Torstaina karkasin töistä hieman normaalia aikaisemmin ja kurvasin rautatieaseman kautta kotiin. Matkalla mukaan tarttui etelän ihmeitä Fannyn ja Noonan muodossa. Kuhilaskujan pikapakkailun, äärimmäisen pätevän
"hei mikähän tän numero oli ja onks kellään niitten majotusten osoitteita?"-pähkäilyn jälkeen Renault sullottiin hienovaraisesti täyteen tavaraa, nakattiin Minttu naapuriin hoitoon ja siskokset takakonttiin sekä sullouduttiin itsekin jonnekin tavaravuoren sekaan.
Kohti pohjoista!
Perus työpäivän mittaiseksi venyneen autoilun jälkeen ylitimme vihdoin ja viimein Suomen
ja Ruotsin välisen rajan. Ensimmäisenä meitä tervehti mikäpä muukaan
kuin Ikea, jonka ohi ajelimme jokseenkin hysteeristä yliväsymystä
lähentelevässä mielentilassa. Selviydyimme kuin selviydyimmekin
kuitenkin perille ensimmäiseen majapaikkaamme Luleåssa, nimittäin
paikallisen koiraklubin mökkimajoitukseen. Paikalla oli lisäksemme vain yksi suomalainen perhe, joten saimme viettää yömme varsin rauhallisissa merkeissä.
Aamun valjetessa kampeuduimme myös ulkosalle, ja karu totuus majapaikastamme paljastui: mökkihän oli umpihomeessa! Sisäilma haisi jokseenkin kammottavalle, vaikkei sitä yön väsymystilassa ollut huomannutkaan. Käytetyt pyyhkeetkään eivät kuivuneet kosteassa ilmastossa. No, pihassa oli sentään agilitykenttä esteineen, mikä korvasi omalta osaltaan puutteita majoituksessa.
Aamupäivästä saimme vieraitakin, kun Linda ihastuttavine Kråkeslottets-sheltteineen kurvasi pihaan. Takapaksista loikkasivat ulos komeat ruotsalaisurhot Caddy ja Zeus, sekä ensiksi mainitun isoäidiksi esitelty Märtha-narttu. Kolmikko tuli mainiosti toimeen suomisiskosten kanssa, mitä nyt tyttäret hieman esittelivät hammaskalustojaan turhan innokkaasti kosiskelleille herrasmiehille.
Lindan rohkaisemina uskaltauduimme testaamaan myös kentän agilityesteitä, jotka poikkesivat ulkomuodoltaan hieman kotimaan vastaavia. Tummat kontaktit erikoisine pintoineen ihmetyttivät, eikä raskas pussikaan tuntunut Meelasta kaikkein omimmalta. Sainpa minä kokeilla ruotsalaisherrojen ohjaamistakin, kun sekä Caddy että Zeus tekivät kanssani yksinkertaista estesuoraa ja keppejä! Kaikki kolme koiraa voittivat meidät puolelleen käytöksellään, ihania, avoimia ja siliteltäviä tapauksia jokainen.
Aika kului nopeasti shelttikuulumisia vaihdellessa, ja pian huomasimmekin olevan aika rientää kohti kaupunkia, mikäli haluaisimme ehtiä sinne liikkeiden ollessa vielä auki. Koirat lähtivät tietenkin mukaan tutustumaan Luleån keskustaan, jossa kumpikin neitokainen käyttäytyi oikein asiallisesti. Ongelmitta istuskelimme hampurilaisaterioiden ääressä ulkosalla, koirat makasivat jaloissamme. Jälkiruokakahveja nautittiin jossain vähän tasokkaammassa kuppilassa, jossa väsyneet karvakaverit eivät vaivautuneet enää edes kerjäämään. Alkoi olla vissiin vähän pitkä päivä.
Tutustuttuamme The Kaupunkiin, hurautimme Gammelstadiin, jonka kyltit olimme nähneet ohi mennessämme. Pakkohan siellä olisi olla jotain katseltavaa! Ja olihan siellä: vanhoja pieniä punaisia hökkeleitä, jokunen käsityökauppa ja pieni tila varustettuna erilaisilla maatilan eläimillä. Meela kävi aika kuumana lampaita nähdessään, mutta paluumatkalla se ohitti päkäpäät jo siivosti, kuten pienen sheltin kuuluukin. Muuten tutustuttiin kauempaa hevosiin ja kanoihin, jotka eivät niin paljon järkyttäneet sinisen mieltä. Lukuisten valokuvien, koirien poseeraamaan asettelemisten ja muiden tuikitärkeiden turistitoimenpiteiden jälkeen päätimme viimein raahautua takaisin koiraklubille. Sinä päivänä tuli ulkoiltua tehokkaasti yhdestätoista seitsemään, ja uni maittoikin epämääräisistä olosuhteista huolimatta jokaiselle!
Lauantai starttasi jo neljän jälkeen aamuyöllä, sillä kisapaikalla Piteåssa täytyi olla jo kuudelta valmistautumassa päivän koitoksiin. Aiemmista katastrofeista viisastuneina varasimme rutkasti aikaa valmisteluihin, ja olimme paikan päällä ennen jo ennen kisatyöläisiä. No, ainakin siinä oli hyvää aikaa käydä vähän lenkkeilemässä, tutustua kisapaikkaan ja pystyttää teltta.
Kaikilla kisapaikalla nimittäin oli teltta. Isot, hienot näyttelyteltat joissa istua koko päivä suojassa auringolta. Kilpailut olivat hieman erilainen tapahtuma kuin kotosuomessa: niihin tultiin oikeasti isolla porukalla koko päiväksi, mieluiten yövyttiin asuntoautoissa kisapaikalla ja vietettiin koko viikonloppu tiiviisti agilitytunnelmissa. Päätimme itsekin kaivaa teltan autosta ja pystyttää sen ruokien ja muiden tykötarpeidemme suojaksi. Loppuviimein Fannyn alennusmyyntiteltta ajoi asiansa näissä tehtävissä, mutta ei se kyllä ihan kaikkein katu-uskottavin vaihtoehto siellä näyttelytelttameressä ollut.
Ruotsalaiset käytännöt poikkesivat Suomen oloista jonkin verran muutenkin. Aamulla meidän täytyi itse vetää nimemme yli listasta ja ilmoittautua näin paikalle. Samalla selvisi kilpailunumero, joka oli molemmissa luokissa (agi ja hyppy) eri. Ennen oman suorituksen alkua sisäänheittäjälle huikattiin oma numero, ja hän merkkasi magneettitauluun meidän olevan paikalla. Siitä taulusta oli tällaisen kieltä ymmärtämättömän tampionkin helppo seurata kisojen kulkua.
Työntekijöitä oli vähän. Kaikkein erikoisinta oli huomata, että tuomari teki paljon hommia tuomarointinsa ohella. Siinä missä suomalaistuomari on likimain pyhäksi julistettu henkilö jota pyritään avustamaan parhaan mukaan, sai ruotsalainen rakentaa radat yksin, nostella yksin rimoja ja pahimmillaan kerätä radalle jätöstelleen koiran kakkostarpeet pussiin. Jostain kumman syystä paikalliset eivät juurikaan lämmitelleet tai ulkoiluttaneet koiriaan, vaan lämppäpoluilla raikuivat vain tutut kotimaiset käskyt. Tästä syystä tavara suolistossa lähtikin usein liikkeelle siellä radalla, ja useampi koira pyllistyi kesken kisasuorituksen tyhjentämään suolensa sisältöä.
Tunnelma oli kuitenkin mukava! Fanny tulkitsi meille muutamien ruotsalaisten harmitelleen sitä, kuinka taitavat suomikoirat tulivat hakemaan heidän
pinnensä (= LUVA) ja kansainväliset sertinsä, mutta hei ei me voida sille mitään, että ollaan agilityn kärkimaa! Usein kävikin niin, että kun huomasi ihailevansa jonkun koirakon menoa, oli kyseessä kotimainen kilpakumppani. Ruotsalaiskoirien koulutuksen taso ei ollut kovin kaksinen, vaan jopa kolmosluokassa mentiin sellaisilla kontakteilla, että useampi suomalaisohjaaja olisi saanut vakkarikouluttajaltaan piiskaa jos olisi antanut koiran roiskia sillä tavalla kisoissa. Ykkösluokkalaiset eivät välttämättä hanskanneet kaikkia esteitäkään, mutta ei se mitään: kivaa oli!
Yksi silmään pistänyt seikka oli myös, että usein virheen sattuessa ruotsalaiskuskin reaktio oli luokkaa
ojdå, miksi sinä typerä koira sinne menit! siinä missä minä ja moni tuttu kartturi keskittyy syyttelemään itseään:
miksi minä typerä ohjasin koirani tuonne!
Molemmat kisapäivät olivat oikein onnistuneita, vaikkei meidän koirille mitään tuloksia sieltä oikein tullutkaan. Fanny ja Noona ihastuttivat yleisöä nopeilla ja riskialttiilla suorituksilla, joita tultiin ihailemaan kasvotusten vielä ratojen jälkeenkin. Aina ei mennyt kuitenkaan ihan putkeen, ja neljä hyllyähän sieltä napsahti.
Meela kammosi kisapaikalla ollutta raskasta pussia, jonka se ohitti molempina päivinä agilityradalla. Myös oma ohjaukseni kepeille horjui, ja erikoinen rengas tuotti päänvaivaa, vaikka se sunnuntain radalla sitten suureksi riemukseni onnistuikin! Meininki oli hyvää ja radoista jäi ensimmäistä lukuunottamatta loistava fiilis. Lauantain hyppyrata oli etenkin ihan huippua, sillä Meela joka ei yleensä irtoa, tykitti lopun hyppysuoran menemään ihan täysillä! Kolmelta radalta haettiin jonkun tyhmän mokan takia hylsy, mutta viimeisellä hypärillä Meela loisti saaden vain yhden keppivitosen ja sijoittuen tällä tuloksella viidenneksi. Muistoksi saimme hienon mustavalkoisen ruusukkeen, mikä oli kyllä ihan positiivinen yllätys.
Kisapäivät sujuivat pituudestaan huolimatta nopeasti. Paloin niin jaloista kuin otsastakin. Saimme uusia kavereita suomalaisista koirakoista ja tutustuimme ruotsalaisiin ohjaajiin. Ensi vuonna uudestaan!
Piteåssa yövyimme paikallisen golfklubin tiloissa, joita voin kyllä suositella kaikille matkaajille! Mökkiimme olisi mahtunut viisi henkeä oikein kevyesti, ja tilat olivat ihan siivot. Iltasella käväisimme kaupungissa syömässä ja kävelemässä rannassa. Koirat jaksoivat sielläkin yllättää: olimme ihan varmoja, että ne olisivat väsyneitä lauantain kisapäivästä, mutta vielä mitä! Tytöt painoi menemään pitkin nurmikoita, ettei olisi ihan äkkiseltään uskonut niiden viettäneen koko päivän isoissa kisoissa.
Sunnuntain kisojen jälkeen pakkasimme kamamme ja jatkoimme ajelua kohti pohjoista ja Norjaa! Tarkoituksenamme oli käydä Narvikissa fiilistelemässä maisemia ja yrittää päästä jo yöllä niin pitkälle kuin vain suinkin jaksaisimme ajaa. Meitä oli kisapaikalla varoiteltu matkan tylsyydestä, mutta vielä mitä! Maisemat muuttuivat aina vain upeammiksi kun mentiin kohti pohjoista, eikä autossa oikein malttanut edes nukkua. Jostain kumman syystä automme radiokin päätti virittää tunnelmaa valitsemalla jatkuvasti pianomusiikkia soittavan kanavan, jota sitten kuuntelimmekin kyllästymiseen asti.
Jossain vaiheessa alkoivat akut hyytyä, ja ryhdyimme silmäilemään tienpientareita vähän sillä fiiliksellä, että olisi kiva pysähtyä ja lykätä teltta pystyyn johonkin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pohjola on kivikkoista seutua, eikä teltanmentävää maaplänttiä meinannut löytyä mistään. Viimein meitä kuitenkin onnisti ja kurvasimme ihan kivojen näköalojen ääreen levikkeelle. Navakkaa tuulta vastaan taistellen lykkäsimme pystyyn pari kappaletta telttoja huikeassa kolmen plusasteen lämpötilassa sateen tihkutellessa yllemme. Suurimman osan ajasta uhrasimme pressun kiinnittämiseen Fannyn teltan ylle, ja hyvin kyllä kiinnitimmekin! Yöllä nousseesta myrskytuulesta huolimatta köysin ja kivin maahan juutattu pressu pysyi kuin pysyikin paikallaan.
On suoranainen ihme, että saimme kaikki nukuttua. Pressu ja sadesuoja pitivät melkoista mekkalaa yöllä, eikä lämpöäkään ollut kovin kaksisesti. Mikään ei kuitenkaan voi enää olla pahempaa kuin taannoinen mudileirin telttamajoitus, ja kunnialla tästäkin selvittiin! Koirat tosin eivät olleet aivan yhtä vakuuttuneita. Tiukalla kerällä jaloissani nukkunut Meela ei enää aamulla suostunut tulemaan takaisin telttaan, vaan juoksi ympäri leiripaikkaamme just sen näköisenä, että
pörise vaan keskenäs siellä teltassas.
Matka jatkui kohti Narvikia, jossa päätimme lopulta käydä ihan vaan päiväselti. Majoittuminen Norjassa oli jäätävän kallista, eikä säätilakaan oikein suosinut. Kaupunkiseikkailumme ei itsessään ollut kovin tuottoisa, ikimuistoisimpana asiana voitanee mainita ruokailumme. Olimme jo pidemmän aikaa etsiskelleet jotain ravintolaa jossa olisi terassi, ja viimein löysimme sellaisen. Kun ryvettyneinä, juuri teltassa nukkuneen näköisinä, astuimme Fannyn kanssa sinne sisään, saimme huomata kyseessä olevan varsinainen fine dining-mesta, jossa kaikilla oli puku päällä ja kynttilät pöydässä. Ravintelin naistarjoilija suhtautui meihin nihkeästi, eikä ensin halunnut tarjota meille kasvispastaa, mutta sitten paikan hilpeä mieshenkilö pelasti tilanteen keksimällä päästään meille pasta-annoksen ja heittämällä hieman vielä läppääkin siinä. Saimme osaksemme jokseenkin sääliviä katseita, kun kerroimme menevämme ulos syömään: lämmintä oli ehkä viisi astetta ja tuuli niin, että painavat rottinkituolit kaatuilivat. Olipahan ainakin unohtumaton ruokailu!
Kaupunkikävelyn jälkeen lähdimme metsästämään nähtävyyksiä, ja löysimmekin ihan kivan näköalatasanteen, jolta Narvikia tuli ihasteltua hyvä tovi. Kaupunki olisi varmasti ihastuttanut enemmän jonain kauniina päivänä, nyt kokemus jäi vähän nihkeäksi. Tämän jälkeen päätimme lähteä ajamaan takaisin ruotsin Abiskoon ja pysähtyä matkan varrella aina, kun jokin kuvaamisen ja tutustumisen arvoinen paikka tulisi vastaan. Niitähän riitti! Sattumalta onnistuimme pysähtymään vielä levikkeelle, jonka alle laskeutuneelta rannalta näki merelle, jossa puolestaan hyppi pyöriäisiä. Mahtavaa!
Illan tullen saavuimme Abiskoon, jossa majoituimme luonnonpuiston retkeilymajassa. Heti illalla lähdimme pienten päikkäreiden jälkeen tutustumaan ympäristöön, sillä nähtävää todellakin riitti! Löysimme upeana kuohuvan kosken kallioineen, seikkailimme metsässä ja ihastelimme auringonlaskua.
Aamulla saimme pitkästä aikaa kunnon aamiaisen ja lämmintä kahvia. Sillä oli hyvä jatkaa päivän koitoksiin, joihin kuului lisää vaeltelua metsässä ja kotimatkalle lähtö. Muutaman tunnin saimmekin kulutettua varsin tehokkaasti kun kävelimme rantaan ihailemaan maisemia. Luonto on niin ihmeellisen kaunis, ettei sitä aina meinaa edes tajuta. Tällä reissulla oli koko ajan sellainen fiilis, että miten tämä on edes mahdollista.
Jaloiteltuamme oli hyvä aloittaa yli viisitoistatuntinen matkamme etelään, jonne olimme luvanneet Fannyn jättää ja poimia samalla Myrnin Kristinan luota kotiin. Melkoinen koettelemus sekä meille että koirille! Matkaan kuului muutama poro, levottomia juttuja, huonosti nukuttuja tunteja huoltoasemilla ja kaikkea muuta, mitä nyt vain kuvitella saattaa. Seiskan aikaan olimme kuitenkin onnellisesti Vantaalla, jossa Fanny jäi pois kyydistä ja minä ja Anna keskityimme nukkumaan vielä pari tuntia lisää.
Myrn tosiaan vietti reilun viikon isänsä seurana ja kävi siinä sivussa Virossakin näytelmöimässä. Ensimmäisenä päivänään Myrn oli VSP-jun ja lunasti täten toisen JSERTinsä, toisena päivänä tulokseksi jäi ERI2 SA ja kolmantena pelkkä EH. Näemmä saan myös pikkutrikin mukaani syksyllä, jos vaikka se viimeinen junnuserti sieltä irtoaisi.
Kotiin saapuessamme meillä oli vastassamme onnellinen Minttu, jonka reipas koiranhoitajani Annastiina kävi vielä erikseen lenkittämässä, kun olin itse niin uupunut. Oli ihanaa nukkua omassa sängyssä kaikki kolme shelttiä vieressä, käydä kunnon suihkussa ja purkaa tavarat kasseista.
Reissu oli kuitenkin ihan mahtava, kesälomani ainokainen. Jo pohjoismaissa voi saada retkeilyltä irti vaikka mitä, ja varsinkin Abisko on sellainen paikka, jossa kannattaa käydä. Oli ilo matkustaa koirien kanssa, jotka olivat niin helppoja kuin nämä meidän. Joka päivälle oli energiaa, molemmat palautuivat mainiosti rasituksista, eivät stressanneet tai muutenkaan näyttäneet kärsivät matkaamisesta.
Tätä lisää, kiitos!
Lisää reissukuvia voi silmäillä
täällä.
Videot Meelan kahdesta radasta löytyvät edellisestä postauksesta.
Ps. Saatoin varsin spontaanisti hymyillä ääneen huomattuani, että blogiin on saavuttu hakusanalla "pilasin koirani noudon" .
