Ruunaaretkeilyä syksyyn

Tämä maisema nähtiin vasta toisena patikkapäivänä, mutta koska se on hieno, saa se toimia kansikuvana tarinalle.

Edellisen Paimenpojan polkuilun jälkeen jäi fiilis siitä, että toinen retki on vielä tälle syksylle toteutettava. Ainoa vapaa viikonloppu oli keskellä syyskuuta, ja sormet ristissä seurasimme säätiedotteita, ettei vain sataisi. No vähän satoi ja oli harmaata, mutta ei voi aina ihan kaikki osua nappiin. Suuntasimme Lieksan suuntaan Ruunaalle Meelan ja Myrnin, sekä Jaanan ja Taikan & Savun kanssa. Minttu sai jäädä nauttimaan mukavista kotiolosuhteista Annan kanssa, ja se olikin todella hyvä ratkaisu. Oli nimittäin sen verran HC-koirareissu, että pieni Minttu olisi ehkä kuollut.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli kiertää parinkymmenen kilometrin mittainen Neitijärven kierros, mutta koska suunnitelmat eivät koskaan ole olleet meitä varten, lähdimmekin 31km Koskikierrokselle. Toisena päivänä tämäkin suunnitelma tosin kariutui, kun meille asetettiin kotiintuloaika, ja silpaisimme jokusen kilometrin pois suunnitellusta reitistä. Reitiksemme muotoukin siis sellainen "Koskikierros shortcut", jonka aikana ehdimme kyllä nähdä vallan mainiosti koskia ja kävellä sellaiset 26 kilometriä.

Jaanan kuva. Jaanan puhelin ottaa parempia kuvia kuin Canonin pokkarini. Buu.

Ylläolevissa kuvissa tiivistyy mainiosti koko reitti. Tai hei, yksi puuttuu! Nimittäin todella helppokulkuiset, leveät polut. Muutoin reitti tarjoili valtaisan kasan erilaisia siltoja, jokivarsimaisemia, parit kosket, helkkarin liukkaita pitkospuita sekä suomaisemaa. Netistä löytyvä kartasto oli hieman pelkistetty, ja matkan varrelta löytyi sellaisiakin kohteita joita emme printatuilta kartoiltamme löytäneet. Sen sijaan Ruunaan luontokeskus ilmeisesti olisi tarjoillut yksityiskohtaisempia reittikarttoja, mutta eihän me nyt todellakaan missään luontokeskuksissa maltettu vierailla ennen lähtöämme, vaan paineltiin saman tien poluille! Niillä poluilla paineltiin ihan hitsin kovaa vauhtia menemään, sillä maasto oli superhelppoa kaikkiin vaarakierroksiin ja ties mihin louhikkoihin verrattuna, joissa olemme aiemmin seikkailleet.

Koiria maisemassa! Jaanan kuva.

Jättiläismäinen muurahaispesä! Koirat antavat mittasuhteen asioille.

Keksittiin ihan itse lisäosa Carcassonneen: alueen rajoittaminen. Huonoin lisäosa koskaan, tietää Savukin. Jaanan kuva.

Tässäpäs tällainen erityishieno silta, joka lienee yksi Ruunaan The Nähtävyyskohteista. Kuvasimme aika sukkelaan, sillä paikalle alkoi valua hurjasti lapsiperheitä ja muita päiväretkeilijöitä, joten joku pikkulenkki lie kulkee tätä kautta.

Sillalta näkyviä kuohuja.

Ensimmäisellä kunnon pysähdyksellä oli tällainen tiskipaikka. Ihan okei.

Myry esittelee tiskimestoja.

Pari kilometriä supertylsää hiekkatietä.

Kieroja siltoja suossa.

Kiivettiin matkan varrella huikeaan näkötorniin! Koirat odottavat rinkkoihin köytettyinä.

Ihana auringonlaskuinen järvimaisemahan se siellä.

Viitisentoista kilometriä taitettuamme alkoi pimeys laskeutua. Siinä tuli vähän kiire, ja harpottiin menemään melkoista vauhtia, että ehdittäisiin laavulle ennen kuin olisi pilkkopimeää. Ohitettiin kiva veneenlaskupaikka, käveltiin harhaan ja löydettiin lopulta perille. Valtava oli kuitenkin harmistus, sillä joku hakkasi puita laavulla. Reitti oli muutoin kovin hiljainen (lukuunottamatta tuota siltakohtaa), mutta juuri sille laavulle osuivat ne ainoat yöretkeilijät, joihin törmäsimme! Voi rähmä.
Koska oli kuitenkin jo todella pimeää ja seuraavalle laavulle oli tulkintamme mukaan vielä joku kilometri matkaa, päätimme mennä koettamaan onneamme.

Meidät otettiin kuin otettiinkin koirinemme kaikkinemme vastaan, tehtiin pieni tila laavun nurkkaan ja istuttiin sitten koko porukalla tekemässä iltaruokaa nuotion äärellä.
Yöksi emme tietenkään voineet ottaa koiria muutenkin ahtaaseen laavuun, joten teimme niille tukikohdan pöytäryhmän alle. Yöksi oli luvattu sadetta, joten oli hyvä, että ne saivat edes vähän suojaa. Sadeviitoilla eristimme edes vähän maan kylmyyttä ja kosteutta, puimme kaikille elukoille BOT-takit niskaan ja köytimme ne kiinni penkkeihin. Hyvin ne siellä sitten nukkuivat, paitsi Myrnillä ja Meelalla oli nukkumaanmennessä joku kiukkutuokio, ja jostain syystä Meela halusi nukkua pöydän päällä siihen asti että alkoi sataa kunnolla. Ei voi aina pieniä shelttejä ymmärtää.
Tämä yö oli ehdottomasti se HC-osuus jota Minttu olisi vihannut, onneksi junnuosastolla on hieman enemmän huumorintajua.

Yö itsessään sujui melko levottomasti ja nukuttuja hetkiä oli äärettömän vähän. Aamuun noustiin aikaisin ja me Jaanan kanssa tapoimme aikaa valmistamalla pidemmän kaavan aamiaisen, sillä vesisade piti laavun sisätilan täysinäisenä emmekä oikein mahtuneet itse pakkailemaan rinkkojamme. Kun laavulla ollut perhe sitten jatkoi eteenpäin, pakkasimme mekin romppeet kasaan ja suuntasimme poluille keveässä tihkusateessa.

Seuraavan aamun äksönhetki: veneily! Koko hommaan turhautui puolisen tuntia, sillä veneiden nosto takaisin telakoille oli virtaavassa vedessä vaikeinta hommaa ikinä. Jaanan kuva.

Järvimaisemaa. Jaanan kuva.

En tiedä miksei meillä ole esim. pakastuspusseja vaan pakkaan kaiken aina entisiin leipäpusseihin! Myrn nukkuu ja ruokaa tulee.

Epätoivon carcahetki sammalikossa. Paras reissupeli muuten, sillä yksi ottelu kestää juuri sen verran, että padallinen italianpataa ehtii valmistua!

Sunnuntaimaastoista ei tullut otettua kovinkaan paljon kuvia, sillä vettä tuli taivaalta ja kamera sai asua rinkassa. Koska aamuinen veneily oli kaikkine veneen nostoineen aika tympeä kokemus, päätimme toisen veneretken sijaan koukata jonkun lisälenkin ja kävellä muutaman kilometrin verran helpossa maastossa sen sijaan, että olisimme taas soudelleet veden ylitse. Se oli ehkä virhe, sillä koko lenkin aikana emme löytäneet yhtään tulipaikkaa tai muutakaan hyvää istuskelumestaa, vaan kokkailimme ruokamme sitten märässä metsässä. Polut itsessään olivat kyllä mukavia kävellä.

Huikea eksymisen hetkikin koettiin siinä vaiheessa, kun törmäsimme metsästä luontokeskuksen pihaan. Kumpikaan ei todellakaan muistanut, missä suunnassa keskukselta nähden auton parkkipaikka oli, se kun oli jätetty jollekin vähän syrjäisemmälle parkkikselle. Piti ihan käydä respasta kysymässä, mutta lopulta löysimme sitten sinne autollekin. Hohhoi, ei voi kyllä aina ihan osata.

Autolle päästyämme heitimme vain rinkat selästä ja kävimme vielä pienen lisälenkin kautta katsomassa Neitikoskea. Koskelle vei helppokulkuinen siltareitti, jota pitkin kelpasi kiertää katselemassa kuohuja. Onneksemme koskessa oli vielä pari tyyppiä treenailemassa jotain koskenlaskujuttuja, joten vietimme hetken katselemalla sellaistakin aktiviteettia.

Koiraset koskella.

Ylvästä maisemaa.

Koski näyttää kyllä kuvassa paljon pliisummalta kuin olikaan.

Kas sellainen retki! Ruunaa oli kyllä tähän asti koluamistamme reiteistä kauneimpia, ja etenkin jokivarsia pitkin oli kiva kävellä. Polut olivat helppoja ja matkan varrelle sattui vain pari todella loivaa nousua. Ilmeisesti pintavettä olisi voinut keitettynä juodakin, mutta kannoimme omat vetemme. Reitin helppokulkuisuus näkyi myös koirissa: siinä missä ne ovat yleensä levänneet ruokatauoilla, leikkivät ne nyt keskenään aika riehakkaastikin. Toisena päivänä sitten oli kyllä väsynyttä porukkaa, sillä yöunet jäivät koirillakin köykäisiksi.

Kivaa oli ja hirvikärpässaldokin jäi omalla kohdallani ehkä viiteen (ja yhteen ötökkään jonka söin nukkuessani...) ja Meelalla yhteen. Nyt pitää vielä pyykätä koirat, sillä he ovat jokseenkin ryvettyineitä. Seuraavat yöretket tapahtuvat sitten ensi vuonna, mutta vielähän tässä ehtisi ennen lumia jokusen päivän polun koluamaan..! Ehdotuksia Pohjois-Karjalan alueelta otetaan vastaan.

Neljä kertaa huikeutta

Viikonloppu vierahti kivoissa merkeissä kotikisoissa tutulla kentällä. Eilen kisasin itse, tänään istuin kuulutustehtävissä talkooteltassa. Talkoot on minusta ihan huippuhauskoja! En minä ainakaan ihan äkkiseltään keksi kovin montaa hauskempaa tapaa viettää kaunista sunnuntaipäivää, kuin istua kavereiden kanssa katselemassa agilitykisoja, jutustella kisaajille ja tuomareille, iloita muiden suorituksista ja tietysti hoitaa tuiki tärkeää kuuluttajan pestiä siinä samalla. Ihana laji.

Melkoista tykitystä oli myös meidän lauantaipäivämme. Koskaan aikaisemmin ei ole tainnut tapahtua sellaista vahinkoa, että kuudesta kisastartista rykäistään merlejen kanssa neljä nollaa - melkein viisi, ilman yhtä ikävää kontaktikämmiä. Aika hyvä nollaprosentti, toden totta!



Meela oli lähtövuorossa aina toisena. A-agilityradalle lähdin varmalla meiningillä, vaikka huikeat kiihdyteltävät kohdat vähän tekemistä tarjoilivatkin. Onneksi tuomari oli kovin armollinen ensimmäisen putken jälkeen olleella hypyllä, eikä jaellut kieltoja kovin helposti erilaisista myöhästymisistä johtuvista pyörähtelyistä ollenkaan. Loppurata menikin sitten helposti, ja etenkin niistojen toimivuus näissä kisoissa ilahdutti kovasti!
Videolla ensimmäinen pätkä on A-radalta, ja tällä suorituksella nappasimme voittonollan ja toisen A-SERTimme!

B-agilityradalla meillä oli hyviä pätkiä, mutta HYL sieltä tuli. Meela otti kiellon yhdestä huonosti ohjatusta niistosta, ja tuli kuuleman mukaan yhdestä hypystä ohi kun yritin olla rohkea ja tehdä hienon persjätön. Loppuradalla kokeilin vähän kestoa kepeillä, eikä kestänyt siihen persjättöä kovin hyvin. Radan loppuosassa oli kuitenkin hyvä kohta treenata takaaleikkauksia, ja Meela meni koko loppuradan hurjan hyvin takaa ohjaten! Siitä olin ihan fiiliksissä, koska takaaohjaukset ovat olleet meille vaikeita ja niitä on treenattu paljon.

C-hyppyradasta oli rataantutustumisessa vähän jännitysmeininki, sillä tarjolla oli vähän putkiansaa ja suoralla spurttailua taas kerran. Suunnitelma kuitenkin toimi, ja Meela tuli kaikkiin ohjauksiin hurjan hyvin. Itseäni vähän harmittaa, kun nössöilin spurttailusuoran jälkeen tapahtuvalle putken jälkeiselle elämälle vähän huonon reitin, mutta hei: nolla mikä nolla! Tällä nollalla sijoituimme toisiksi, vain sadasosasekuntien päähän hyppysertistä. Aika huikeaa! Videolta näkee hyvin, että vielä saisi sekunteja pois ajasta ihan vain reittejä suoristelemalla, joten ei mitenkään huono veto.
On se vaan huikea pieni koira!


Minttu pääsi pitkästä aikaa kisaamaan, ja voi miten innoissaan se olikaan! Niin innoissaan, että karkasi hitsi vieköön A-agilityradalla startista! En osannut yhtään odottaa moista käytöstä, eikä minulla tietenkään ollut mitään suunnitelmaa, että mitä teen jos näin käy. Kun sitten lähdöstä kävellessäni näin, miten koiran silmiin syttyi sellainen hähää, nyt minä tulen!!-katse, sille kasvoi sarvet ja se lähti. Hirveässä paniikissa tein ainoan mitä osasin: ohjasin hirveällä kiireellä alun, kunnes kepeillä saatoin hengähtää. Olisi pitänyt käskyttää lujemmin, mutta toisaalta taas tiedän, etteivät lähdöt tule tämän koiran kanssa muodostumaan ongelmaksi. Rata oli todella sujuva, ja Mintun kanssa ehdin ohjauksiinkin ihan eri tavoin kuin Meelalla. Näppärästi uusin puhtaan radan myös Mintun kanssa, ja tällä nollalla sijoituimme kolmansiksi.

B-agilityradalla Minttu teki niin ikään hyvän radan, mutta radan jälkeen sain kuulla, että se oli hypännyt puomin kontaktin! Itse muka vielä katsoin, että hyvin ottaa kontaktin ja kutsuin mukaan, mutta rumasti se sieltä loikkaa alas. Harmitti hirveästi, sillä kontaktit kyllä voivat muodostua ongelmaksi, ja Minttu olisi pitänyt viedä moisen mokan jälkeen heti pois radalta. No, eipä tuosta voi syyttää kuin itseään ja toivoa, että loikkiminen ei tule tavaksi.

C-hyppyradalle oli taas ilo mennä Meelan nollatuloksen jälkeen, ja varma nollahan sieltä Mintunkin kanssa tuli. Hieman jännityksen hetkiä oli tarjolla lopun hyppykuviossa, kun hetkeksi hukkasin koiran selkäni taakse ja se meinaisi ajautua väärälle puolen hyppyjä.
Tulokseksi joka tapauksessa siis nolla, ja sijoitus taisi olla neljäs. Nyt Mintulla on viisi seitsemästä SM-nollasta kasassa! Katsotaan, josko pari irtoaisi vielä tässä syksyn aikana, niin saisi senkin projektin alta pois.

Toista näin huikeaa kisaviikonloppua ei varmastikaan ihan hetkeen ole tulossa, mutta tällä fiiliksellä jaksaa pitkään. Ilo on kisata noin ihanilla koirilla, jotka selvästi nauttivat kilpailemisesta ihan täysillä. Minttu etenkin muuttuu kisapaikalla ihan eri koiraksi; se vetää hihnassa, liehuu jaloissa, haluaa radalla ja sen silmät loistavat. Meela on enemmän tosikko, jolla halu radalle on kova, mutta sille mennään tekemään hommia ja hommat on vakava asia.
Ensi viikolla molemmat saavat nauttia alkusyksyn kisakarkeloista vielä Varkaudessa, jossa juostavana on kuusi rataa. Sitten vähän huilataan ja treenataan.

Rallytokotuloksia ja agilitykisailuja

Minttu joskus elokuun alussa luontopolkuretkellä.

Kas näin on Teemokin saateltu matkalle omaan kotiinsa. Pieni koira oli kovin onnellinen päästyään takaisin Katjan hoiviin. Meillä urosvahvistuksen palauttaminen näkyy ja kuuluu arjessa, kovin on rauhallista kun yksi touhottaja otetaan pois jaloista pyörimästä.

Lauantaina kisailimme kaikkien koirien kanssa rallytokoa oman seuran kisoissa. Anna omillaan, minä omillani. Radat menivät pääsääntöisesti hyvin, sillä kaikki koirat saivat kirkkaasti hyväksytyn tuloksen. Meela oli hieman kujalla homman luonteesta ja etsi kotihallista vain agilityesteitä. Pienen sheltin päähän ei mahtunut millään, että oikeasti ollaan jollain oudolla päiväkävelyllä. Minttu puolestaan oli ylenpalttisen onnellinen päästyään kisaamaan ja saatuaan oikeita tehtäviä. Niin tohkeissaan ja suloinen! Harmi kyllä ohjaaja suoritti molempien koirien kanssa yhdet kyltit väärin (osasin kuitenkin uusia!) ja Meelan kanssa jännitysmomentin tarjoili etutassun alle livahtanut hihna. Ei se onneksi sitten haitannutkaan, ja Meela taisi sijoittua kokonaiskisassa peräti viidenneksi.
Myrn ja Hupsis saivat molemmat koulutustunnukset RTK1, ja Hupsis vieläpä sijoittui kilpailussa toiseksi. Minttu ja Meela ovat molemmat kisanneet nyt kaksi kertaa, joten seuraavista kisoista mekin saamme metsästää koulutustunnuksia.

Viimeisen teemollisen iltalenkin yhteiskuvia.

Rallytokokisailujen jälkeen ajoin Meelan ja Teemon kanssa Kuopioon, jossa majoituimme Maikki-ystäväni luokse. Katja nappasi tältä reissulta tosiaan Teemon matkaansa, ja me ajoimme seuraavana aamuna Kurkimäkeen kisaamaan agilityä.

Meelan kanssa oli kiva kisata: oli hyvä fiilis, uskallus ja luotto koiraan. Tehtiin hyviä juttuja, mutta tehtiin myös virheitä. Ensimmäisellä radalle hylsy napsahti väärältä puolelta hypättyyn hyppyyn, toisella nolla oli keppivirheen päässä ja kolmannelta kannoin koko koiran pois, kun meni vähän tyhmäilyksi meidän molempien osalta.
Ei se mitään, suunta on oikea! Lauantaina kisaurakka jatkuu kotikisoissa tutulla kivituhkakentällä molempien koirien kanssa. Saas nähdä, mitä silloin tapahtuu!

Viikonlopun jälkeen iski Joen Yön Flunssa, kuten tätä tautia meillä töissä nimitetään. Perjantaina järjestettiin Joensuussa huikea kulttuuritapahtuma, jossa kaltaiseni kulttuurihenkilön osallisuus näkyi lähinnä 12 tunnin työputkena kaatosateessa. Vähemmästäkin sitä sairastuu.
Onneksi flunssaisena voi aina esimerkiksi hieman tokoilla, muistutella tunnaria ja muuta ei-niin-aktiivista.