Olla tiukka ja kätevä, olla huikean pätevä

Minttu porhaltaa auringonlaskuun aikana, jolloin meillä oli vielä -30 pakkasta

Tulipahan käytettyä biisinsanoja blogiotsikkona edes kerran elämässä. Kuuntelin Kuopion kisamatkan ajan pelkästään Novaa, sillä vaihtoehtoinen radiokanava olisi autoni mielestä ollut Radio Dei. Nova soitti parhaat klassikot ja tyylikkäimmät uutuudet, kuten aina. Menomatkalla pikkutiellä liukastellessani fiilistelin Happoradion Ihmisenpyörän pätkiä, että kylläpä on muutamiin kohtiin niputettu agilityharrastus aika näppärästi.

Vaan se lyriikka-analyyseista. Agilityä tuli harrastettua pääasiassa Meelan kanssa viikon sisällä aika paljon. Oli ohjattua treeniä, valmennusta ja vielä kisatkin. Kamalasti kaikkea lyhyen ajan sisään, mutta kylläpä oli kaikissa edellämainituissa aktiviteeteissä mainio meininki!



Tiistaina oli Sarin valmennusryhmä. Radalla haastetta riitti lähinnä kinkkisessä keppikulmassa, ja koituipa tuo lyhyelle putkelle vientikin monen koiran kohtaloksi. Meelalle tämä oli loppujen lopuksi aika pala kakkua. Kepeille se kesti ihan mahtavan hyvin takaaleikkauksen, haki punaiseen putkeen kiltisti ja luukutti menemään sen suuremmin kyselemättä. Jouduin tosin hinkkaamaan sen kanssa loppuradan niistohässäkkää, sillä pieni hyvin irtoavainen shelttini ampaisi hyvin monta kertaa suoraan mustaan putkeen, eikä todellakaan tullut enää mihinkään niistoon. Pölö!

Videolla on suoritus pätkästä "vedä se nyt nollana läpi". Melkein vedettiin! Kuulema yhden esteen räjäytys oli ihan koiran vika, koska ohjasin Sarin mukaan kohdan joka kerta samalla tavalla ja rima pysyi. Uskallan luottaa siihen.
Oli muuten aika ylläri, että Meela muisti pöydänkin! Sitä ollaan tehty ehkä aluevalkassa viimeksi.


Viikonlopuksi lähdimme mukavasti mökkeilemään. Ajelin Liperistä lauantaiaamuna Sanna Kataisen agilityvalmennukseen, jossa teemana oli vauhti. Aikamoista haipakkaa radalla saikin painella! Kaikista takaakierto-persjättöehdotelmistani huolimatta Sanna laittoi minutkin tehtailemaan japseja joka ikiseen mahdolliseen paikkaan, ja voi elämä se oli vaikeaa. Japsit, varsikaan tuollaisissa kohdissa kuin tällä radalla, eivät ole mistään kohden vahvuuteni. Niitä hinkattiin kerta toisensa jälkeen, kun ohjaaja oli milloin myöhässä, milloin liian ajoissa, milloin muuten vaan epäselvä. Muutama onnistunutkin pätkä saatiin kuitenkin aikaiseksi, ja niistä on koostettu videopätkä treeneistä.

Treeneistä jäi kaikenkaikkiaan hyvä fiilis. Oli vauhtia, uskallusta ja luottoa. Meela osasi kaiken hienosti, mutta ei todellakaan paikkaillut ohjaajan kämmejä. Se on loistava opettaja. Kotiläksylistalle menevät ehdottomasti japsit ja takaakiertoihin lähetykset, ne kun saadaan kuosiin niin kylläpä tulee hieno paketti!

Treenien jälkeen ajelin takaisin mökille, jossa tosiaan vietimme viikonloppua vanhempieni Timi-koiraa vahtien. Kävimme valoisan aikaan hyvän lenkin metsäpoluilla ja jäällä umpihangessa kahlaten. Timi pyöri metsässä hajujen perässä ja kävi välillä moikkaamassa meitä muita. Illalla laiteltiin saunaa ja katsottiin Game of Thronesia hurjana maratonina. Voisiko parempaa lauantaipäivää oikeastaan edes toivoa?

Sunnuntaikin oli melko täydellinen. Sai rauhassa herätä, ulkoiluttaa koiria, syödä ja koomailla. Kisoihin tarvitsi lähteä vasta puoliltapäivin. Olin kuitenkin sen verran levottomissa tunnelmissa, että päätin lähteä kohti Kuopiota jo rutkasti etuajassa. Mikä lie etiäinen oli kyseessä, nimittäin puolivälissä matkaa Anna soitti, että Speedcrossini ovat pussissaan mökin eteisessä. Se oli kenkäpaniikin paikka! Onneksi matkan varrelle osui sopivasti Matkus, jonka jokainen kauppa tietenkin pursuili tammialennuksia. Pikakurvaus kauppakeskukseen, jossa urheiluliikkeen ystävällinen myyjä kaivoi minulle pikavauhtia kirkkaanoranssit nappulakengät kriteereillä mahdollisimman halvat ja kokoa nelkytyks. Voin kertoa, ettei ollut mikään helppo nakki se!
Kisoihin ehdin kuin ehdinkin hyvissä ajoin, mutta kiirefiilis jäi ikävästi päälle, mikä näkyi ensimmäisissä ratasuorituksissa. Henkinen valmistautuminen miinuksen puolella.

Palkintoporsaat ja kisakengät.

Meela lähti radoille koiristani ensimmäisenä. A-rata oli kivan virtaava ja helppo, mutta oma henkinen puoli ihan kuraa. Juostessani ehdin miettiä, että toivottavasti ei kenkä putoa ja monta muuta asiaa. Mitäpä muuta voi olettaa, kuin että hirveää rävellystähän siitä tuli ja hylsyllä maaliin. B-radalla meininki oli jo parempi, mutta syyllistyin meelanohjaamisen perisyntiini; oli muka kiire, ja ohjasin hutiloiden. Loppupuolella rataa Meela ei tullutkaan huonosti ajoitettuun valssiini, karkasi selän taakse ja teki kiellon. Siitä oli mahdotonta päästä enää kunnolla vauhtiin, ja kun tilanne olisi vaatinut pikaspurtin suoran putken jälkeiselle takaakierrolle, ei minulla tietenkään ollut enää mitään mahdollisuuksia. Toinen hyl. C-hyppyradalle mennessä totesin kisaseuralaisilleni, että nyt on ainoa kriteeri että ohjaan jokaisen esteen, ihan sama vaikka olisi muuten miten hirveää. Siellä tapahtui sellainen niinkutsuttu pakkonolla. Radalta jäi ehdottomasti elävimpänä mieleen, miten joka ikisessä kaarteessa huusin vain MEELA MEELA!!!! ja kalastelin hurjia kaarroksia tekeviä pikkushelttiäni näppeihin. Ei kovin nättiä, mutta nolla tuli. Ihan nopsakkakin sellainen, sillä sijoituimme lopulta toisiksi. Voittajakoirakkoon oli parin sekunnin ero, mutta ei kyllä mikään ihme huonoilla reiteilläni ja pelasteluillani.

Meelan kisasuorituksen parhaat kohdat olivat ehdottomasti kontaktit, joita treenailin hyllyradoilla ihan antaumuksella. Se suoritti myös 2/3 radalla kepit oikein, mikä on tosi hyvä. En tiedä miksi en osaa kisoissa ohjata koiraani kepeille. Aina joko olen sössimässä liikaa, tai sitten en auta yhtään. Supertyhmää ohjausta!

Minttu oli ihana luottokoirani, ja sen kanssa juoksimme kaksi agilityrataa. Etukäteen pelkäsin, että se lähtee totaalisesti lapasesta viikon treenaamattomuuden jälkeen. Mutta vielä mitä! Minttu oli hyvin kuulolla koko ajan ja pisti radalla parastaan.
A-radalla maltoin ohjata paremmin. Tiesin etteivät kenkäni tipu. Minttu teki tarkasti, ehdin valsseihin, ohjasin kepeille. Tehtiin nolla. Sekä ajanotto että käsiaika tosin prakasivat tässä vaiheessa, ja sain valita juoksenko radan uudelleen vai otanko ihanneajan. Valitsin jälkimmäisen, sillä yhden ylimääräisen radan juokseminen ei oikein tuntunut hyvältä idealta. Nolla mikä nolla.
B-radalla sama fiilis jatkui. Oli hirveän kivaa, kevyttä ja ihanaa. Kaikki meni juuri kuten suunnittelinkin, ja olimme koko ajan samalla radalla. Kuinka ollakaan, Minttu teki toisen nollansa. Nämä kaksi aginollaa riittivät siihen, että meillä on SM-nollat kasassa ensi kesän kisailuja varten. Ihan huippua ja mahtavaa päästä haistelemaan arvokisatunnelmaa ensimmäisen oman koirani kanssa. Sen koiran, jonka kanssa agility on aikoinaan aloitettukin.

Kas näin on Mintun nollaprosentti vuonna 2016 täysi sata. Toki takana on vain kaksi starttia, mutta silti!
Harmi kyllä kisoista ei ole videoita, sillä olin matkassa yksin ja kaikki kaveritkin kisasivat aika tiiviisti joko ennen meitä tai meidän jälkeen.

Kotimatka sujui sukkelasti mainiota kisakaudenaloitusta fiilistellessä. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

Lopuksi vielä lappalaisbonus, koska jälleen kerran jäällä otetuista siluettikuvista Hupsiksesta otettu kuva oli kaikkein onnistunein: