Eilen itsenäisyyspäivänä juostiin vuoden viimeiset agilitykisat tutulla ja turvallisella JOAn kentällä. Molempien koirien kanssa oli juostavana kaksi rataa, jotka olivat kumpainenkin profiililtaan ihan mukavia. Pari ansakohtaa, ei mitään ihan järjettömiä kikkailuja, mutta kuitenkin tarpeeksi ohjattavaa kakkosluokkalaisille.
Meelalla oli hyvä draivi päällä heti ensimmäiseltä radalta alkaen, ja se painelikin menemään hirveän pätevänä. Kaksi kieltoa onnistuin aiheuttamaan kepeille ihan pöljällä ohjauksella, lopulta se totesi että ei vitsi mikä tumpelo, ja lähti kepittelemään ilman mitään käskyjä ihan itsekseen ja pääsimme sitten jatkamaan matkaakin... Kolmas kielto myöhässä olleelta pakkovalssilta, kun vedin koiran esteen ohi. Muuten ei sanomista, mutta hylsyhän se sieltä napsahti.
Toiselle radalle mennessä oli kamalan epävarma fiilis, oltiin vielä ihan ensimmäisiä! Kertasin rataa mielessäni ja tajusin, etten muistanut yhtään, miten sen loppu meni. Onneksi kisakaveri pelasti tilanteen! Juostiin hirveän hienosti, mutta taas kerran olin liian kiireinen kepeillä ja häiritsin koirani suoritusta. Kun rauhoituin, annoin koiralle kunnolla aikaa ja tilaa, sujuivat ne kepitkin ja radasta selvittiin kymmenellä virhepisteellä.
Minttu taas oli ihan täpinöissään radalle menosta ja pisti sikailudraivin päälle heti alkuunsa: se perhana karkasi lähdöstä! Siis karkasi! En ollut yhtään varautunut tällaiseen tilanteeseen mielessäni, enkä tajunnut toimia siten, kuin olisi pitänyt, eli viedä koira pois kentältä kokonaan. Tehtiin siis rata loppuun, selvittiin kontaktivitosella. Tämän jälkeen tein kuitenkin suunnitelman, että jos se porsas toisella radalla yrittää lähteä omin lupineen, niin sitten ei mennä radalle ollenkaan.
Tällä radalla kaarrokset venyivät ja paukkuivat, kun en tajunnut ottaa koiraa niin huolella haltuun joka käänteessä.
Kakkosradalla oltiin tekemässä superhienoa nollaa kontakteineen päivineen, kunnes renkaalta tullessa koira lukitsi väärän hypyn ja paineli sille, vaikka olin itse ihan eri suunnassa jo menossa. Huoh! Siinä oli serti lähellä! Kahden koiran kanssa kisaamisessa on se huono puoli, että pitäisi aina muistaa, kuinka erilaisia tapauksia ne ovat. Meela seuraa minua ja toimii kuin ajatus, Minttua pitää kääntää ratista kaksin käsin ja olla skarppina, ettei se estehakuisempana ehdi lukita välistä ylimääräisyyksiä.
Muuten rata oli hurjan sujuva ja olin tyytyväinen työskentelyymme - se viimeinen nolla tulee, kun on tullakseen. Meillä on kaikki ainekset kasassa siihen!
Iltasella aloittelin vielä koirien lihashuoltourakan ja hieroin Mintun läpi. Lavan takana oli jumi, samoin reidet tuntuivat kovilta. Venyttely täytyy lisätä päiväohjelmaan, nimittäin todella heikosti venyi etenkin takapäästään. Yön yli sheltti saikin viettää BOT-takki niskassaan, ja tänään on Meelan vuoro saada samanlainen käsittely.
Tämä päivä vietettiin puolestaan vuoden viimeisissä mätsäreissä, joiden pääpointtina oli treenata Myrnin kanssa sitä vuoden viimeistä näyttelyä, Messaria, varten.
Mukaan tarttui myös vanha herra Timi, joka pääsi pitkästä aikaa esiintymään veteraanikehässä.
Vetskuja oli ilmoitettu kisaan kuusi kappaletta, Timi näistä varmasti kaikkein persoonallisimpana esiintyjänä. Ikä ei paljon kymmenvuotiaan menossa näkynyt, kun herraskoira heilutti häntäänsä, komenteli, hyppi liikkuessa tasajalkaa ilmaan eikä olisi oikein malttanut seisoa paikallaankaan. Edellisestä kerrasta kehässä on toki aikaa, ja yllättävän hyvin homman idea palautuikin päivän edetessä mustan mieleen, varsinkin nauhakehässä se alkoi esiintyä jopa edukseen!
Pariksi osui afgaani, joka esiintyi oikein edustavasti. Timi sai sinisen nauhan, mutta jatkokilpailussa yllätti voittamalla kolme muuta kanssavanhusta! Ilmeisesti koiran iloisuus ja hyväkuntoisuus hurmasi tuomarit, nimittäin hauskaa sillä ainakin oli.
Myrn esiintyi puolestaan loistavasti edukseen. Annoin sen ravata löysällä hihnalla, ja pikkumusta ravasi rennon näköisesti ympäri kehää. Seistäkin se jaksoi loistavasti, tuomarikin olisi saanut pusuja osakseen. Pariksi osui todella tasaväkinen valkkari, ja pitkän pähkäilyn jälkeen tuomari antoi meille sinisen nauhan. Nauhakehässä se sitten esiintyi vähän lisää ylväästi, ja voitti siniset aikuiset leikiten.
Tässä vaiheessa minulla oli kaksi koiraa sinisten BIS-kehässä, joten Anna sai valita, veisikö mieluummin Myrnin vai Timin. Jostain kumman syystä apulaishandlerini valitsi luppakorvaisen lintukoiran, joka tosin käyttäytyi vieraammankin kanssa hyvin, jos vain ruokaa oli tarjolla. BIS-kehä meni vähän sooloiluksi Timin osalta, kun se intoutui palkkanameista ja meinasi välillä nielaista handlerinsa käden kyynärpäätä myöten. Se sijoitettiin kuitenkin sijalle SIN BIS 3, samaan aikaan kun upeasti esiintynyt Myrn pokasi ykköspallin tuloksella SIN BIS1!
Aika huikea juttu!
Isäni oli nähnyt Timin esiintymisen bis-kamppailussa, ja ihmettelikin miten koira näytti kehässä siltä kuin se oikeasti tajuaisi jotain homman päälle ja nauttisi siitä. Nii-in, ei kai tuo nyt ole ihmekään, että koira jonka kanssa puuhastelu rajoittuu pitkiin lenkkeihin ja rapsutteluun nauttii yli kaiken siitä, että pääsee puuhailemaan jotain yhdessä ihmistensä kanssa.
Palkinnotkin olivat mieluisat: näyttelytuoli (olinkin jo harkinnut ostavani meille toisen!), matkajuomapullo (tämäkin oli hankintalistalla), vähän koiranruokaa, vinkulelu ja säilytysastia ruualle. Varsinkin uusi vinku on ollut aika pop shelttiporukassa, lenkillekään ei meinattu malttaa lähteä ilman sitä.
Näillä treeneillä on hyvä startata ensi viikolla auto kohti Helsinkiä ja Messukeskusta. Laittaa agilitymenot talvitauolle ja keskittyä pienten juttujen hiomiseen seuraavat pari kuukautta, kunnes kilpailuja järjestetään taas tänne susirajallekin. Kohta juoksujen myötä alkavat treenitauot molemmille sinisille, toiselle se kolme viikoa, toiselle toivon mukaan hieman enemmän ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti