Eräänä viikonloppuna kisattiin piirinmestaruuksista Pärnävaaralla. Kisakeli oli ihanan aurinkoinen, vähän syksyisen kirpakka. Oli pari shelttiä ja viisi rataa juostavana. Oli kivoja rataprofiileita, haasteita ja hyvä meininki. Sellaiset hyvänmielenkisat, vaikkei kyllä hirveästi mitään saavutettukaan.
Kaveri heitti kisojen jälkeen, että olisi voinut yhden kisavideon julkaista Facebookissa #HyväHiillos-ryhmässä. Se on semmoinen ryhmä, jossa voi kehua kisoja/ihmisiä/valkkuja/semmoista, jos olen oikein ymmärtänyt. Siitä tämän tekstin otsikko.
Taidan aloittaa kilpailuista kertomisen tällä kertaa lopusta alkaen, sillä päivän viimeinen rata oli ehkä ikimuistoisin koskaan. Siinä kiteytyi kaikki se hienous, joka näissä meidän "kyläkisoissa" aina ilahduttaa. Rataprofiili oli todella haastava (Milenan blogissa piirros), annettiin mahdollisuus ohjata putki kummasta päästä vain, samoin kepit. Keppien jälkeen piti painaa miljoonaa suoralle ja ohjata takaakiertoon. Kaikki olivat vähän epätoivoisia, kun piti lähteä moiseen tehtävään.
Meelan kanssa mentiin kokeilemaan, ei onnistuttu ja homma levisi sitten ihan käsiin. Ei se mitään, tiesin radan olevan vaikea meille. Kävin hakemassa terapiakoira Mintun, ja heitin pihalla että nyt tehdää nolla ettei jää paha mieli. Tehtiin.
Meininki radalla oli ihan jäätävä! Äkkiä tunnelma hallissa paisui MM-kisojen tasolle. Niistin Mintun kepeille, tein päällejuoksun ja sitten alkoi kannustus radan ulkopuolelta. Siellä oli kavereita Joensuusta, sekä yli sadan kilometrin päästä naapurikylistä, ja kaikki tsemppasivat meitä tekemään puhtaan radan ja juoksemaan kovempaa. Kannustusten ansiosta saatiin radalla hurja tsemppi päälle, ja väännettiin sellainen raivokas nolla juuri niin hyvin kuin pystyttiin. Radalta tullessa oli hyvä fiilis, oltiin todella tehty kaikkemme sen nollan eteen. En tiedä, onko niissä isoissa kisoissa tätä samaa tunnelmaa. Että voiko mennä Helsinkiin, ja siellä turkulaiset agilitykisoissa tutuiksi tulleet ihmiset huutaa äänensä käheiksi kentän laidalla. Onneksi ainakin Joensuussa se on mahdollista. Loppuvertailussa sijoituimme vieläpä toisiksi. Olkoonkin, että kyläkisojen varjopuolena serti jäi näissä geimeissä jakamatta, kun kisaajia oli niin vähän.
Jaana otti videon Mintun radasta. Onneksi otti! Meinasin ensin sanoa, ettei tarvitse. Alun kaksi hyppyä ja pakkovalssi putkeen puuttuu, mutta onneksi kannustus kuuluu ja kuuleman mukaan välittyy se tappamisen meininkikin katsojalle. Äänet päälle, tää on parasta!
Näillä kisafiiliksillä jaksaa ainakin läpi yhden lokakuun.
Muutoin kisoista ei jäänyt juuri jälkipolville kerrottavaa. Meelan kanssa tehtiin kaksi todella hyvää rataa, joista toisella tippui rima ja toisella umpikulman kepit olivat liian vaikeat. Ovat olleet vaikeat treeneissäkin, joten harjoittelemme lisää. Plussana kontaktit, joille pikkusheltti malttoi pysähtyä mallikkaasti ja tosiaan ne ehjät suoritukset. Menemme treenaamaan keppejä vähän lisää, ja ilmoittaudumme muutamiin kilpailuihin.
Mintun kanssa tehtiin myös toinen ihan hyvä rata, mutta tyhmäilyvarmisteluni koitui kohtaloksi. Oletin, että pienet koirat imeytyvät keppien jälkeen ansaputkeen, jos teen persjätön. Tein sitten valssin näppärästi koiran linjalle ja työnsin sen takaakiertoon. Hyllyksi meni.
Alla vielä Meelan rimantiputusrata, joka oli muuten tosi kiva. Olin ihan fiiliksissä noista kepeistä! Kontaktit on hitaat, mutta toisaalta olen tyytyväinen siihen, että maltti riitti pysähtyä kontaktipinnoille ihan kunnolla.
Kotona näytin videoita Annalle ihan fiiliksissä, koska olin tällä kertaa kisoissa ihan keskenäni. Anna oli BH-kokeessa, josta Myrn nappasi uuden tittelin nimensä eteen. Pieni sheltti teki ehkä koko kokeen parhaan tottisosuuden! Hienosti meni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti