnyt mitään. Joka paikassa lattioissa olevia läikkiä unohtamatta! Kylpyhuoneen katosta näkyi, kuinka vettä tuli läpi ja yhden seinän vieressä oli kolo, josta olisi voinut vaikka pudota tyhjyyteen. Onneksi kyseisessä laitoksessa käytiin vain kääntymässä, joten yhden viikonlopun tarpeiksi se kuitenkin vältti.

Pelastukseksemme kaiken kurjuuden keskellä koitui hostellin ilmainen WiFi (miten tuollaisessa paikassa on sellainen?) ja läppäri, joka jonkun aivopieruilun tuloksena oli tarttunut matkaan. Internet! Karttapalvelu! Sivistys! Koska meillä ei ollut ruokaa tai juomavettä, tarkastimme kartasta, uskaltaisimmeko lähteä ilman navigaattoria sellaista ylipäätään etsimään. Onneksemme Maardu oli rakentunut melkeimpä kokonaan hostellimme ohi kulkevan tien varrelle, joten vaaraa eksymisestä ei ollut. Minä ja Katja starttasimme kohti markettia ja pelastimme nälkäisten matkalaisten illan pienestä baarintapaisesta tilaamillamme wrapeilla ja sekalaisilla aamiaistarvikkeilla. Meille oli luvattu käyttöömme keittiö, mutta tosiasiassa se oli niin saastainen murju, ettei mikron tai hellan käyttö pahemmin houkutellut puoleensa.

Lauantaina heräsimme aikaisin ehtiäksemme ajoissa näyttelypaikalle. Aikatauluihin täytyi lisätä huolellinen eksymisvara, vaikka nyt meillä olikin GoogleMapsin ohjeet tukenamme. Löysimme kuin löysimmekin näyttelypaikalle, leiriydyimme ja aloitimme pitkän, puuduttavan näyttelypäivän.

Sheltit viihtyivät keskenään häkissä ja kävivät välillä läheisessä puistossa kävelyllä. Kilpakumppaneitamme emme tavanneet ennen kuin iltapäivällä, sen sijaan seurasimme sivusta Tinjan valioitumista ja Linan kehää. Pikkukoirien turkit ehdittiin käydä useaan kertaan läpi ennen kuin päästiin itseasiaan.

Kilpakumppaneita Myrnillä oli kaksi. Molemmat sieviä soopelineitokaisia samasta pentueesta. Pikkumusta pääsi arvosteltavaksi ensimmäisenä, ja antoi tuomarin kopeloida itseään pöydällä varsin rennon oloisena. Laskin sen maahan ja juoksutin edes-takaisin ja ympäri Myrnin esitellessä liikkeitään kaikessa rauhassa turhia hötkyilemättä. Varsin topakan näköisenä neiti seisahtui tuomaripöydän eteen ja seisoa tönötti paikoillaan kuin tatti, kun punainen excellent-kortti nousi ja siirryin erinomaisen juniorishelttini kanssa kehän laidalle odottamaan jatkokierrosta.
Kumpainenkin soopeli arvioitiin niin ikään erinomaiseksi rotunsa edustajaksi, ja koko junnutrio kirmasi kertaalleen kehän ympäri. Toinen soopeleista viitottiin edellemme, lopulliseksi tulokseksi jäi JUN ERI2 SA sopulineidin napatessa junnusertin mustan nokan edestä.

Kuva: Marjut Färman

Mintun kanssa kehään asteli vuorostaan trikkinarttu, jolla oli varsin vakuuttava lista juniorititteleitä kontollaan. Aavistin heti luetteloa selaillessani tämän tittelihirmun kalastelevan sertin itselleen, mutta valioituvan lauantaina. Meillä olisi siis sunnuntai aikaa taistella siitä sertistä, ennen kuin löisin hanskat tiskiin ja lähtisin koko reissuun turhautuneena nesteytysliikkeen kautta kotimatkalle.

Merleni esiintyi varmana omana itsenään. Tuomaria huvitti kovasti Mintun varsin palvova asenne ruokaan - vaikka sen hampaita katsottiin, olivat sen silmät nauliutuneina kädessäni pitelemään pihvitikunpalaseen.
Saimme juosta pikaisesti kehän ympäri, Minttu hölkötteli kauniisti löysällä hihnalla. Se asettui somasti seisomaan ja toljottamaan pihvitikkuaan, eikä aikaakaan kun excellent heilahti jälleen, ja siirryimme odottamaan kilpakumppanimme saavan myöskin saman arvion.
Kilpailuluokka meni, kuten olin aavistellutkin: junnuvalio nappasi ykköspallin itselleen, mutta Minttukin sai kaivatun SA:n.

PN-kehässä Katja esitti Myrnin ja minä Mintun. Juuri valioitunut avo-narttu valittiin rotunsa parhaaksi ja se nappasi sertin. Suureksi yllätyksekseni Minttu sijoitettiin toiseksi ja Myrn heti neljänneksi. Ei paha, vaikka ne itse ruusukkeet jäivätkin tältä erää saamatta!

Kuva: Katja Nikki

Myrn
"Good bone and format. Very nice head, very good ears, good expression. Excellent neck, good chest, very good angulation, excellent movement, coat and temperament."
Livija Zizevske, Liettua - JUN ERI2 SA PN4

Minttu
"Good size, good format and bone. Very good expression. Excellent ears. Strong topline. Good chest. Very good angulation. Excellent movement and temperament. Good colour and texture coat."
Livija Zizvske, Liettua - AVO ERI2 SA PN3

Seurattuamme Katjan ja Tinjan RYP-kehäilyt ja pakattuamme kaikki kamppeemme, päätimme lähteä puistolenkin kautta metsästämään jotain ruokaa ja palata hostelliimme nukkumaan.
Perillä hostellissa meitä kohtasi karvas pettymys: nokkelina tyttöinä olimme viileän yön ajaksi sijoittaneet leipätarvikkeemme ikkunalle, jottei niitä tarvitsisi aamun pimeydessä kaivaa keittiön jääkaapista. Luonnollisesti aamun tohinoissa kaikki oli jäänyt sinne ikkunalaudalle, johon aurinko oli paistanut iloisesti koko päivän. Jugurtit, juusto, voi ja leikkeleet olivat auttamattomasti pilalla, joten iltapalasta oli turha haaveilla.

Sunnuntai sujui edellistä päivää rutinoituneemmin. Kävimme mennessämme ostamassa läjäpäin energiaajuomaa ja muuta ehdotonta näyttelypäivästä selviämisruokaa. Myrn ei halunnut hypätä autosta ulos ollenkaan: se muisti parkkipaikan ja sen saatanalliset skeittirampit, joita pikkumusta tuijotti syvästi inhoten. Parkkipaikka häkeille löytyi suojaisasta nurkasta läheltä penkkejä, joten  tällä kertaa koko päivää ei tarvinnut viettää omien jalkojen päällä. Jes!

Shelttikehät alkoivat jälleen vasta iltapäivällä, joten aikaa meiningin ihmettelemiseen oli paljon. Oman lisämausteensa päivään toi Outokummun ryhmis, johon Anna ja Meela olivat aamulla suunnanneet. Odotin tuloksia kärsimättömänä, ja varmasti koko matkaseurueellemme kävi selväksi, miten raivoissani olin, kun Suomen osasto ei vastannut lainkaan näpyttelemiini "miten siellä menee, joko ootte olleet kehässä?"-viesteihin. Lopulta päädyin soittamaan samaisessa näyttelyssä olleelle ystävälleni, jolta sain kuin sainkin tulostietoja. Olin jokseenkin tyrmistynyt: minut, koiran omistaja ja kasvattaja oli pidetty koko päivän ajan uutispimennossa, vaikka Meela oli pärjännyt paremmin kuin hyvin! Netta ei kuitenkaan enää ollut näyttelypaikalla, joten rimpautin seuraavalle uhrilleni, jonka kautta sain viimein yhteyden Annaan.
Kuuleman mukaan PN-kehä oli ikuisuuden myöhässä, eikä minulle oltaisi haluttu ilmoittaa tuloksia ennen, kuin lopullinen saldo oli selvillä. Pfft!

Meelan PN-skabailut menivät läpijuoksuksi, mutta päivän tulossaldo oli kyllä mieltä lämmittävä: nartut tuomaroinut Tarja Löfman sijoitti Meelan ERIn ja SAn kera nuortenluokan voittoon.
PN-kehän tuomaroi shelteille alun perin merkitty tuomari Hans Almgren, joka ei kuuleman mukaan pahemmin ollut sinisestä väristä perustanut.

Apulaishandlerini Katjan kanssa siirryimme shelttikehän laidalle odottamaan arvostelun alkua. Myrn vaikutti oikein hyväntuuliselta, vaikka omaa jännitystäni lisäsi hieman tieto siitä, että tänään kehässä olisi junioreita peräti neljä kappaletta. Näihin lukeutuivat Myrn, eilisen soopelit ja uutena tuttavuutena tricolor Whitecoastal-kasvatti.

Kuva: Marjut Färman

Kehässä pikkumusta esiintyi varmana omana itsenään. Se muisti tilanteen selvästi eiliseltä, ja annoin sen ravata aivan löysällä hihnalla ja esitellä liikkeitään tuomarille juuri sitä tahtia, kuin se itse halusi. Tuomarisetä tosin ei ollut samaa mieltä, vaan pyysi minua viemään Myrniä hieman hitaammin. Niinpä kävellä tepsuttelimme kertaalleen kehän ympäri, ennen kuin sijoitin shelttini arvosteltavaksi. Skeittikolinat näkyivät rahtusen myös esiintymisessä: Myrn pälyili viereisessä kehässä jymistäviä kultaisten noutajien omistajia jokseenkin epäluuloisena, mutta totesi tilanteen sitten olevan ihan ok ja keskittyi täysipainoisesti sille tarjoamaani makupalaan.
Se todettiin erinomaiseksi rotunsa edustajaksi, kuten kaksi muutakin kilpakumppaniamme.

Kilpailuluokassa olin jo varma, että tämä voitto menee taasen samaiselle soopelille. Vielä mitä! Norjalaistuomarimme osasi arvostaa kaunista shelttiä kun näki sellaisen, ja Myrn nostettiin voittajan pallille. Se sai SA:n ja kahmaisi itselleen ROP-juniorin tittelin, sekä tietenkin sen kaivatun junnusertin. Huikeaa!

Kehän laidalla pällistelleet apukäteni olivat jokseenkin hidasälyisiä, ja koirien vaihto sujui hieman tahmeasti. Sain kuin sainkin Mintun kuitenkin kehään ja pöydälle. Jälleen kerran tuomari naureskeli sen keskittyneelle namin tuijotukselle ja totesi minun juoksuttavan koiraani aivan liian nopeasti. Vaihtaessani oman tahtini hitaammaksi, kurvasi Minttu(!) edelleni aivan samaa vauhtia ravaten, kuin mitä se on tottunut näyttelykehissä muutenkin hölkyttelemään. Huono se on jarrutella, jos koira kulkee.
Myös Mintulle heilahti punainen kortti, samoin eilen valioituneelle vastustajallemme.

Kilpailuluokassa jymistelimme kumpainenkin koirinemme tuomarin mielestä aiiivan liian nopeasti, huvittuneet virnistykset vaihdettuamme löntystelimme vielä kertaalleen kehän ympäri vähän hitaammin. Mintun tulokseksi tuli ERI2 SA.

PN-kehässä Katja vei taasen Myrniä, joka esiintyi edelleen oikein kauniisti. Tätä tuomaria juniori miellytti enemmän kuin eilispäiväistä: voiton vei avoimen luokan valiotrikki, toiseksi sijoitettiin Myrn ja Minttu kipusi palkintopallilla kolmanneksi! Koska voittaja ei sertiä voinut vastaanottaa, annettin komean kokoinen ruusuke Mintulle. Tavoitteet niiin saavutettu!

Kuva: Katja Nikki

 Myrn
"Nice type, feminine, very typical ears, the eyes are set a little close. Correct bite, good neck, nice topline. Well angulated behind, nice body, moves well in all directions. Well prepared coat, super temperament, well handled."
Arne Foss, Norja - JUN ERI1 SA ROP-JUN J-SERT PN2

Minttu
"Nice size and type. Very nice headtype. OK ears. Good neck. Pleasing bone and feet. Nice topline. Body in good condition. Nice colour. OK coat. Nice texture. Moves well. Nice temperament. Well handled. OK tail carriage."
Arne Foss, Norja - AVO ERI2 SA PN3 SERT

Outokumpu RN
Meela
"Erinomaisen tyyppinen kohta 2v. narttu. Oikeat mittasuhteet ja luuston vahvuus. Tyypillinen pään kiila. Hyvin taittuneet hieman leveälle kiinnittyneet korvat. Hyvin kulmautunut edestä ja takaa. Hyvä eturinta. Liikkuu hyvällä askelpituudella. Oikeanlaatuinen karvapeite."
Tarja Löfman, Suomi - NUO ERI1 SA

Kuva: Marjut Färman

Kuva: Marjut Färman

ROP-juniorit arvosteltiin vasta ennen BIS-kehää, ja Myrn oli äärimmäisen väsynyt päivän rasituksiin. Se torkkui sylissäni, mutta esiintyi kehässä reippaasti. Ilmettä tarkastelemaan tullutta tuomaria vasten sosiaalinen kakarani yritti hypätä, ja sai osakseen pienen naurahduksen. Seisoa se ei enää oikein olisi jaksanut, vaan kääntyili toljottamaan takanamme palkinnoiksi raahattavia ruokasäkkejä ja palkintokukkia. Läpijuoksuksihan se meni, mikä toki ei mistään kohden yllättänytkään.

Päivän jälkeen kaikki olivat valtavan väsyneitä, mutta suuntasimme silti vielä paikalliseen markettiin suorittamaan pakolliset viime hetken ostokset. Kilisevine kasseinemme sullouduimme autoon, jossa sain jälleen olla tyytyväinen kuskin pestiini: eipä vaan ainakaan ole tilasta pulaa!
Annan ajo-ohjeisiin ja ostamiini tiekarttoihin turvautuen lähdimme kurvailemaan kohti Tallinnan satamaa, pysähtyen tosin matkalla syömään Hesburgerissa (kolmas juusto-jalopeno-tortillani tälle matkalle, yöh).

Seikkailumme D-terminaalia etsien onkin sitten asia erikseen. Tallinnalaiset eivät selvästikään olleet kovin tyytyväisiä suomituristien kolmenkympin kaupunkinopeuteen. Meitä ohiteltiin sekä oikealta että vasemmalta puolelta kapeilla kaduilla. Liikaa yksisuuntaisia ja villin lännen meininkiä yhdelle päivälle. Jokseenkin kunnialla kuitenkin selvisimme satamaan ja terminaaliin. Autokannella saimme osaksemme hyväntuulista kettuilua automme takalasin johdosta. Yritimme torkkua laivan käytävän pehmeillä sohvilla ja Suomessa olimme vasta yhden aikaan yöllä.

Ajomatka Tampereelle oli riskialtis, kun reissun rasitukset alkoivat painaa itse kutakin. Onneksi olin kuitenkin varannut yhden päivän nukkumiselle, ja pysähdyimmekin Katjan luokse yön yli. Koirat olivat ladanneet akkujaan autossa ja aloittivat hillumisen välittömästi sisälle päästyämme, ja jouduimme turvautumaan äärimmäisiin keinoihin: Tinja kylppäriin, ja loput neidit malttoivatkin nukkua koko yön kaikessa rauhassa.

Jo torstaina Joensuusta lähtiessäni olin ihmetellyt ratin hienoista heittelemistä. Paluumatkalla Tallinnan kohdilla se yltyi epämääräiseksi rolinaksi käännöksissä, mutta vitsailimme sen johtuvan vain ylikuormitetusta autosta. Tampereelta lähtiessä meteli jatkui myös suoralla tiellä, ja päätimme Marjutin kanssa pysähtyä Jyväskylässä tarkistamaan ilmanpaineet - jonkun muun auto kun oli oireillut vähän samaan tapaan niiden ollessa jotain mitä sattuu. Pysäyttäessämme C5 aloitti hirveän huudon, eikä enää lähtenyt liikkeelle. Siinä sitä oltiin. Auto hajalla, jumissa Jyväskylässä. Hienosti.

Onneksi kyseessä oli myös Marjutin kotikaupunki, ja saimme hälytettyä hänen vähän enemmän autojen päälle ymmärtävän isänsä paikalle pelastamaan tilanteen. Lukuisten puheluiden ja kiroilujen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että vika oli kenties vaihdelaatikossa ja auto olisi hinattava huoltamolle odottamaan huomista. Koska minulla oli työpäivä tiedossa, lainasimme Marjutin kanssa Opelin ja lähdimme ajamaan kohti Joensuuta. Citroen hinattiin pois, ja minä pääsin kotiin.
Miljoonasti vielä kiitoksia kaikesta tästä avusta ja kevyestä kuuden tunnin roadtripistä! Kyllä sitä olisi ihminen hukassa ilman ystäviä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saavutettiin se, mitä mentiin hakemaan. Auto ehkä vähän hajosi, mutta lopulta sekin oli jo keskiviikkona korjattu, ja vika löytyi vaihdelaatikon sijaan vetoakselista. Ensi kerralla emme majoitu EuroHostelliin, emmekä varmasti myöskään luovu Rellusta ajokkina, vaikka se nyt vähän reistailuun taipuvainen onkin. Retki oli kaikkine surkeine sattumuksineen hauska, ja opittiinpa lukemaan karttaakin.
Seuraava oman porukan retki suuntautuu tyystin vastakkaiseen suuntaan kuin Viro, mutta on sitä yksi etelänretkikin jo suunnitteluasteella loppuvuodeksi... Sitä odotellessa!

Vuoden ensimmäiset pesiskenttätokot

Maanantaina tehtiin hallille Varpsin sivuilta printattu rata, jota rallateltiin menemään. Vahvistin alkuun Meelalle pari kertaa keppien itsenäistä suorittamista, jonka jälkeen edettiin jo näppätästi pätkä 1-4. Ensimmäiseksi ongelmaksi muodostui neloshypyn ja putken välinen elämä, joka lopulta ratkesi, kun uskalsin luottaa koiraan. Jätin Meelan tekemään yksin hyppyjä 3-4, luotin siihen että se hakisi ne, ja painelin miljoonaa tekemään persjättöä ennen putkea. Toimi! Koira sujahti putkeen, ehdin nippanappa työntämään sen takaakiertoon ja loppuhan oli kuin vettä vaan. Hypyltä 9 koira niistolla käteen, tiukka linjaus kympille, oikean siivekkeen kautta ottamalla sille sai suoran linjan putkeenkin. Putki-kontakti-erottelussa ei ollut mitään epäselvää, ja loppurata olikin aika helppo nakki.

Yksittäin tehtiin paljon itsenäistä puomia ja nopeita palkkauksia, jotta saataisiin vähän vauhtia etenkin alastuloon.
Treenasin myös keppeille leijeröintiä, ja Meela kepitti hurjan hienosti, vaikka putki jäi väliimme! On se vaan paras!

Tiistaina totesimme Annan kanssa pesiskentän olevan jo niin sula ja hyvä, että siinähän voi jestas sentään treenata! Parasta, nyt päästään tekemään täsmätreenejä lenkkien lomassa niin helposti.

Ensin treenaamaan pääsi Minttu, jolla oli valtavasti intoa. Hyväksikäytin sen energiaa ruutua treenaten, alustalle lähti pitkältäkin matkalta hienosti. Tehtiin luoksarin stoppeja välimatkaa säädellen, sekä tietysti läpijuoksuja. Jäävissä on alkanut jostain syystä sekoittaa maahanmenoa ja istumista, joten kumpaakin hiottiin erikseen. Istuminen on vielä epävarma, ja vauhtia liikkeeseen hain hieman helpottamalla tehtävää ja avustamalla kädellä. Seisominen sujuu, samoin pitkillä seuruupätkillä mielenkiinto pysyy loistavasti!

Tauon jälkeen päätin vielä kokeilla metskua oikein superpalkan kanssa. Ensimmäinen heitto oli pienellä haukulla säestetty ja hidas palautus, palkkasin laukasta. Toisella heitolla taas ääntä, mutta vauhti oli parempi. Kolmas oli täysin hiljainen ja vauhti hyvä, joten siihen olikin sitten hyvä lopettaa! On se vaan niin hyvä.
Äänenkäyttö metskullakin voisi johtua samasta syystä, kuin ruudun kanssa: Minttu on vielä vähän epävarma, ja se purkautuu lähtötilanteessa haukahtamalla. Aina, kun harjoitus on toistettu pari kertaa, se lähtee tehtävälle kuin raketti ja täysin hiljaa.

Kaukoja tehtiin kotosalla, ja keskittyminen oli huippua. Viretila ei saa olla liian korkea, tai menee säätämiseksi. Muutama yhdistettykin saatiin tehtyä, aiemmin olen palkkaillut ihan yhdestä siirtymästä.

Meela pääsi hiomaan pidempiä seuruupätkiä, joilla keskittyi loistavasti. Tänään toimivat niin jäävät seisomiset kuin maahanmenotkin täysin moitteetta. Luoksarin otin erityispitkänä, ja ihme kyllä kakara jaksoi olla jopa hiljaa!
Loppuajasta naksuttelin vielä seuraamisen liikkeellelähtöjä ja otin vähän piilopaikkista. 2x 10sek niin, että olin itse auton takana. Jäi varman oloisena, seuraili enemmänkin Annan treenejä kuin oli kiinnostunut minun poissaolostani, hah.

Kotona tehtiin vielä kapulajuttuja, Meela nostaa kapulan suurimmaksi osaksi hyvin sivulla istuessaan. Työvoitto! Vielä vähän vahvistetaan, ja sitten viedäänkin liikettä eteenpäin.

Seuraavan kerran meistä kuullaan varmaankin vasta näyttelyreissujen jälkeen. Pitkin viikkoa on shelttejä puunailtu valmiiksi, ja hyvältä näyttää! Meela tosin aloitti karvanlähdön, mutta eiköhän sitä tukkaa vielä täksi viikonlopuksi riitä.
Huomenna starttaa C5 (ei Laguna, sillä sen lukot päättivät sopivasti jälleen reistailla...) kohti Tamperetta, ja sieltä aina vaan etelämpään... :)

Kolme pistettä

Tänään toteltiin Kontiolahdella JOAn kokeessa, jossa Meela tahkosi jälleen kerran läpi alokasluokkaa. Sitä kaivattua ykköstä ei saatu vieläkään, vaan yhden nollan kirous leijuu edelleen yllämme. En tajua, miten tuo aina nollaa jotain, yleensä vielä eri liikkeen! Uskon kuitenkin vakaasti, että kisaamalla tämä selätetään, ja tiedustelinkin jo paikkaa Josepan tokokokeeseen ensi kuulle.

Kokonaisuudessaan tämä koe oli kuitenkin parhaita, joihin olen Meelan kanssa osallistunut. Viretila olisi seuruupätkissä saanut olla hieman korkeampi, ja häiriöjuttuja pitää treenata, mutta muuten nautin koiran kanssa tekemisestä kovasti. Ja mikä parasta: se oli hiljaa! Aiemmissa kokeissa siniseni on heittänyt kommenttia mm. kesken seuruun juoksuosuuksia, kun sillä vaan nousee kierrokset ihan huippuunsa. Nyt saatiin kuitenkin melkein koko koe mentyä hiljaisesti läpi, ja koira oli rauhallinen liikkeiden välissäkin. Hyvä me!

Tuomarina kokeessa toimi Pauli Härkönen.

Luoksepäästävyys - 10 Meela hieman ujosteli tuomaria juoksutarkastuksessa, ja ilmeisesti tuomari päätti lähestyä koiraani "kohteliaasti": iso mies takki auki käveli luoksemme hiiiitaasti, kaarsi koiran sivulle ja tuli sivulta päin silittämään. Kaverini kommentoi tilanteen jälkeen, että ulkopuolisen silmään tämä lähestymistyyli oli näyttänyt huomattavasti uhkaavammalta kuin muita koiria moikatessa, jolloin tuomari vaan käveli luokse, tervehti ja meni pois. Meelakin hieman tätä kummasteli ja nojasi jalkaani, mutta sieti kuitenkin moiset kummallisuudet kauniisti.
Paikalla makaaminen - 10
Seuraaminen kytkettynä - 8 Pitäiskö mun alkaa treenata tätä, ettei menisi aina sunnuntaikävelyksi? Nooh...
Seuraaminen taluttimetta - 7½ Muuten ihan kivaa seuruuta, mutta merkkikartio koitui kohtaloksemme! Seuruureitti kulki läheltä reunakartioita, joka oli aivan liian suuri pala Meelalle, joka jäi sitten haistelemaan tötsää kesken seuruun. Kutsuin mukaan, ja jatkui ihan nättinä, joskin hitusen alivireisenä.
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä - 0 Hieno seisominen. Eikä ennakoinut edes perusasentoa.
Luoksetulo 9 - Kerran sanoi että hau.
Seisominen seuraamisen yhteydessä 9 - Hyvä, napakka. Ennakoi perusasennon.
Estehyppy - 8½ Meemi jäi hieman vinoon hypyn taakse, ja itse sivulle tullessani tönäisin sitä käpälään jalallani. Tästä suivaantuneena neitikoira ei suostunutkaan enää tulemaan sivulle, vaan tuijotti minua just sen näköisenä, että ooppa eukko potkimatta.
Kokonaisvaikutus - 9

Pistesaalis 157p, joka riitti siihen ALO2 tulokseen. Voi hitsin maahanmeno!

Kakkonen oli päivän teemanumero, sillä Inka ja Isla nousivat Varkaudessa hienolla nollaradalla kakkosiin! Paljon onnea kaksikolle, joka starttasi uransa kakkosluokassakin melko nohevasti: hyllytys toiseksi viimeisellä esteellä on jo ihan pätevästi ohjattu.

On mitä odottaa

Minttu aloitti juoksut! Johan niitä on odoteltukin. Tämä tietää kolmen viikon agilitytreenitaukoa ja pientä harmistusta taloudessamme - olin nimittäin mennyt lupaamaan Annalle, että hän saisi lainata Minttua tulevan sunnuntain agilityvalmennukseen. Juoksuisen nartun kanssa osallistuminen ei kuitenkaan käy päinsä ja Meelakin on tokokisaamassa, joten taitaa jäädä valkka välistä.

Kevään ja kesän treenikausi tuo tullessaan uusia haasteita niin tokon, agilityn kuin uusien lajienkin suhteen. Minttu pääsi mukaan Noutajakoirayhdistyksen tokon valmennusrinkiin, joka tietää tehokasta ohjattua treeniä säännöllisin väliajoin ympäri vuotta. Meelalle on varattu paikka Napakan Tulevat tähdet-agilityryhmästä, jossa aloitamme ensi kuussa. Lisäksi sain juuri sähköpostin, jossa kerrottiin minun ja Mintun saaneen paikan myös sienikoirakurssille, jossa olisi siis tarkoituksena opettaa koira etsiskelemään sieniä hajun perusteella. Itse pidän valtavasti kaikesta luonnosta itse kerätystä ruuasta, ja nyt toivottavasti voinkin liittää marjastuksen lisäksi syystouhuihini myös sienimetsällä käynnin! Täytyy vain selvittää, mitä sieniä Liperin mökkimme lähistöllä kasvaa eniten, niin tiedän opettaa oikean lajin tunnistamisen.

Maanantain agilityissä tehtiin Minimonsin blogista löytyvää vauhtitreeni-haastetta ilman hyppyä numero 13, sillä hallimme on kovin rajallinen. Meelan kanssa sitä vauhtia täytyikin löytyä, että ehti mukaan ohjauksiin, ja itse kukin saatiin hengästymään varsin tehokkaasti. Tuota persjättöä putkelle 15 en onnistunut tekemään kertaakaan johtuen ratkaisevan takaakiertohypyn puuttumisesta. Sen sijaan putkijarru ja jonkinlainen sylkkärirävellys u-putkelle toimivat vallan mainiosti!

Meela  teki yksittäisenä keinua, jolle vaadin tällä kertaa pysähdyskontaktin. Tyyppi tajusi todella hyvin, mitä toivoin, vaikkei ole koskaan aiemmin keinulle joutunut pysähtymään. Tosi jees!

Tiistaina tokoiltiin tyttärien kanssa, häiriönä satunnaisia pikkulapsia, Noora & Pinna, Anna & koirat sekä Pilvi & Zin.

Meela teki ensin, koska koetin olla huomaavainen nuorta Ziniä kohtaan. Tosi pätevät seuruut ja jäävät, hiljaiset ja tosi keskittyneet ja hyvät! Kaukot lyhyeltä matkalta jees, paikkis muiden treenatessa toimi ja luoksarin teki hiljaa ja hyvin. Treeni oli parempi kuin sunnuntaina, ja Meela selvästi jaksoi keskittyä huomattavasti paremmin tällä kertaa.

Mintun kanssa alkuun luoksarin stoppeja, joihin se sai purkaa pahimmat höyrynsä. Muutamia hyviä ja teräviä sieltä saatiinkin irti kaukopalkalla. Ruutu oli vähän kurja, mutta kun pallon vaihtoi namialustaan, tuli myös vauhtia. Ruudusta seuraamaan tuloakin tehtiin, saatiin menemään oikein nätisti.
Seuruut toimi tänään hyvin, vaikka sivuaskelissa vähän höyrysi. Joku aivopieru esti merleä menemästä liikkeestä maahan seuratessa, mutta mistä tahansa muualta se kyllä meni, kun vahvistin. Just näin. Seisominen oli ok.
Kapulan pitoa tehtiin vielä ihan loppuun, ja ne treenit olikin sitten siinä.

Tänään käytiin ensimmäistä kertaa metsässä puolisulaneilla laduilla kävelemässä. Jotkut hullut siellä vieläkin hiihti, vaikka muutamista kohdista maa paistoi jo tummana millin paksuisen lumikerroksen alta! Viikonlopulle on luvattu sateita, joten eiköhän metsäreitit ole taas pian koiranomistajien ja hölkkääjien käytettävissä. Jäälle ei enää oikein uskalla, vesiraja lähestyy uhkaavasti rantaa ja lumi sohjoutuu.

Lopuksi vielä kuva Myrnistä 9kk. Ihan näpsäkkä likka!

Ihan säpäkkä

Kuvassa oleva koira on huhujen mukaan "ihan säpäkkä."

Naapuriseuramme JOA järjesti agilitypäivän, jossa kouluttajana toimi Lukkarisen Jari, joka ohjaa itsekin shelttejä. Loppuviikosta facebookini ilmoitti, että agipäivässä olisi vielä tilaa, ja laitoin ilmon vetämään. Ohjattuja treenejä, jes! Meelan kanssa mahduttiin kisaavien ryhmään oikein mainiosti.

Rataantutustumisen jälkeen huolta aiheutti lähinnä etualan hyppyhässäkkä, jonka arvelin koituvan kohtaloksemme sekä mennessä, että tullessa.
Ensimmäisellä kierroksella ohjasin hypyt 1-3 keppien puolelta, ja Meela teki hyvin. Epäilin sen karkaavan kakkosen taakse, kun suunnittelemani pakkovalssi ei tähän treeniin kuulunutkaan, mutta eikö mitä! Hyvin tuli käteen ja haki hypyt. Kepeille autoin vaikean kulman kanssa, niiden jälkeen persjättö. Yritin ensin edestäleikkauskuviota, joka oli rataantutustumisessa vaikuttanut kokeilemisen arvoiselta. Totesimme yksissä tuumin, että koira on niin nopea ja ohjaaja niin jäinen, ettei tule mitään, joten päädyin ohjaamaan hypyt 6-8 A:n puolelta jonkinlaisella päällejuoksuhässäkällä. 9 - 14 meni helposti, 15 takaakierron haki ihan huipun hyvin ja tuli hienosti käteen hypyn jälkeen. Keinulta tuli palautetta, että pitää alkaa vaatia paremmin kontaktit, ettei lipsu lentokeinuksi. 19-21 tosi hyvin, 22 kunnon linjaus hypylle, valssi ja selkeä lähetys 24 takaakiertoon. Siinäpä se sitten olikin!

Kouluttajalta tuli lähinnä positiivista palautetta koiran estehakuisuudesta, ohjauksen lukemisesta ja draivista. Kuuleman mukaan se on "ihan säpäkkä" ja "tosi hyvä", mitkä allekirjoitan täysin. Ehdittiin tehdä rata useampaankin otteeseen läpi vartin treeniajan aikana ja kokeiltiin eri ohjauskuvioita. 1-3 hypyille testattiin ohjausta seinän puolelta siin, että 2-3 väliin tuli persjättö. Toimi huomattavasti paremmin kuin edelliskierroksen ohjaus, kunhan vain itse sain leikkaukseni ajoitettua oikein!
Lopun hyppyhässäkän (22-25) kanssa treenattiin vielä oikein ajoitettua valssia ihan urakalla, ja saatiin sekin menemään tosi jees.

Voin kyllä sanoa, että kun vartin juoksi täysillä ja ohjasi nopeaa koiraa, niin oli aika tuskaisia viimeiset minuutit! Huhhuh, en edes muista, milloin olisi ollut yhtä rankat treenit.
Mutta on se vaan niin paras treenikaveri ja taitavin agilityeläin.

Illalla suuntasin vielä Mintun kanssa hallille tekemään ratatreeniä. Tai no, oma osuus näissä ratatreeneissä jäi siihen että kirmasin merlen kanssa radan pari kertaa nollana läpi, muuten Anna sai harjoitella ohjaamista.

Olin poiminut netistä radan, joka paljastui loppujen lopuksi turhan pitkäksi halliimme. Sovellettiin vähän, ja tulihan siitä ihan juostava. Kovin kaksisia ansapaikkoja radalla ei ollut, mutta muutamassa kohdassa täytyi olla tarkkana, ettei koira juokse hämyhypyille tai A:lle, joka oli suoraan esteen jälkeen tyrkyllä. Intouduin itse treenaamaan kaikkiin kohtiin myös niitä edestäleikkauksia, jotka Mintun kanssa ovat niiiin paljon helpompia ajoittaa, kuin miljoonaa paahtavan tyttärensä.
Minttu teki tosi hyvällä fiiliksellä ja innoissaan, eikä olisi malttanut lopettaa treenejä ollenkaan. Huippu!

Tänä aamuna käytiin vielä tokoilemassa molempien kanssa. Anniina liikkuroi Meelalle lyhennetyn alokkaan, erityistä plussaa jäävistä, ennakoimattomuudesta ja liikkeiden välien hiljaisuudesta! Suuri miinus häiriöherkkyydestä paikkiksessa - ihmeen paljon ääntä lähtee pienestä sheltistä, kun se järkyttyy kauempana pihalle ilmaantuvista koirista... Tehtiin loppuun yksi hiljainenkin paikkis kyllä.

Mintun kanssa ruutua, ja se oli hiljaa! Huippua! Lähti napakasti ja hyvin pallopalkan perään. Harmi kyllä kenttä oli vielä niin märkä ja jäinen, ettei kovin pitkiä välimatkoja voitu treenata.
Seuruu oli jees, käännöksissä hiottiin tarkkuutta ja muutaman askeleen siirtymisiä. Loppuun vielä pidempi seuruu pallopalkalla ja juoksukäännöksillä, mikä toimi sekin.
Luoksarin pysäytyksiä n.15 metrin välimatkalla, toimivat hyvin. Kaukokäskyissä i-s siirtymä on jostain syystä paljon parempi kuin m-s, mutta huomioitavaa on, että tätä voidaan treenata jopa häiriössä nykyään ilman, että koira paineistuu liikaa! Ihan lopuksi tehtiin vielä kapulan kanssa seuruuta ja muita pitoharjoituksia, mokoma kun on keksinyt kapulan mälväämisen ihanuuden jälleen kerran...

Ensi viikolla olisi tokokoe, johon ehkä pitäisi vähän treenata. Ja sitten Viro... kevät kulkee kamalan nopeasti!

Tottelevaiset

Noona kiihdyttää

Myrn, Meela, Cnut, Minttu, Viekas & Noona

Ensimmäinen kasa kuvia pääsiäiseltä! Kuvat on otettu perjantain kisarupeaman jälkeen, kun kävimme porukalla juoksuttamassa koiria jäällä. Mintun, Myrnin, Meelan ja Noonan lisäksi mukaan lähtivät Ansku & Cnut sekä Laura & Viekas, joka sattuikin olemaan Mintun siskopuoli.

Tokoinnostus on nostanut päätään auringon ilmestyttyä esiin. Meelan olen ilmoittanut tokokokeeseen parin viikon päähän, ja sitä varten pitäisi kaiketi vähän treenatakin. No, lahjattomat treenaa, vai miten se oli?

Eilen kuitenkin saimme houkuteltua Anniinan ja Adyan treeniseuraksi, ja suuntasimme koko köörin kanssa kentälle. Intoa merleissä riitti vähän turhankin kanssa, ja heti alkuun tuli todettua, ettei Mintun kanssa ainakaan kaukoja kannata tehdä ihan treenien alkuun, vaan ne menevät kamalaksi hösläämiseksi. Sen sijaan keskityttiin purkamaan energiaa ruutuun lähettämisellä. Matkaa saatiin kasvatettua ihan kivasti, ja Minttu etenee alustalle oikein varmasti ja hyvin.

Mintun kanssa tehtiin myös seuraamisia, joissa on tapahtunut tosi kivaa parannusta! Ensin vähän höyrysi ja painoi edelle, mutta kun muistutin asiasta, löytyi oikea paikka ja hyvä rytmi. Askelsiirtymät oikealle ja vasemmalle toimii tosi hyvin, peruuttamista täytyy vielä hioa. Pakki kyllä löytyy, mutta suoraan peruuttaminen tuo omat haasteensa.

Jäävät olivat napakat ja kivat, i-m kaukot toimi kauempaakin ja luoksarin pysäytykset seisomaan ja maahan olivat ihan jees, vaikka kuraiseen maahan joutuikin käymään makuulle.
Loppuun tehtiin myös niitä seiso-kaukoja sekä istumasta että maasta, ja oli tosi jees! Vähän vielä täpinöitsee ja heiluu, mutta olen palkannut vain tyylipuhtaista suorituksista. Välimatkaa ei vielä kasvateta, vaan tavoitteena olisi saada liike niin varmaksi, että Minttu kestäisi tehdä useamman vaihdon nätisti ilman, että se paineistuu ja alkaa käyttää ääntään.

Asioita, joita treenata kaiken perushutun lisäksi: kapulan pito, etenkin tunnarikapulan! Nätit palautukset!

Laitoin tänään myös hakemuksen meidän tokoseura Noutajakoirayhdistyksen kisatokorinkiin - peukut pystyyn, että päästään Mintun kanssa tuskailemaan voivoi-liikkeitä ihan ohjatusti!

Meelan kanssa ollaan tehty sisällä paljon kapulaa ja kaukoja. Kapulan kanssa menin jossain kohtaa metsään ja lujaa, ja tuloksena oli sheltti, joka kyllä pitää kapulaa, mutta antaa samaan aikaan tassua. Hienosti! Nyt ongelmaa on lähdetty ratkomaan, ja kevyen kapulan kanssa nostot ja pito alkavat olla jo kohtalaisen varmoja.

Huomaa kyllä, ettei sen kanssa olla tehty pitkään aikaan kunnon häiriössä. Leikkivät, haukkuvat koirat olivat paha. Seuruu oli omaan makuuni varsin kuraista, ja palattiin taaksepäin muistelemaan pienissä pätkissä, miten sitä oikein seurattiinkaan. Jäävät sen sijaan toimivat, samoin luoksari, joka oli peräti hiljainen! Tehtiin vähän nopeita maahanmenoja ja seisomisia, sekä ihan seisomistreeniä karsien perusasennon ennakoimista.

Illalla agilitytreeneissä heittäydyin uhkarohkeaksi, ja pyysin Anskua kasaamaan hyllystä tunnarikapulat lattialle. Hajustin oman, ja laitoin sen erilleen muista kapuloista. Mintun kanssa on nyt aika paljon tehty kapulan piilottelua hankeen, ja se selvästi käyttää nenäänsä sitä etsiessään.
Lähetin koiran kapulalle, ja se haki oman, vaikka kävikin haistelemassa vieraita kapuloita. Jes! Läpimurto se on pienikin.

Lisäksi Mintun kontaktit olivat jotain ihan parasta agilityssä, ja Meelan kepit ansaitsevat aplodit: seisoin itse puolivälissä kenttää ja lähetin sitä yksin kepeille, ja pikkushelttihän teki! Lopputreeneistä istuskelin itse kentän laidalla tuolilla, joka oli keskivälissä keppejä. Lähetin Meelan siitä kepeille, ja tyyppi haki vaikeasta kulmasta oikean välin ja kepitteli mallikkaasti loppuun. Ai että, mitä harrastuskoiria!

Loppuun vielä pari Noonan taidonnäytettä lumipallojen nappailusta viikonlopulta.

Onko muuten kukaan tilannut tokohyppyä jostain? Vai onko Joensuun seudulla peräti joku, joka voisi suht' edullisesti sellaisen askarrella?

Viisi vuotta parhautta

Crimson Light's aprillipäiväpentue täyttää tänään huikeat viisi vuotta!

Paljon onnea Minttu! Paras opettajani, koiramaailmaan tutustuttajani ja kaunein hörökorvamerle, jonka voin koskaan löytää. Minttu on ainoa, joka saa nukkua kainalossani pää tyynyllä - muiden paikka on jalkopäässä.

Toivottavasti tiedossa on meille vielä paljon yhteisiä lenkkejä, kisavuosia ja mahtavia kokemuksia.
Olet parhain!