Pikkuhiljaa takaisin agilitykentille

Kuvan Mintusta Savonlinnan kisoissa otti Miia K-M, suurkiitos!

Yksi kasvattajan tärkeistä tehtävistä on turvata pikkupennulle hyvät pohjat tulevaan elämään. Edward asuu luonamme hieman pidempään, joten sen kanssa pohjatyötä pääsen tekemään aivan erityisellä tavalla.
Pikkukoira onkin päässyt jo muutaman kerran auton kyytiin ja se matkustaa oikein reippaasti takakontissa. Äitienpäivää vietimme vanhempieni luona vieraassa asunnossa vieraiden ihmisten ja uuden koiratuttavuuden ympäröiminä. Pentu tutustui ympäristöönsä rohkeasti, eikä arastellut isoa koiraa tai vieraampia naamojakaan.

Viime viikolla fyssari kävi hoitamassa läpi molemmat aikuiset koirat, eikä pentu olisi malttanut olla pois hierontatilanteesta sitten millään! Paljon huomiota pikkusheltti saikin osakseen, minkä lisäksi totesimme Helin kanssa yhteistuumin, että sen kivekset ovat jo hyvää vauhtia laskeutumassa alas paikoilleen.
Molemmat merleni olivat oikein hyvässä kunnossa, ja Meelakin sai luvan jo palata tekemään hieman agilityjuttuja, kunhan vain aloitamme rauhallisesti. Kovin huonoon lihaskuntoon Meela ei tiineytensä aikana ole päässyt, eikä yksi pentu luonnollisestikaan kuluta narttua samaan tapaan kuin suurempi pentue.

Maanantaina siis pakkasin pitkästä aikaa molemmat agilitykaverit autoon ja hurautin hallille ryhmätreeneihin. Sisälle oli rakennettu kolmenkymmenen esteen rata, mutta päätin suorittaa siitä vain ensimmäiset parikymmentä estettä.

Minttu toimi hirmuisen kauniisti, eivätkä radalle osuneet putkiansat tai tyrkyllä olleet ylimääräiset hypyt paljon merleä kiinnostaneet. Suurin ilonaiheeni oli, kun saatoin jättää Mintun yksin kepittelemään ja kirmata itse jo edeltä suorittamaan pakkovalssia, joka sujui valtavan hyvin - taisi perjantaisella tehotreenillä olla osansa asiaan! Tekniikkakurssilla tosiaan kävimme läpi saksalaisia ja pakkovalsseja, joissa kummassakin koirani toimii hyvin, mutta ohjaaja voisi vähän rohkeammin lähteä liikenteeseen eikä odotella koiraa.

Meelaa varten laitoin pienen hyppyjä ja putkia sisältävän pätkän ja vaihdoin rimat ponnareihin. Kun puolisen vuotta sitten edelliskerran agilityesteitä nähnyt merleni sitten pääsi halliin, meinasi se räjähtää liitoksistaan. Esteillä sillä oli vauhtia enemmän kuin koskaan, ja pitkästä aikaa oma menoni tuntui siltä, etten oikeastaan tiedä mitä olen tekemässä. Mikä ero, kun tottui Mintun kanssa niin helppoon ja varmaan elämään!
Olin myöhässä heti ensimmäisessä takaakierrossa, eikä luotto koiraankaan ollut kohdillaan. Sieltä se kuitenkin tulee, hitaasti mutta varmasti. Viimeksi elin samanlaisissa fiiliksissä aivan Meelan agilityuran alkutaipaleella - puolen vuoden tauko on selvästi tehnyt tehtävänsä.

Alkukesän treenikerrat meillä menevätkin melko pitkälti kunnon palautteluun ja siinä sivussa yhteisen sävelen löytämiseen. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä tiedän jo nyt, että loppuvuodesta tulee agilityn osalta huikea, kun pääsen taas tekemään töitä raivokääpäni kanssa!