Viime lauantaina sain mahdollisuuden lähteä seuratovereiden kanssa Kurkimäkeen ACEn treenihallille Tiian oppiin. Olin useamman viikon jo ihan täpinöissäni tästä, nimittäin aiemmasta treenikerrasta on jo kammottavan paljon aikaa! Kokemukset ovat treeneistä olleet vain positiivisia, eivätkä muuttuneet tälläkään kertaa - olkoonkin, että kolmenkymmenen esteen treeniradan kirmaaminen otti kunnon päälle, meinasin kerran treenin aikana lentää persaukselleni ja koira kiroili päin naamaa enemmän kuin kotitreeneissä vuoden aikana yhteensä. Mutta paljon osattiin, paljon saatiin myös kotiin treenattavaksi.
Koska kysymys oli kuitenkin minun matkastani johonkin kauemmas kuin kotinurkille, ei kommelluksiltakaan vältytty. Heti aamusta olimme myöhässä aikataulusta, kun huomasin hukanneeni auton avaimet! Pihalla odotellut Maria puhdisteli autoani lumesta samalla, kun yritin keksiä, miten saisin housuni (ja sitä myötä avaimet) ulos juuri käynnistetystä pyykkikoneesta. Loppuviimein ne housut eivät edes olleet siellä, eivätkä kyllä avaimet housujen taskussakaan - nokkelana tyttönä olin unohtanut ne edellisiltana auton virtalukkoon.
Liikenteeseen päästyämme matka sujui rattoisasti liukastellen, mutta eiköhän Kuopion päähänkin mahtunut yllätyksiä. Juuri kun tietyöt päättyivät ja ajoväylä muuttui railakkaaksi satasen alueeksi, iskivät kaikki edellä ajavat liinat kiinni ja me tietysti perässä. Auto liukui eteenpäin hirveän rutinan saattelemana kuin liukkaan radalla konsanaan, eivätkä ainekset pahaan ketjukolariin olleet kaukana. Hetken aikaa sumassa seistyämme pääsimme liikenteeseen ja ajoimmekin kolaripaikan ohi. Jonkun toisen auto oli ottanut osumaa nokkaansa, mutta tilanne vaikutti muuten oikein siistiltä.
Saavuimme treenikentälle viisi minuuttia ennen vuoromme alkua, joten koirien lämppäämiselle ei siinä välissä ollut aikaa. Onneksi maksikoirat aloittivat, joten rataan tutustuttuani ehdin hyvin vielä lämmitellä autossa kohmettuneen Meelan treenikuntoon.
Rata oli haastava: oli vääntöä ja kääntöä, mutta toisaalta myös pitkiä suoria ja juoksupätkiä. Asetin tavoitteekseni, että pussille on päästävä. Loppuviimein suoritimme kuitenkin kaikki esteet.
Ensimmäinen pidemmän hinkkauksen kohta löytyi heti kepeiltä ja niitä edeltäneeltä twistiltä. Meela taipui kyllä kepeille niistolla hyvin, mutta jostain syystä ei enää kestänyt persjättöä ollenkaan! Kertasimme persjätön sääntöjä ja Tiia muistutti, ettei radan siinä kohdassa ollut mitään syytä edes pyrkiä kovin paljon koiran edelle, vaan se tulisi kyllä nätisti käteen muutenkin. Heti, kun itse hiljensin enkä vetänyt koiraa mukaan liikkeeseeni, alkoivat kepitkin sujua ongelmitta.
Takanurkan vaativimmaksi osuudeksi osoittautui (yllätys yllätys) valssihässäkkä, jossa koira olisi pitänyt viedä esteille itse peruuttaen ja ristiaskelin hypyille heitellen. Helppo homma, yeah right? Juu ei. Idea oli kyllä oikea, mutta tositilanteessa askelpituuteni oli tilanteeseen täysin väärä, jolloin en mitenkään ehtinyt tiputella seuraavalle esteelle hyvissä ajoin ennen koiraa. Kun askelpituus saatiin oikeaksi, ei esteille lähettelyssä ollut mitään ongelmaa, koko tilanne vain tuntui aivan jäätävän tahmealta, rumalta ja kömpelöltä. Tiia tosin rohkaisi minua, että parhaat ohjaukset tuntuvat ihan kamalilta, mutta toimivat kuitenkin hyvin. No, ehkä vähän treeniä tähänkin asiaan, niin alkaisi peruuttaminen radalla tuntua luontevammalta vaihtoehdolta.
Pussin jälkeinen pakkovalssi-valssi meni usein hieman hutiloimiseksi, ja tässä vaiheessa alkoi kaiken treenaamisen jälkeen askelkin painaa. Kakkoskierroksella kompuroin jalkoihini, mutta lopulta saatiin hyvä ja onnistunut suoritus alle. Putken pimeään kulmaan haku ei tuottanut ongelmaa, sen sijaan itse hituroin sen verran, että Meela ehti komentaa minua ennen seuraavan putken suorittamista iiiihan joka kerta.
Jos tuolla aiemmin alkoi kunto loppua, niin tässä vaiheessa alkoi olla meininki jo niin totaalisen väsynyttä, että ohjaaminen oli työn ja tuskan takana, eikä alkuradan skarppiudesta ollut tietoakaan. Vaan olihan sitä jo hinkattukin! Työstettiin vielä kuitenkin hammasta purren viimeinenkin pakkovalssi-jaakotus kuntoon, ja vasta sitten pääsi huilimaan. Kamerasta tosin loppui akku, joten radan loppukohdasta ei löydy videoita ollenkaan.
Vaikka treeni imi jo itsessään mehut ihan totaalisesti sekä ohjaajasta että koirasta, suuntasimme vielä porukalla jäähdyttelylenkille umpihankiseen metsään. Puolen tunnin ajan kahlailtiin syvässä hangessa, Meela koetti parhaansa mukaan vältellä innokasta koikkeri-kosijaansa ja pysyä pidempikoipisten tahdissa. Tyytyväisenä tuhisten se nukkuikin koko kotimatkan, ja emäntäväki saattoi hyvillä mielin lähteä vielä illaksi pikkujouluilemaan koiramaisessa seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti