Auringon myötä perässävedettävästä kaljusheltistä on muotoutunut energinen, joka paikkaan häntä tötteröllä viuhtova hassuttelija. Tätä uutta olomuotoa kutsumme kotoisasti Hullu-Matiksi.
Hullu-Mati juoksuttaa muuta laumaa hankiaisilla, touhuaa itsekseen keppien kanssa ja keulii tokokentällä. Hullu-Mati riistäytyy lapasesta agilitytreeneissä ja lipeää otteestani kuin saippuapala. Viime tiistaina Hullu-Mati sinkosi putkesta suoraan A-esteelle, vaikka olin itse menossa toiseen suuntaan, ja hyppäsi ylösmenokontaktin yli. Samainen yksilö oli torstaisissa rallytokotreeneissä niin liekeissä, että suoritti jokaiseen liikkeeseen jonkun ekstakeulimisen, kierimisen tai haukahduksen. Toisella kierroksella se jaksoi jo hieman keskittyä tekemiseen, mutta luulen meidän tarvitsevan vielä hieman treeniä ennen kuin voin hyvillä mielin viedä sen kilpailemaan ihan oikeisiin rallykisoihin.
Todettakoon kuitenkin, että tämä uusi, hieman kreisimpi mummosheltti on huippuhauska. Se intoutuu treeneistä aivan eri tavalla, ja jaksaisi tehdä vaikka miten paljon toistoja. Huraa pentuloma!
Agilitykuviotkin alkavat palautua mieleen, ja vaikka esimerkiksi sivuttaiselle hypylle irtoaminen oli vielä pari viikkoa sitten täysin hepreaa Mintulle, muistaa se nyt jälleen, mitä siellä radalla oikeasti pitäisi tehdä. Iltaisin koko päivän ympäriinsä pärissyt pikkukoira kiepahtaa ensin kippuralle jalkoihini sohvalle, ja sen jälkeen asettuu mukavasti sänkyyn tyynyn päälle.
Sellainen on Minttu.
Pienoiskoira Meela sen sijaan on pysynyt tasaisen varmana suorittajana. Agilityä olemme treenanneet kovin vähän, sillä oma keskittymiseni on ollut melko pitkälti kouluttamisessa ja ryhmätreeneissä ei oikein saa mitään aikaiseksi. Sen sijaan olemme tokoilleet, onhan tässä keväisiä kilpailujakin tiedossa lähitulevaisuudessa.
Terävän shelttini kanssa olen keskittynyt tokotreeneissä lähinnä häiriöiden sietoon. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun koira on kokeessa mennyt johonkin häiriöansaan. Se on palauttanut minulle omituisen karvatupon noutokapulan vierestä, tiltannut kaukoissa koska takaa kuuluu ääniä ja muuta sellaista pientä ja inhottavaa. Viime lauantain aamutreeneissä keskityimmekin nimenomaan näihin tilanteisiin.
Teimme kaukokäskyjä liikkurin ja yleishäirikön avustuksella. Ovea paukuteltiin, kuului niiskutusta, yskintää, valekäskyjä, maan taputtelua ja muuta sellaista. Tilanne oli vaikea, mutta Meela pystyi tsemppaamaan loppua kohti.
Toisena liikkeenä oli jäävä seisominen, johon saimme niin ikään liikkurin ja häirikön. Seuraamisessa koiran edestä käveltiin, taputettiin, kutsuttiin - ei mitään vaikutusta. Seisomisessa häiriö näkyi siinä, että hieman paineessa Meela ennakoi perusasennon. No eipä mitään, vaan keskityin palkkaamaan ihan vaan sitä seisomisen kestoa. Lopuksi heitin vielä noutokapulan paikkaan, jossa oli yksi nenäliina mytättynä maassa, ja vaikka Meela huomasikin nenäliinan, nosti se kapulan epäröimättä.
Hyvä pikkukoira!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti