Sattuu ja tapahtuu

Saaga

Ylläolevassa kuvassa on Saaga Mintuntytär, ihanainen sijoitusnarttuni C-pentueesta. Saaga oli meillä kyläilemässä viime viikon, sillä sopivasti kahtena viikonloppuna minulla oli asiaa Kuopion suuntaan ja siellähän se Saaga normaalielämässään asustelee. Lauantaina vein sen sitten takaisin, ja meillä kotosalla on ollut jokseenkin hiljaista pikkukoiran lähdettyä.

Ihastuimme pieneen trikkityttöön aivan valtavasti! Se sujahti lauman sekaan todella helposti ja asettui taloksi heti seuraavana päivänä meille tultuaan. Se rallitteli pellolla ja metsikössä äitinsä ja siskopuolensa kanssa, ihastui naapurin Sakari-setään (joka on koira. Sellainen pieni sekarotuinen) ja sai kaikki tututkin ihastumaan itseensä totaalisesti. Niin helppo koira kuin vain voi olla, ja jestas mitkä harrastusominaisuudet! Saaga on tutustunut agilitymaailmaan hyvin rauhallisesti, mutta sen kanssa on edetty selvästi oikein. Pikkukoira irtoilee esteille vallan mainiosti, lukee hyvin ohjauksia, on nopea ja ketterä ja vieläpä palkkautuu leluista hurjan hyvin.
Ei liene ihmekään, että jo viime vuoden loppiaisena vähän harmittelin, että olikohan fiksua antaa moinen kultakimpale muualle. Onneksi se meni juuri sellaiseen paikkaan, jossa sen hieno potentiaali pääsee näkymään ja siitä pidetään mainiosti huolta!
Toivon todella, että tulevaisuudessa häämöttävät luustokuvat ovat myös tämän pentueen kohdalla suosiollisia. Maailma tarvitsee ehdottomasti lisää Saagoja!

Vaan se Saagasta. Lauantaina ajoimme Kuopioon pienen kisareissun merkeissä yhdessä Iitan ja Ninan kanssa. Kuopiolainen ACE oli hankkinut uudet, päheät toimitilat ja treenihallin, jota oli tietenkin päästävä testaamaan! Vuokrasimme vallan mökin, sillä kisat olivat kaksipäiväiset ja tietysti halusimme ottaa kaiken ilon irti norjalaistuomari Jan-Egil Eiden radoista. Oltiin Meelan kanssa kisaamassa ihan kahdestaan, Minttu on ollut hieman selkäjuminen, joten ennen toista hierontakertaa se saa taukoilla agilitystä.

Vaan lyhyiksi jäivät meikäläisen kisat sinä viikonloppuna! Katselimme ensin kisanneet medit kaikessa rauhassa, ja menimme sitten omaan rataantutustumiseemme. Hallin keinonurmipohja tuntui kivalta kävellä ja rataprofiili tarjosi vauhtia ja haasteita sopivassa suhteessa. Oli kiva päästä kokeilemaan, ja viikonlopun teemaksi olinkin päättänyt, että nyt luotetaan ja kokeillaan niitä rajoja kun rataprofiilit sellaista vaativat.

Meelan kanssa oltiin starttivuorossa kahdeksansina. Lähdettiin radalle hyvällä draivilla, ja mielentila oli mainio koko koirakolla. Päästiin peräti yhdeksännelle esteelle, kun takaakiertoon ohjatessa polveni meni sijoiltaan ja se rata loppuikin sitten siihen. Jalan pettäessä onnistuin kyllä kierimään hyvin hallitusti istumaan nurmelle ennen kuin paikalle kiirehti porukkaa auttamaan meidät pois radalta. Lassiekoirani oli kuulema käynyt makaamaan siihen vierelleni, ja osa oli jo ehtinyt kauhistella että sattuiko siihenkin. Onneksi ei, aina sitä mieluummin itse loukkaantuu kuin että koiralle sattuu jotain!


Onni onnettomuudessa, että henkilökunnasta löytyi sairaanhoitajia, jotka tutkivat jalan ja antoivat erinomaista ensihoitoa. Kun lepäilystä huolimatta jalka ei sitten kestänyt painon varaamista sitten yhtään, ajettiin minut KYSsiin iltapäivystykseen. Jokseenkin tympeä ja huumorintajuton lääkäri (kun housujeni taskusta tipahti raksu, hän oikeasti nyrpisti nenäänsä ja kysyi: onko tuo kakka?) diagnosoi ongelmakseni sijoiltaan menneen polven, ja sain mukaan polvituen ja kyynärvauvat.

Sillä välin kun minä hengailin päivystyksessä, otti Iita pikapestin pikkukoiran ohjaimiin. Tuntui väärältä jättää Meelan kisat kesken, kun se oli niin kisamoodissa ja joutunut odottamaan koko päivän omaa starttivuoroa. Se on kuitenkin niin helppo koira, että lähtee kenen tahansa mukaan ja toimii radalla hyvin myös lainaohjaajilla. Olivat kisanneet pari todella hyvää hylsyä, mikä on hirveän hyvin ottaen huomioon sen, ettei Iita tosiaan ole koskaan edes kokeillut Meelaa! Pikkusheltti tosin ei irronnut lainaohjaajan kanssa edes sitä vähää mitä minun kanssani, ja kommentti olikin ratojen jälkeen että eipä oo ikinä tarvinnut juosta näin helkkaristi aksaradalla. Hah!

Kisojen jälkeen ajettiin sitten pienelle erämökillemme, jossa oli riemastuttava parinkymmenen metrin jyrkkä alamäki odottamassa. Uhkarohkeasti päätettiin kuitenkin että auto ajetaan alas asti että pääsen mökkiin sisään - ei olisi ehkä onnistunut kyynärsauvoilla mäkeä pitkin könkkääminen. Auton ylös saaminen olikin sitten projekti sinänsä, kun mäestä irtosi irtosoraa ja menopeli yritti sammua ihan koko ajan. Onneksi Nina on proo kuski, eikä jääty jumiin mökille!
Mökkimme oli hirmuisen luksus ja mukava nukkumapaikka, ilta meni kivasti päivän kisoja analysoiden ja saunaa lämmitellen.

Sunnuntaipäivän kisat peruin kokonaan, mutta tietysti katselin muiden radat. Tarjolla olisi ollut todella haastavia juttuja, jotka haluan ehdottomasti ottaa treeneihin mukaan, kunhan pääsen taas kentälle! Meelakaan ei onneksi joutunut istumaan koko päivää autossa, vaan sitä otettiin aina mukaan lämppälenkeille.

Suurenmoiset kiitokset vaan vielä tätäkin kautta kivoista kisoista, loistavasta ensihoidosta ja kaikesta kavereiden avusta viikonlopun aikana! Se kaikki oli kertakaikkisen korvaamatonta.
Nyt taidamme viettää vähän treenitaukoa, ja meikäläinen on sormet ristissä että polvi paranisi nopeasti enkä missaisi ihan kamalan montaa valmennusta tai kilpailua.