keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Treenikertomuksia


Huomenna on elokuu. Missä välissä kesä ehti näin pitkälle? Väkisinkin tulee sellainen olo, että mitään ei ole ehtinyt saada aikaan. Vaikka olenhan minä! Koirarintamalla on kisattu, treenattu, pidetty hauskaa, vietetty laatuaikaa ihmisten seurassa, seikkailtu ulkomaita myöten ja nautittu kesästä. Elokuussa on tiedossa tiukka kisarutistus, kun kolmena päivänä juostaan agilitykengissä ja kolmena muuna sujautetaan näyttelypopot jalkaan ja esitellään koiria tuomareille.

Lähestyvät näyttelyt ovat yleensä olleet koirille mainio syy aloittaa infernaalinen karvanlähtö. Niin myös tällä kertaa: Minttu kaljuuntuu silmissä, Myrnin mustan tukan läpi tunkee ruskeaa pohjavillaa ja varmasti Meelakin tulee kohta perässä. Onneksi viimeiset näyttelyt ovat jo parin viikon päästä Joensuussa, jonka jälkeen saan antaumuksella harjata noista joka ikisen irtokarvanrippeen!

Suunnitelmissani starttaan molemmilla koirilla tokokehissä syyskuussa. Kummankin liikkeet vaativat vielä hiomista, mutta aikaa on reilu kuukausi. Tässä vaiheessa se kuulostaa paljolta, mutta olen päättänyt toden teolla petrata ja laatinut itselleni tehokkaan treenikalenterin. Melkein joka päivälle on jotain pientä, mitä treenata. Tämän viikon teemoja ovat Mintulla kaukokäskyt, Meelalla luoksarin stoppi ja noudon palautus. Kumpikin koira on jo nyt päässyt hyvin eteenpäin treeneissä. Minttu kestää muutaman metrin välin, muttei häiriötä, vaan paineistuu heti jos homma menee liian vakavaksi. Meela puolestaan tuo kapulan nyt jo vauhdikkaammin, mutta pitoa pitää saada varmemmaksi. Luoksariongelmakin ratkesi, kun tajusin ottaa vanhan kunnon pallotekniikan käyttöön: eilen tehtiin ihan hitsin hyvä stoppi käsimerkillä, oli ihan täydestä vauhdista suoraan seis!

Agilityä käytiin puolestaan tekemässä lauantaina, maanantaina ja tänään keskiviikkona. Lauantaina hallissa oli hirveän kiva kieputusrata, joka saatiin Meelan kanssa tehtyä niin hyvällä fiiliksellä, että! Kännykän videosta katseltuna ei menokaan näyttänyt hullummalta, vaikka luonnollisesti viilattavia kohtia löytyi runsaasti. Mintun kanssa heitettiin heti nollana läpi, ja loppuaika käytettiin lähinnä teiden hiomiseen.

Maanantain rata oli likimain sama kuin lauantaina, vain aloitus oli muutettu. Itselläni ei ollut kovin treenifiilis, joten Anna sai luvan juosta koirieni kanssa ihan urakalla samalla, kun minä ohjeistin kentän laidalta. Hyvin molemmat koirat toimi vieraammallakin ohjaajalla, eikä kummallekaan tullut mieleenkään tulla moikkailemaan meikäläistä radanvarteen. Meela sai tehdä myös persjättöjä kepeille, sen kestävyys kepeillä on noussut ihan huimasti.

Keskiviikkotreeneissä tehtiinkin sitten ihan pientä tekniikkapätkää, nimittäin SM-kisoista pätkäistyä kohtaa hieman sovellettuna. Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä esteet 6-16, mutta sitten voitti laiskuun ja mentiin helpomman kautta. Alun hyppy ja putki jäi kokonaan pois, puomin tilalle heitettiin hyppy ja pussi, hypyn nro 13. tilalla oli pöytä ja siitä pääsikin sitten vielä yhdelle hypylle. Pääpointtina oli kuitenkin haastava keppihässäkkä, jota tein molempien koirien kanssa enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Jos näissäkin treeneissä olisi ollut se puomi ja pysäytyskontaktit, ei tilanne olisi tuottanut mitään ongelmaa. Sen sijaan hankala keppikulma ja takaaleikkaus tuottivat päänvaivaa, mutta lopulta onnistuttiin molempien koirien kanssa löytämään yhteinen sävel ja tehtiin parit onnistuneetkin toistot! Muuta ei hallilla sitten tehtykään, ihan tarpeeksi agilityä yhtelle viikolle jo tässä. Onneksi ihan joka viikko ei näin rankasti edes jaksa treenata, eikä varsinkaan ratatreenejä.

Innostuksissani ilmoitin molemmat koiran Kuopion kisoihin kolmen viikon päähän. Juoksen yhteensä neljä starttia, päätin jättää hyppyradat pois molempien kanssa. Kuun lopussa on sitten vielä Lieksan kaksipäiväiset, joissa toivottavasti voin startata kumpaisenkin puikkonokan kanssa. Huippua, onhan tässä kisakentille pääsemistä jo odotettukin!

torstai 25. heinäkuuta 2013

Operaatio kanttarellikoira osa2.



Tämän näköistä on ollut meidän meno viime päivinä: pitkiä lenkkejä rannalle ja kotiin, sillä kesä on tullut takaisin! Mikä parasta, Meela on alkanut uida vapaaehtoisesti. Sillä vaan ei ole vielä ihan tuo lelujen noutotyyli hallussa:




Eilen käväisin Mintun ja Meelan kanssa mätsäreissä muistuttelemassa vanhemmallekin merlelle vähän näyttelykäytöstä. Melkoisen voittoisa päivä oli siitä huolimatta, että Meelan evvk-asenne näkyi myös tuomarille, joka jaksoi vitsailla aiheesta kanssani. Meela päräytti tulokseksi SIN1 BIS1 ja Minttu niin ikään hienosti PUN1 BIS2!




Tänään torstaina suuntasimme taas Mintun kanssa sienitreeneihin. Treenit aloitettiin kevyellä nuuhkujen kertauksella, joka sujui Mintun kanssa mainiosti. Harjoittelimme myös kahden purkin kanssa niin, että koiran täytyi käydä vuorollaan kummallakin purkilla hajustelemassa sieniä. Kotiläksyksi saimme treenata sisällä kahden purkin kanssa, sekä myöhemmin viikolla niin, että toinen purkeista onkin tyhjä ja hajuton ja toisessa on sieni.

Lopputreeneistä päästiin myös maastotreeneihin, eli tässä tapauksessa heittelemään kanttarelliä pitkin nurmikkoa. Tässä vaiheessa Minttu ensin paineistui valtavasti ympärillä tapahtuvasta hälinästä: osa koirista oli puskan takana, ja se vain kuuli äänet, muttei nähnyt tapahtumia. Onneksi tilanne neutralisoitui nopeasti, ja pääsimme tekemään ensin helppoja, sitten hieman vaikeampia harjoituksia sienen kanssa. Minttu lähti hyvin haistelemaan sientä kun annoin sille sanallisen käskyn, mutta itse ei älynnyt tarjota. Esineiden nostelun tarjoaminen on myös selvästi vahvana, sillä ihan ensiksi Minttu olisi halunnut kantaa sienet minulle käteen. Onnistuneita haisteluita saatiin kuitenkin aikaiseksi useita!

Olen naksutellut sieniä myös muille talouden shelteille, ja Myrnistä on kuoriutunut varsinainen luonnonlahjakkuus. Siitä on ihanaa päästä tekemään jotain nenällään, ja tänään se kunnostautuikin hurjan päteväksi nurmitreeneissä, joita teetätin pikkumustalle tokoilujen lomassa. Nuuskutus vaan käy, kun Myrn etsii sienet maasta! Joku itsenäinen hajutyöskentely sopisi Myrnille takuula myös vähän vakavampanakin harrastuksena, seuraava haaste olisi vain saada nuorikon omistaja innostumaan ajatuksesta.





Illalla käytiin vielä heittämässä vähän tokoja. Meelasta on jostain syystä juoksujen jälkeen kuoriutunut ihan ihmeellinen laama tokokentillä, eikä sitä oikein pitkäkestoinen treeni jaksa napata. Tänään keskityttiinkin ihan vaan muutamiin juttuihin, joita olivat noudon palautukset (vauhti ja pito), ruutu namialustalla ja luoksarin stoppi. Ruudut oli ihan hurjan hyviä ja vauhdikkaita, eikä vauhtinoudon palautusnopeudessakaan ollut moittimista. Luoksarin stopit vielä junnaa, pitäisi oikeasti keksiä joku kunnon strategia niihin että päästäisiin eteenpäin!

Minttu sai tehdä iltapuhteiksi vielä muutamia ruutuja superpalkalla ja alustalla, sekä kaukokäskyjä. Ruudut oli tosi jees, vaikka äänenkäyttö ärsyttääkin. Kaukoissa meni hyvin, kunnes paikalle tuli pörräämään lapsilauma, jotka olivat aivan liian suuri häiriö niin herkkään liikkeeseen.

Aiemmin viikolla Minttu teki metskun nostoja oikein nätisti, sekä kaksi onnistunutta tunnaria!! Jee!



Iisalmen ja Joensuun aikataulut on tulleet! Lisäksi elokuulle on rastittu yhteensä kolmet agilitykisat, yksi valkkapäivä jolle toivottavasti mahdumme ja tokoringin valmennus. Ei paha!

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Mustikkametsä

Kuten varmaan huomasittekin, on blogin ulkoasu muuttunut. Jonkinlainen kasvojenkohotus tuntui varsin tarpeelliselta, olihan vanha ulkoasu ollut paikallaan varmaan jo vuoden päivät.
Toinen syy toimenpiteeseen oli se, että sain viimein avattua uudenkarhean Team Agarwaenin webbikopin, jonka leiskaa tämä bloginkin ulkoasu mukailee. Sivuissa on vielä vähän hiomista, mutta ainakin ne ovat vihdoin olemassa!


Maanantaivapaani kunniaksi suuntasimme Annan ja koirien kanssa mustikkametsään! Tuloksena viitisen litraa mustikoita ja tehokkaasti itsensä metsikössä väsyttäneet koirat. Edelliskerralla saimme kasaan reilut kaksi litraa ennen kuin alkoi satamaan kaatamalla, joten nyt on pakkasessa seitsemisen litraa mustikkaa. Enempää sinne ei kyllä mahtuisikaan, joten taitaa meidän mustikkametsäilyt olla nyt tältä erää tässä.

Lämpimiksemme otettiin suurilla hakukoirillamme  pari "ukon etsintää" maastosta, ei tosin jaksettu talloa mitään hakuruutua tai muutakaan. Anna meni piiloon ja lähetin ensin Mintun, sitten Hupsiksen etsimään. Minttu meni hurjan vauhdikkaasti ja innolla, löysikin Annan kaksi kertaa eri piiloista ihan ilmavainun perusteella. Ohi kulkenut sakemanniporukka kysyi meiltä, että onko siinä hakuruutu tallattuna. Hirveän pätevän näköisiä palvelusshetlanninlammaskoiria taisi olla hyppysissä.

Illaksi suunnattiin hallille tekemään ratapätkää, jossa treeniin joutuivat leijeröinti puomille, välistävedot ja serpentiini, avoin keppikulma, persjätöt kepeille sekä pussi. Molemmilla koirilla oli namialusta puomilla, ja sen kanssa kontaktit menivät hyvin suoraan. Välistävedot menivtä Meelan kanssa vähän 50-50 onnistumisprosentilla, mutta serpentiineissä ei ollut kummankaan koiran kanssa ongelmaa. Yllätyksekseni keppikulmakaan ei juuri tarjonnut haastetta, ja Meela, jolla on hieman ollut keppiongelmointia, kesti ne persjätötkin mainiosti! Mintun kanssa tehtiin kepeille vielä takaaleikkauksiakin, ja ihan treenien lopussa yksi yhdistetty takaaleikkaus ja leijeröinti niin, että väliin jäi putki. Ja toimi! jes!

Meelakin tuli pitkästä aikaa käytyä läpi lihaksiston osalta, jumeja oli lapojen takana ja pitkin rankaa, sekä takareisissä. Pitää hieroa se vielä pari kertaa läpi ennen seuraavaa näyttelyä, ja kopeloida lähipäivinä Minttukin lävitse. Ihan oikean fyssarin vierailuakin voisi suunnitella, eivät meikäläisen kädet kuitenkaan Helin vastaavia voita :)

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Vaatimattomasti paras

Aamulla minä vielä käänsin kylkeä peittojen alla, kun Anna rymisteli pitkin kämppää keräilemässä näyttelyromppeita kasaan. Männäviikon puunailu ja strategioiden hiominen tulisi päivän aikana päätökseen, kun talouden nuoriso-osasto suuntasi Pieksämäen ryhmikseen Tarja Löfmanin arvosteltaviksi! Itse jouduin jättämään nämä kinkerit väliin töiden vuoksi, mutta onneksi kennelhenkilöni on erittäin pätevästi koulutettu handlaamaan pikkushelttejä, vaikkei olevinaan kehässä itse viihdykään. Tarkemman kertomuksen näyttelymatkasta voikin käydä lukaisemassa Annan blogista.

Päivä meni Torilavan laidalla hermostuneesti puhelinta vilkuillen ja tuloksia odotellen. Akkukin uhkasi loppua, ja lopulta pääsimme purkamaan äänentoistolaitteita sekä muita kamoja lavalta, eikä tuloksia vieläkään kuulunut. Kesken laitteiden roudauksen tuli kuitenkin se puhelu - Maasu oli just ROP.
Huhhuh, mitä ihmettä! Minun pieni raivokääpäni, Meela? Mutta totta se oli, kylkiäisinä luonnollisesti myös ensimmäinen SERT!
Vähän meinasi tärisyttää, vaikken paikalla ollutkaan; en mä ole tottunut tällaiseen!


Annan kertoman mukaan Meela oli esiintynyt oikein mukiinmenevästi, joskin jälleen kerran arvon lady oli kovaäänisesti komentanut kiitoradallaan hituroivia kanssakilpailijoita pistämään töppöstä toisen eteen hieman rivakammin. Huhujen mukaan tuomari oli hymyillyt varsin tyytyväisen näköisenä koko Meelan esiintymisen ajan, eikä enää ROP-kehässä paljon uroskoiraa katsellutkaan, vaan lumoutunut täysin pienen siniseni ylväästä loistosta.

Ryhmäkehiä tuomaroi Maret Kärdi. Olin itse melkoisen vakuuttunut siitä, että läpijuoksuksihan se menee, mutta yllätyksiä riitti vielä sinnekin: Meela valittiin kahdeksan koiran kanssa jatkoon! Se kuitenkin tippui uusintatarkastelussa porukasta, joten sen suurempaa menestystä ei tällä kertaa tippunut.

Mutta olihan se hienoa! Sääli, etten itse päässyt mukaan näin hienoa näyttelypäivää viettämään, mutta kyllä moiset tulokset kelpaavat ihan miten päin vain. Hieman odotuksia olin päivälle jo asettanutkin, olihan Löfman sijoittanut Meelan keväämmällä Outokummussa nuortenluokan voittoon. Ihan tällaiseen en kuitenkaan ollut varautunut.

Myrn esiintyi samaisessa näyttelyssä JUN ERI3:sen verran, mikä on hienosti sekin! Koiramme saivatkin majoittua hienossa seurassa Amor'jade-teltassa, kun vähän kaikille siitä porukasta osui jotain kivaa kohdalle.

Pikkupuudelien arvostelut päivältä olivat niin ikään varsin mairittelevaa luettavaa:

Myrn
"1-vuotias. Kookas. Oikeat rungon mittasuhteet. Hyvä purenta. Puhdaspiirteinen pää, jossa feminiininen ilme. Hieman kevyt kuono-osa. Tummat silmät ja hyvä pigmentti. Kookkaat oikein taittuneet korvat. Tasapainoiset kulmaukset. Oikeansyvyinen rintakehä, eturinta saa vielä täyttyä. Liikkuu hyvällä askeleella, vielä löysästi edestä. Hyvä ylälinja ja häntä. Kaunis väritys."
Tarja Löfman, Suomi - JUN ERI3

Meela
"Erinomaisen tyyppinen. Erinomaiset mittasuhteet ja vahvuus. Ryhdikäs olemus. Hyvä purenta. Oikeat linjat ja pituus päässä ja hyvät korvat. Hyvin kulmautunut. Erinomainen luustonvahvuus. Liikkuu erinomaisella askeleella ja asenteella. Hyvä karvanlaatu ja mukava käytös."Tarja Löfman, Suomi - AVO ERI1 SA PN1 SERT ROP
Tehkää tietä Hänen Parhaudelleen


Näin messevästi meillä aloitettiin loppukesän näyttelyrupeama! Seuraavan kerran ollaan koko tallin voimin parin viikon päästä Iisalmessa, jossa minun pitäisi viedä kehään kaikki kolme shelttiä. Hauskaa päästä itsekin pitkästä aikaa tositoimiin.

Kuvat kehästä on ottanut Emmi Hirvonen.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Operaatio Kanttarellikoira osa1.

Miten voi pieni ihminen olla onnellinen saadessaan tietokoneensa takaisin toimivana, vieläpä valokuvat tallessa! Se innostus laantuikin sitten nopeaan, kun varta vasten pelastamaan pyytämäni tiedostot oli "palautettu" eli käännetty johonkin ihan hyödyttömään muotoon. Sinne meni nettisivujen koodit, onneksi on grafiikat tallella. Phyh. Photaria tai muitakaan armaita ohjelmiani ei tässä masiinassa myöskään ole, joten ilman kuvia joudutte nyt kärvistelemään.

Tänään oli jännittävä päivä, sillä pakkasin treenikassiin ihan uudenlaisia vermeitä: nameja, naksuttimen ja lasipurkkeja joiden sisällä oli kanttarellejä. Suuntasimme Mintun kanssa Koirapalvelu Vihmerän järjestämälle sienikoirakurssille, jonne tunnistettavaksi lajiksi olin siis valinnut kanttarellin. Kouluttaja Irene esitteli hieman hajutunnistustouhuja oman koiransa kanssa ja kertoili kurssin sisällöstä. Tavoitteena olisi saada koirat toimimaan hajulla niin, että voisimme ihan lennosta näyttää sille uutta etsittävää asiaa ja se sitten lähtisi jäljelle. Saas nähdä, mihin asti me tämän viiden viikon rupeaman aikana ehdimme!

Kun koirat otettiin tositoimiin, oli tehtävämme seuraavanlainen: opeta koiralle nuuhkut eli haju, eli naksuttele sille purkissa olevan sienen tuoksuttelemista. Minttu tajusi parilla toistolla nokan tunkemisen lasipurkkiin ja hyvin nopeasti se ryhtyi myös haistelemaan sientä. Lähes huomaamatta se alkoi myös pidentää kestoa tehtävässä. Saimme paljon positiivista palautetta, ja kehotuksen siirtyä vaikeampaan harjoitukseen, nimittäin purkin liikutteluun ja maata kohti viemiseen. Tämäkin tehtävä onnistui hurjan helposti, ja naksuttelin vähän hajuradan läheisyyttäkin. Itse radalle varmaan edetään sitten ensi viikolla.

Lopputunnista päätettiin vielä kaikille ilmaisumenetelmä, itse valitsin maahanmenon. Mintun nopeaa maahanmenoa ihailtiin, ja naureskelin siinä vain, että kyllä tämmöisellä tokokoiralla nopsa maahan pitää ollakin. Myös Irene oli sitä mieltä että maahanmeno on ehdottomasti paras ilmaisumenetelmä Pötkölle, joten sillä mennään!

Tunnin sienestysrupeama oli kyllä pikkusheltille rankka. Yleensä kuulema yhden koiran kanssa työskennellään hajulla max 20 minuuttia, nyt meillä meni kevyesti puolisenkin tuntia. Muistin kuitenkin pitää välillä taukojakin, ettei koira kokonaan kyllästy.
Ensi viikkoa odotellessa! Olin itse niin innoissani, että naksuttelin sieniä talouden muillekin koirille hieman illan päätteeksi. Jännä nähdä, mitä tästä syntyy!

maanantai 15. heinäkuuta 2013

On the road

Torstaina karkasin töistä hieman normaalia aikaisemmin ja kurvasin rautatieaseman kautta kotiin. Matkalla mukaan tarttui etelän ihmeitä Fannyn ja Noonan muodossa. Kuhilaskujan pikapakkailun, äärimmäisen pätevän "hei mikähän tän numero oli ja onks kellään niitten majotusten osoitteita?"-pähkäilyn jälkeen Renault sullottiin hienovaraisesti täyteen tavaraa, nakattiin Minttu naapuriin hoitoon ja siskokset takakonttiin sekä sullouduttiin itsekin jonnekin tavaravuoren sekaan.
Kohti pohjoista!

Perus työpäivän mittaiseksi venyneen autoilun jälkeen ylitimme vihdoin ja viimein Suomen ja Ruotsin välisen rajan. Ensimmäisenä meitä tervehti mikäpä muukaan kuin Ikea, jonka ohi ajelimme jokseenkin hysteeristä yliväsymystä lähentelevässä mielentilassa. Selviydyimme kuin selviydyimmekin kuitenkin perille ensimmäiseen majapaikkaamme Luleåssa, nimittäin paikallisen koiraklubin mökkimajoitukseen. Paikalla oli lisäksemme vain yksi suomalainen perhe, joten saimme viettää yömme varsin rauhallisissa merkeissä.


Aamun valjetessa kampeuduimme myös ulkosalle, ja karu totuus majapaikastamme paljastui: mökkihän oli umpihomeessa! Sisäilma haisi jokseenkin kammottavalle, vaikkei sitä yön väsymystilassa ollut huomannutkaan. Käytetyt pyyhkeetkään eivät kuivuneet kosteassa ilmastossa. No, pihassa oli sentään agilitykenttä esteineen, mikä korvasi omalta osaltaan puutteita majoituksessa.

Aamupäivästä saimme vieraitakin, kun Linda ihastuttavine Kråkeslottets-sheltteineen kurvasi pihaan. Takapaksista loikkasivat ulos komeat ruotsalaisurhot Caddy ja Zeus, sekä ensiksi mainitun isoäidiksi esitelty Märtha-narttu. Kolmikko tuli mainiosti toimeen suomisiskosten kanssa, mitä nyt tyttäret hieman esittelivät hammaskalustojaan turhan innokkaasti kosiskelleille herrasmiehille.

Lindan rohkaisemina uskaltauduimme testaamaan myös kentän agilityesteitä, jotka poikkesivat ulkomuodoltaan hieman kotimaan vastaavia. Tummat kontaktit erikoisine pintoineen ihmetyttivät, eikä raskas pussikaan tuntunut Meelasta kaikkein omimmalta. Sainpa minä kokeilla ruotsalaisherrojen ohjaamistakin, kun sekä Caddy että Zeus tekivät kanssani yksinkertaista estesuoraa ja keppejä! Kaikki kolme koiraa voittivat meidät puolelleen käytöksellään, ihania, avoimia ja siliteltäviä tapauksia jokainen.



Aika kului nopeasti shelttikuulumisia vaihdellessa, ja pian huomasimmekin olevan aika rientää kohti kaupunkia, mikäli haluaisimme ehtiä sinne liikkeiden ollessa vielä auki. Koirat lähtivät tietenkin mukaan tutustumaan Luleån keskustaan, jossa kumpikin neitokainen käyttäytyi oikein asiallisesti. Ongelmitta istuskelimme hampurilaisaterioiden ääressä ulkosalla, koirat makasivat jaloissamme. Jälkiruokakahveja nautittiin jossain vähän tasokkaammassa kuppilassa, jossa väsyneet karvakaverit eivät vaivautuneet enää edes kerjäämään. Alkoi olla vissiin vähän pitkä päivä.


 Tutustuttuamme The Kaupunkiin, hurautimme Gammelstadiin, jonka kyltit olimme nähneet ohi mennessämme. Pakkohan siellä olisi olla jotain katseltavaa! Ja olihan siellä: vanhoja pieniä punaisia hökkeleitä, jokunen käsityökauppa ja pieni tila varustettuna erilaisilla maatilan eläimillä. Meela kävi aika kuumana lampaita nähdessään, mutta paluumatkalla se ohitti päkäpäät jo siivosti, kuten pienen sheltin kuuluukin. Muuten tutustuttiin kauempaa hevosiin ja kanoihin, jotka eivät niin paljon järkyttäneet sinisen mieltä. Lukuisten valokuvien, koirien poseeraamaan asettelemisten ja muiden tuikitärkeiden turistitoimenpiteiden jälkeen päätimme viimein raahautua takaisin koiraklubille. Sinä päivänä tuli ulkoiltua tehokkaasti yhdestätoista seitsemään, ja uni maittoikin epämääräisistä olosuhteista huolimatta jokaiselle!


 Lauantai starttasi jo neljän jälkeen aamuyöllä, sillä kisapaikalla Piteåssa täytyi olla jo kuudelta valmistautumassa päivän koitoksiin. Aiemmista katastrofeista viisastuneina varasimme rutkasti aikaa valmisteluihin, ja olimme paikan päällä ennen jo ennen kisatyöläisiä. No, ainakin siinä oli hyvää aikaa käydä vähän lenkkeilemässä, tutustua kisapaikkaan ja pystyttää teltta.

Kaikilla kisapaikalla nimittäin oli teltta. Isot, hienot näyttelyteltat joissa istua koko päivä suojassa auringolta. Kilpailut olivat hieman erilainen tapahtuma kuin kotosuomessa: niihin tultiin oikeasti isolla porukalla koko päiväksi, mieluiten yövyttiin asuntoautoissa kisapaikalla ja vietettiin koko viikonloppu tiiviisti agilitytunnelmissa. Päätimme itsekin kaivaa teltan autosta ja pystyttää sen ruokien ja muiden tykötarpeidemme suojaksi. Loppuviimein Fannyn alennusmyyntiteltta ajoi asiansa näissä tehtävissä, mutta ei se kyllä ihan kaikkein katu-uskottavin vaihtoehto siellä näyttelytelttameressä ollut.

Ruotsalaiset käytännöt poikkesivat Suomen oloista jonkin verran muutenkin. Aamulla meidän täytyi itse vetää nimemme yli listasta ja ilmoittautua näin paikalle. Samalla selvisi kilpailunumero, joka oli molemmissa luokissa (agi ja hyppy) eri. Ennen oman suorituksen alkua sisäänheittäjälle huikattiin oma numero, ja hän merkkasi magneettitauluun meidän olevan paikalla. Siitä taulusta oli tällaisen kieltä ymmärtämättömän tampionkin helppo seurata kisojen kulkua.

Työntekijöitä oli vähän. Kaikkein erikoisinta oli huomata, että tuomari teki paljon hommia tuomarointinsa ohella. Siinä missä suomalaistuomari on likimain pyhäksi julistettu henkilö jota pyritään avustamaan parhaan mukaan, sai ruotsalainen rakentaa radat yksin, nostella yksin rimoja ja pahimmillaan kerätä radalle jätöstelleen koiran kakkostarpeet pussiin. Jostain kumman syystä paikalliset eivät juurikaan lämmitelleet tai ulkoiluttaneet koiriaan, vaan lämppäpoluilla raikuivat vain tutut kotimaiset käskyt. Tästä syystä tavara suolistossa lähtikin usein liikkeelle siellä radalla, ja useampi koira pyllistyi kesken kisasuorituksen tyhjentämään suolensa sisältöä.

Tunnelma oli kuitenkin mukava! Fanny tulkitsi meille muutamien ruotsalaisten harmitelleen sitä, kuinka taitavat suomikoirat tulivat hakemaan heidän pinnensä (= LUVA) ja kansainväliset sertinsä, mutta hei ei me voida sille mitään, että ollaan agilityn kärkimaa! Usein kävikin niin, että kun huomasi ihailevansa jonkun koirakon menoa, oli kyseessä kotimainen kilpakumppani. Ruotsalaiskoirien koulutuksen taso ei ollut kovin kaksinen, vaan jopa kolmosluokassa mentiin sellaisilla kontakteilla, että useampi suomalaisohjaaja olisi saanut vakkarikouluttajaltaan piiskaa jos olisi antanut koiran roiskia sillä tavalla kisoissa. Ykkösluokkalaiset eivät välttämättä hanskanneet kaikkia esteitäkään, mutta ei se mitään: kivaa oli!
Yksi silmään pistänyt seikka oli myös, että usein virheen sattuessa ruotsalaiskuskin reaktio oli luokkaa ojdå, miksi sinä typerä koira sinne menit! siinä missä minä ja moni tuttu kartturi keskittyy syyttelemään itseään: miksi minä typerä ohjasin koirani tuonne!

Molemmat kisapäivät olivat oikein onnistuneita, vaikkei meidän koirille mitään tuloksia sieltä oikein tullutkaan. Fanny ja Noona ihastuttivat yleisöä nopeilla ja riskialttiilla suorituksilla, joita tultiin ihailemaan kasvotusten vielä ratojen jälkeenkin. Aina ei mennyt kuitenkaan ihan putkeen, ja neljä hyllyähän sieltä napsahti.

Meela kammosi kisapaikalla ollutta raskasta pussia, jonka se ohitti molempina päivinä agilityradalla. Myös oma ohjaukseni kepeille horjui, ja erikoinen rengas tuotti päänvaivaa, vaikka se sunnuntain radalla sitten suureksi riemukseni onnistuikin! Meininki oli hyvää ja radoista jäi ensimmäistä lukuunottamatta loistava fiilis. Lauantain hyppyrata oli etenkin ihan huippua, sillä Meela joka ei yleensä irtoa, tykitti lopun hyppysuoran menemään ihan täysillä! Kolmelta radalta haettiin jonkun tyhmän mokan takia hylsy, mutta viimeisellä hypärillä Meela loisti saaden vain yhden keppivitosen ja sijoittuen tällä tuloksella viidenneksi. Muistoksi saimme hienon mustavalkoisen ruusukkeen, mikä oli kyllä ihan positiivinen yllätys.

Kisapäivät sujuivat pituudestaan huolimatta nopeasti. Paloin niin jaloista kuin otsastakin. Saimme uusia kavereita suomalaisista koirakoista ja tutustuimme ruotsalaisiin ohjaajiin. Ensi vuonna uudestaan!


Piteåssa yövyimme paikallisen golfklubin tiloissa, joita voin kyllä suositella kaikille matkaajille! Mökkiimme olisi mahtunut viisi henkeä oikein kevyesti, ja tilat olivat ihan siivot. Iltasella käväisimme kaupungissa syömässä ja kävelemässä rannassa. Koirat jaksoivat sielläkin yllättää: olimme ihan varmoja, että ne olisivat väsyneitä lauantain kisapäivästä, mutta vielä mitä! Tytöt painoi menemään pitkin nurmikoita, ettei olisi ihan äkkiseltään uskonut niiden viettäneen koko päivän isoissa kisoissa.

 Sunnuntain kisojen jälkeen pakkasimme kamamme ja jatkoimme ajelua kohti pohjoista ja Norjaa! Tarkoituksenamme oli käydä Narvikissa fiilistelemässä maisemia ja yrittää päästä jo yöllä niin pitkälle kuin vain suinkin jaksaisimme ajaa. Meitä oli kisapaikalla varoiteltu matkan tylsyydestä, mutta vielä mitä! Maisemat muuttuivat aina vain upeammiksi kun mentiin kohti pohjoista, eikä autossa oikein malttanut edes nukkua. Jostain kumman syystä automme radiokin päätti virittää tunnelmaa valitsemalla jatkuvasti pianomusiikkia soittavan kanavan, jota sitten kuuntelimmekin kyllästymiseen asti.

Jossain vaiheessa alkoivat akut hyytyä, ja ryhdyimme silmäilemään tienpientareita vähän sillä fiiliksellä, että olisi kiva pysähtyä ja lykätä teltta pystyyn johonkin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pohjola on kivikkoista seutua, eikä teltanmentävää maaplänttiä meinannut löytyä mistään. Viimein meitä kuitenkin onnisti ja kurvasimme ihan kivojen näköalojen ääreen levikkeelle. Navakkaa tuulta vastaan taistellen lykkäsimme pystyyn pari kappaletta telttoja huikeassa kolmen plusasteen lämpötilassa sateen tihkutellessa yllemme. Suurimman osan ajasta uhrasimme pressun kiinnittämiseen Fannyn teltan ylle, ja hyvin kyllä kiinnitimmekin! Yöllä nousseesta myrskytuulesta huolimatta köysin ja kivin maahan juutattu pressu pysyi kuin pysyikin paikallaan.


On suoranainen ihme, että saimme kaikki nukuttua. Pressu ja sadesuoja pitivät melkoista mekkalaa yöllä, eikä lämpöäkään ollut kovin kaksisesti. Mikään ei kuitenkaan voi enää olla pahempaa kuin taannoinen mudileirin telttamajoitus, ja kunnialla tästäkin selvittiin! Koirat tosin eivät olleet aivan yhtä vakuuttuneita. Tiukalla kerällä jaloissani nukkunut Meela ei enää aamulla suostunut tulemaan takaisin telttaan, vaan juoksi ympäri leiripaikkaamme just sen näköisenä, että pörise vaan keskenäs siellä teltassas.

Matka jatkui kohti Narvikia, jossa päätimme lopulta käydä ihan vaan päiväselti. Majoittuminen Norjassa oli jäätävän kallista, eikä säätilakaan oikein suosinut. Kaupunkiseikkailumme ei itsessään ollut kovin tuottoisa, ikimuistoisimpana asiana voitanee mainita ruokailumme. Olimme jo pidemmän aikaa etsiskelleet jotain ravintolaa jossa olisi terassi, ja viimein löysimme sellaisen. Kun ryvettyneinä, juuri teltassa nukkuneen näköisinä, astuimme Fannyn kanssa sinne sisään, saimme huomata kyseessä olevan varsinainen fine dining-mesta, jossa kaikilla oli puku päällä ja kynttilät pöydässä. Ravintelin naistarjoilija suhtautui meihin nihkeästi, eikä ensin halunnut tarjota meille kasvispastaa, mutta sitten paikan hilpeä mieshenkilö pelasti tilanteen keksimällä päästään meille pasta-annoksen ja heittämällä hieman vielä läppääkin siinä. Saimme osaksemme jokseenkin sääliviä katseita, kun kerroimme menevämme ulos syömään: lämmintä oli ehkä viisi astetta ja tuuli niin, että painavat rottinkituolit kaatuilivat. Olipahan ainakin unohtumaton ruokailu!


Kaupunkikävelyn jälkeen lähdimme metsästämään nähtävyyksiä, ja löysimmekin ihan kivan näköalatasanteen, jolta Narvikia tuli ihasteltua hyvä tovi. Kaupunki olisi varmasti ihastuttanut enemmän jonain kauniina päivänä, nyt kokemus jäi vähän nihkeäksi. Tämän jälkeen päätimme lähteä ajamaan takaisin ruotsin Abiskoon ja pysähtyä matkan varrella aina, kun jokin kuvaamisen ja tutustumisen arvoinen paikka tulisi vastaan. Niitähän riitti! Sattumalta onnistuimme pysähtymään vielä levikkeelle, jonka alle laskeutuneelta rannalta näki merelle, jossa puolestaan hyppi pyöriäisiä. Mahtavaa!



Illan tullen saavuimme Abiskoon, jossa majoituimme luonnonpuiston retkeilymajassa. Heti illalla lähdimme pienten päikkäreiden jälkeen tutustumaan ympäristöön, sillä nähtävää todellakin riitti! Löysimme upeana kuohuvan kosken kallioineen, seikkailimme metsässä ja ihastelimme auringonlaskua.

Aamulla saimme pitkästä aikaa kunnon aamiaisen ja lämmintä kahvia. Sillä oli hyvä jatkaa päivän koitoksiin, joihin kuului lisää vaeltelua metsässä ja kotimatkalle lähtö. Muutaman tunnin saimmekin kulutettua varsin tehokkaasti kun kävelimme rantaan ihailemaan maisemia. Luonto on niin ihmeellisen kaunis, ettei sitä aina meinaa edes tajuta. Tällä reissulla oli koko ajan sellainen fiilis, että miten tämä on edes mahdollista.


 Jaloiteltuamme oli hyvä aloittaa yli viisitoistatuntinen matkamme etelään, jonne olimme luvanneet Fannyn jättää ja poimia samalla Myrnin Kristinan luota kotiin. Melkoinen koettelemus sekä meille että koirille! Matkaan kuului muutama poro, levottomia juttuja, huonosti nukuttuja tunteja huoltoasemilla ja kaikkea muuta, mitä nyt vain kuvitella saattaa. Seiskan aikaan olimme kuitenkin onnellisesti Vantaalla, jossa Fanny jäi pois kyydistä ja minä ja Anna keskityimme nukkumaan vielä pari tuntia lisää.

Myrn tosiaan vietti reilun viikon isänsä seurana ja kävi siinä sivussa Virossakin näytelmöimässä. Ensimmäisenä päivänään Myrn oli VSP-jun ja lunasti täten toisen JSERTinsä, toisena päivänä tulokseksi jäi ERI2 SA ja kolmantena pelkkä EH. Näemmä saan myös pikkutrikin mukaani syksyllä, jos vaikka se viimeinen junnuserti sieltä irtoaisi.

Kotiin saapuessamme meillä oli vastassamme onnellinen Minttu, jonka reipas koiranhoitajani Annastiina kävi vielä erikseen lenkittämässä, kun olin itse niin uupunut. Oli ihanaa nukkua omassa sängyssä kaikki kolme shelttiä vieressä, käydä kunnon suihkussa ja purkaa tavarat kasseista.
Reissu oli kuitenkin ihan mahtava, kesälomani ainokainen. Jo pohjoismaissa voi saada retkeilyltä irti vaikka mitä, ja varsinkin Abisko on sellainen paikka, jossa kannattaa käydä. Oli ilo matkustaa koirien kanssa, jotka olivat niin helppoja kuin nämä meidän. Joka päivälle oli energiaa, molemmat palautuivat mainiosti rasituksista, eivät stressanneet tai muutenkaan näyttäneet kärsivät matkaamisesta.
Tätä lisää, kiitos!

Lisää reissukuvia voi silmäillä täällä.
Videot Meelan kahdesta radasta löytyvät edellisestä postauksesta.

Ps. Saatoin varsin spontaanisti hymyillä ääneen huomattuani, että blogiin on saavuttu hakusanalla "pilasin koirani noudon" .