Se tunne kun

Kuvasta poiketen täällä Joensuussa on oikeasti jo lunta. Paljon.

Viime tiistaina treenasimme pitkästä aikaa Noutajakoirien tokoryhmässä. Mukana oli Minttu, alustana pahasti jäähän mennyt tuttu varikko ja ryhmänä sekoitus kisaamaan tähtääviä, kisaavia ja perustokolaisia. Hyppäsin extempore kouluttajan rooliin, kun ryhmälle ei ollutkaan ohjaajaa. Samaan aikaan koetin treenata oman koirani, joka yllätti minut jälleen kerran olemalla hieno oma itsensä.

Tunnin aluksi tein muiden koirille luoksepäästävyydet, jätin siksi aikaa Mintun makaamaan paikalle rinkiin muiden ympäröimäksi. Se ei ottanut häiriötä muista koirakoista, minun puheestani tai liikkeistäni, vaan makasi varmana aloillaan sen suuremmin hötkyämättä. Käytin sitä esimerkkikoirana sivulletuloharjoituksissa, kontaktitreenissä ja niiden varioimisessa sivuaskelille, peruutuksille ja paikallaan kääntymisille. Minttu oli valtavan innoissaan, totteli pienintäkin vihjettäni ja keskittyi tekemiseen täysillä.
Se teki voittajaluokan kaukoja ja malttoi pysyä lähellä, kun avustin muutamia koirakoita kaukokäskyjen aloittamisessa.

Kesken tuntia yksi koulutettavista tuli luokseni kysyi varsin tutun kysymyksen, joka oli kuin omasta suustani joskus viisi vuotta sitten: Minkä ikäinen se on? Se on niin taitava, olisipa minunkin koirani joskus yhtä hyvä!
Silloin viisi vuotta takaperin minulla oli käsissäni Minttu, jonka kanssa tutustuin koiraharrastuksiin. Kävin ensimmäisillä kisatokotunneillani sillä samaisella kentällä, samaan aikaan tiistai-iltana, samassa kisaamaan tähtäävien ryhmässä. Ihailin kouluttajien koiria ja ryhmän pidemmälle edistyneitä ja toivoin, että joskus minunkin koirani. Siinähän me nyt oltiin, sen saman koiran kanssa.

Toivottavasti tuo koulutuksessa ollut henkilö kokee samanlaisen hetken joskus tulevaisuudessa oman koiransa kanssa. Ja ihan kaikki muutkin koiranomistajat, se on vaan nimittäin parasta.