Juokse vartti ympäri hallia täysillä, huuda ja huido. Samaan aikaan kouluttaja käskee sinua juoksemaan vähän lisää samalla, kun treenikaverit kentän laidalla nauravat ahdingollesi. Treenin päätyttyä voit joko a) kuolla tai b) oksentaa ja jättää kuolemisosuuden väliin.
Ihanaa.
Eilisen missiona oli siis Poksin kouluttajille (kuinka hieno status! Se olen minä ensi vuonna!) suunnattu agilitykoulutus Vähäniityn Sarin opeissa. Rata oli kiva muunneltava ja tarjosi ohjauskuviokikkailuja sekä sitä juoksemista vähän jokaiseen makuun. Itse tosin päädyin työntämään tuttuja ja turvallisia (huonosti ajoitettuja ja valuvia) valsseja joka rakoseen, vaikka vaihtoehtoina olisi ollut esimerkiksi persjättöä, japanilaista, poispäinkääntöä ja sensellaista proo-sälää.
Rataantutustumisen jälkeen joku suuressa nerokkuudessaan lohkaisi, että otetaan kaikki hei vartin pätkät kerralla tätä treeniä! Yeah right, agilitykuolema taattu!
Siinä vaiheessa kun yksi kerrallaan treenikaverit konttasivat varttinsa jälkeen pois radalta että ei koskaan enää, alkoi jo vähän jännittää. Ei nimittäin ollut mikään ohjauskuviokikkailujen keskus tämä rata kuitenkaan, vaan siihen kuului mm. hullu tykitys täysillä pitkin hallin laitoja, kun piti muka pysyä nelivedon perässä vaikka sieltä seinustoilta löytyi suoraa putkea ja semmoista, mikä ei ainakaan pahemmin treenikaverin vauhtia hidasta.
Sitten olikin meidän vuoro! Alku sujui helposti, ja jäätiin hetkeksi vääntämään Meelan kanssa ainoastaan putkijarrusta - kunnon käskytyksellähän sekin sitten löytyi. Kepit oli buenot ja ohjauksellisempi hyppyhässäkkä meni helposti, kun vain ohjaajakin pääsi kartalle että missä järjestyksessä ne esteet pitikään suorittaa... Ensimmäisellä pidemmällä pätkällä oma ohjaus tosin rakoili, luulin vissiin että oli kiire, vaikkei oikeasti olisi ollutkaan. Huolellisemmat viennit yhdelle hypylle ja putkelle olisivat tehneet radasta puhtaan.
Puomilla teki nätit kontaktit, mutta loppupätkän pakkovalssia ja niistoa jäätiin treenailemaan pidemmäksi aikaa. En uskalla lähteä liikkeelle, ja koira luki niiston sitten oman hitauteni takia viskiksi, mikä oli siltä ihan oikein. Tuli se niistokin sieltä sitten. Ja kun pakkovalssin tilalle laitettiin persjättö, josta lopulta uskalsin jopa lähteäkin tarpeeksi ajoissa, ei niistoa voinut pilata enää mikään!
Pienenä ekstrana tehtiin vielä japanilaistreeni keppien jälkeen, mikä olikin yllättävän helppo juttu, kun malttaa. Olin ensimmäisellä yrityksellä niin innoissani koiran onnistumisesta, että unohdin tehdä japsin jälkeen valssin. Toisella yrityksellä superhyvä, ja kolmannella pitikin sitten jo juosta koko loppurata maaliin. Japsilla kääntyi nätisti. Hyvä me!
Paljon saatiin taas kehuja, että kylläpä oli kivaa ja hyvä teistä tulee. Itse olin tässä vaiheessa tosin siinä oksentamispisteessä.
Mikähän siinä on, että aina Sarin treeneissä käydän kuoleman rajamailla?
Huono video. Kamerasta loppuivat patterit kriittisellä hetkellä, joten tässä nyt lähinnä kaikenmoista alkusäätöä ja ensimmäinen huonosti onnistunut persjättö radan loppuun. No, aina ei voi voittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti