Kaltimon kierto

Näkymiä ensimmäisen vaaran huipulta. Oletan tuon lammikon olevan se Kaltimonjärvi, joka tässä oli tarkoitus kiertää.

Patikkakärpäsen puraistua eivät edes huonolta näyttäneet sääennusteet voineet estää meitä suunnittelemasta yhtä hieman pidempää erästelyretkeä. Viikonloppu muuttui kuin muuttuikin yhden äkin aurinkoiseksi, kun Annan ja Jaanan kanssa pakkasimme rinkat selkään ja karautimme Enoon Kaltimon kierrolle.
Koirista mukana olivat vain Meela, Myrn, Savu ja Hupsis.

Idea retkeen lähti kesällä, kun sosialisoin työpaikaltani valtaisan määrän lähialueiden patikkareittien karttoja. Kaltimon kierto on 25km pitkä rengasreitti, josta löytyy harmillisen vähän informaatiota netistä. Joensuun kaupunki tarjoilee kuitenkin jokusen karttalinkin, joiden lisäksi turvauduimme tämän blogin sisältöön.
Reissun aikana saa kiivetä peräti seitsemän vaaran (joista korkein 268m korkuinen Mustavaara) ylitse, eikä kahteenkymmeneenviiteen kilometriin ole saatu sijoitettua kuin kaksi laavua, joista toinen typerästi aivan reitin alkupäässä. Kierros on nousujen ja laskujen mukaan luokiteltu haastavaksi, eikä sitä ihan hirveän ripeästi kykene taittamaan. Ensimmäisen päivän aikana kävelimme 14km ja siihen kului aikaa noin kahdeksan tuntia. Toisena päivänä taitettavaksi jäi 11km, ja se sujui nopsakkaasti helpomman maaston ansiosta.
Kiertosuunnaksi valitsimme myötäpäivään etenemisen, toiseen suuntaan laskut olisivat voineet alkaa tuntua melkoisen itsetuhoiselta.

Vaikka infoa ei hirveästi reitistä löytynytkään, oli se sen verran hyvin merkitty, ettei edes meidän kaltaisemme ryhmä onnistunut matkan varrella eksymään.
Olimme suunnitelleet yöpymisen Suppuranvaaraan laavulla, joka soveltui tähän tarkoitukseen mainiosti. Viimeinen lasku tosin meinasi viedä hengen itse kultakin, mutta laavulle pääsy oli kertakaikkisen palkitsevaa.

Seuraa hyvin paljon kuvia:

Toistaiseksi iloiset retkeilijät ensimmäisen vaaran huipulla.

Eräopas taukoilee ensimmäisellä laavulla. On rankkaa olla Työkoira!

Kuvittelin omistavani rinkan, mutta se paljastui vain suureksi repuksi. Ergonomiaa parannellaksemme kävimme läpi monet erilaiset viritelmät siitä, kuinka "rinkan" voi sitoa selkään pelkästään koiran monitoimihihnalla! Huh.
Kuvassa Jaanan taidonnäyte siitä, kuinka makuupussi köytetään kiinni ilman että se heiluu.

Spöltit kivellä.

Kummitustalo keskellä metsää! Lapinkoiraa ei pelota, vaan Eräopas käy tsekkaamassa reitin turvalliseksi.

Taas sitä ollaan jossain huipulla. Paljon oli pihlajaa ja ruskaa!

Olen vahvasti sitä mieltä, että reitti pääsee oikeuksiinsa erityisesti syksyllä. Kovin olisi tylsä maisema ilman tuota ruskaa!

Eno sijaitsee käytännössä Siperiassa. Todisteena siitä lumiset laikut syyskuussa. SYYSKUUSSA.

Tässä tullaan alas joltain mäeltä.

Taiteellisesti sommiteltu puu, kenties Mustavaaran huipulla.

Toisinaan polut ja tiet myös tulvivat, eikä märiltä kengiltä vältytty. Tämä oli suurin tulvakohta, kun vettä vallan virtasi tielle. Ilmeisesti reitti osaa olla melkoisen kostea muutenkin, sillä blogilähteessä oli kerrottu heidän kahlanneen vedessä.

Tuolta mäeltä tultiin alas! Aika jytäkkä.

Reitiltä löytyi paitsi paljon polulle kaatuneita puita, myös tällainen helkkarinmoinen louhos! Siinä meinasi usko loppua muiltakin kuin Meelalta. Itse konttasin kalliota pitkin ylös, sillä en olisi surkeine reppuineni pysynyt pystyssä.

Louhoksen toinen rinne. Tätä pitkin ei sentään tarvinnut edes yrittää kavuta.

Tässä välissä tapahtui yö. Ja ilta, jonka aikana paistoimme valmispinaattilettuja ja muhjuunnuimme laavussa. Vessakin löytyi, joskin sinne käveleminen oli melkoinen projekti. Yön ohjelmistoon kuului myös letunpaistoa, mutta minua ja trangiaa ei ole luotu siihen hommaan: kymmenen letun pakkauksesta kolme ei palanut totaalisen pahasti kiinni pohjaan, vaikka eivät kyllä ihan ehjiäkään olleet.
Yö laavussa meni melkoisen kylmissä merkeissä, ja kaivauduimme Meelan kanssa samaan makuupussiin joskus aamuyön pimeinä tunteina, vaikka koirilla olikin toppamanttelit jokaisella. Pakkasta ei kuitenkaan ollut, vaikka aamusellakin ilma oli varsin kirpeä. Täydellinen sää hinkata pohjaan palaneita lettuja irti pannusta ja tiputtaa lusikkansa lammen pohjaan.

Näkymiä laavulta, aamutiskin aikaan.

Aamiaista! Lifestylesti puuroa ja kahvia pinkistä muovimukista. Huomatkaa myös minun itse sytyttämäni nuotio.

Puurosen ja italianpadan jälkeen matkaan. Meelaa vähän arveluttaa, mutta metsää ainakin riittää.

Taiteellinen puu.

Jossain vaiheessa matkaa tulimme siihen tulokseen, että komeimmat maisemat tuli nähtyä jo eilen. Tasaista metsää riitti, eikä parin pienen vaaran laeltakaan oikein nähnyt mitään. Paljon metsäautotietä ja lopuksi tasaista pururatapohjaa. Nopea oli kävellä.

Viimeinen suklaatauko ja hieman väsyneet matkaseuralaiset.

Sunnuntain suurin nähtävyys: pitkospuut, jotka eivät olleet aivan totaalisen lahonneet!

Sellainen oli vuoden viimeinen patikkaretki! Seuraavaksi siirrämme suunnitelmat ensi kevääseen, jos vaikka olisimme metsikössä vallan kaksi yötä. Pieniä tarvikehankintoja tämä missio kuitenkin edellyttää, sillä toista kertaa en taida haluta joutua köytetyksi talutushihnalla rinkkaani.