Hupsuttelua

Pikkuveljeni saapui hiihtoloman viettoon tänne itäiseen Suomeen. Olimme jo jouluna jutelleet hänen mahdollisesta huippu-urastaan agilityohjaajien fysiikkavalmentajana (hyvin aivopesty, minä!) ja silloin veljeni innostui, että voitaisiin käydä kokeilemassa agilityä ihan oikeasti. Joululomalla sitä ei ehditty kuitenkaan tekemään, mutta hiihtoloman ja minun ykkösvapaitteni sattuessa hyvin yksiin, päätimme yhteistuumin varata hallin Pärnävaaralta ja käydä siellä heittämässä nopeat treenit!

Veljeni ei tosiaan koskaan ole kokeillut agilityä, eikä muutenkaan juuri harrastanut koirien kanssa. Ensimmäiselle kierrokselle käytiinkin ohjauskuviot huolella läpi, ja annoin koirakaveriksi Mintun. Muutaman harjoituskierroksen jälkeen agility onnistui kummankin merlen kanssa yllättävän mallikkaasti, ja innostuttiinpa Facebookin puolella povaamaan veljestäni varakartturiakin koirilleni!
Kuvasin videoita, ekassa klipissä Minttu ja toisessa Meela.

Minttu <3

Toisena vapaapäivänä kävin tekemässä pihalla tokoja. Koirat olivat ihan innoissaan, kun kerrankin jotain vähän tapahtuikin!
Meelan kanssa treenasin lähinnä seuraamisen aloituksia ja kontaktin pitoa, ruutua ja tunnaria. Minttu sai puuhailla ruutua ja seuraamista. Mielentila oli molemmilla koirilla ihan katossa, ja ne yrittivät parhaansa kaikessa. Välillä meinasi mennä äänenkäytöllisesti överiksi, mutta ohjeistamalla kumpikin palasi takaisin hiljaiseen tokoruotuun, ja osasivat käyttäytyä loppuun asti.

Olen uskotellut kisaavani tokossa huhtikuussa, ja pitää varmaan käydä ainakin kokeilemassa. Treenattu on paljon, mutten todella tiedä miten ruutu ja merkin kierto toimisivat nykyään kisatilanteessa! Mutta ei kai sitä tiedä, ellei ikinä testaa. Muutenhan liikkeet on Meelalle ihan peruskauraa, mutta kisatilanne on se vaikea osuus. Harmi, ettei päästy viime kuussa järjestettyyn kokeenomaiseen treeniin. Olisi tullut tarpeeseen!

Gislin pitäisi ehkä vähän harjoitella tuota poseeraamista!

Pentu on saanut viikon aikana tutustua omaan treenihalliin ja vierailla kisaturistina. Ensimmäinen kerta Poksilla oli vähän turhan jännä, ja hallin tutkiminen olisi kiinnostanut enemmän kuin leikkiminen. Toisella kertaa Gisli oli kuulema leikkinyt hyvin. Lauantaina käytiin porukalla Kuopiossa Myrnin rally-tokokisoissa, ja Gisli päristeli hallissa menemään oikein reippaasti! Leikittiinkin vähän, ja palkkailin pentua kontaktista ja mukana hengailemisesta.
Kisatkin menivät hyvin - Myrn ja Anna tekivät kaksi AVOHYV-tulosta ja saivat sekä kakkossijan että tuomarin suosikki-palkinnon!

Gislin suuri projekti on ollut harjoitella näyttelyseisomista. Tältä näyttää pöydällä pönötys 10 viikon iässä:

Treenitaukoa

Kas näin koittivat maailman tylsimmät kolme viikkoa: merlet aloittivat varsin synkronoidusti juoksut! Piti olla ohjattuja treenejä ja aluevalkkaa, mutta koska seuramme halliin ei juoksunartuilla ole asiaa, niin ei ole sitten treenattu yhtään. Ilman agilityä en kuitenkaan ole selvinnyt, sillä tänään kävin ruokkimassa aluevalmennusryhmän keittolounaalla ja seurailemassa muutenkin treenejä. Valmennusten katsomisesta iskee aina hirveä treeni-inspiraatio! Onpahan sitten entistäkin enemmän intoa, kun päästään ensi kuussa taas treenailemaan.

Koska toistaiseksi olemme priorisoineet pikkukoiran kuvaamisen aikuisten ikuistamista tärkeämmäksi, on kuluneen viikon aikana tullut kuvattua lähinnä sopulipalloa. Valoa on edelleen työpäivien jälkeen tarjolla niin rajallisesti, että kunnon kuvaustuokioille ei meinaa löytyä aikaa. Onneksi nopeallakin ulkoilulla saa koiranpennuista takuula söpöjä kuvia!
Tässäpä muutama ottamani pentukuumeilukuva. Ihan vaan koska voin.

Ystävänpäivätuliainen

Toiset saa ystävänpäivänä ruusuja ja suklaata - meille muutti koiranpentu.
Pitkällisen etsinnän jälkeen mukavanoloinen pentu syntyi "lähemmäs kuin arvasimmekaan", nimittäin ruotsintuttavan pentulaatikkoon. Äitikoira Fiaan ja sen tyttäreen Jonesiin pääsimme tutustumaan jo viime syksyn ruotsinreissullamme, ja löytyypä sukutaulusta muitakin tuttuja koiria. Ei siis tarvinnut pitkään miettiä, haluaisimmeko pennun tästä pentueesta, jos sopivan oloinen narttu sieltä sattuisi löytymään.

Hän on Gisli, virallisesti Lovestain Too Glam To Give A Damn, yhdistelmästä Sumburgh Head's Rag Doll "Fia" x Request Mr Miracle "Atlas". Kävimme pari viikkoa sitten katsomassa silloin kuusiviikkoisia pikkusoopeleita, ja Gisli erottui joukosta selvästi edukseen. Se on sievä, tasapainoinen, rohkea ja leikkisä pentu, johon olemme parin ensimmäisen päivän perusteella enemmän kuin tyytyväisiä.

Isona Gislistä tulee toivottavasti Annan harrastuskoira ja minun näyttelytettäväni. Aika näyttää, syntyykö meille myös ensimmäiset soopelipennut!
Gislin kuulumisia ja kuvia tulen varmasti jakamaan myös toisinaan omassa blogissani, mutta kuten Myrninkin kohdalla, kirjoittelee Anna tarkemmin sen puuhailuista omassa blogissaan.

Viikonloppu meni pitkälti tien päällä. Perjantaina ajoimme Turkuun, jossa hyppäsimme laivaan kohti Tukholmaa. Yö meni pinnallisesti torkkuessa, sillä tietenkin perjantainen yölaiva oli täynnä bilettäviä nuoria, jotka remusivat menemään läpi yön. Parin tunnin yöunien jälkeen aamuvarhaisella astuimme maihin, ja ajoimme jokusen tunnin lisää Gislin kasvattajan Dijanan luo. Siellä meitä vastassa oli neljä pirtsakkaa pentua, sekä joukko aikuisia koiria. Päivä menikin nopeasti pentuja lällytellessä, koiramaailman kuulumisia vaihdellessa ja Gislin papereita kirjoitellessa.

Lauantai-iltana kävimme aikaisin nukkumaan, mutta vaikka olinkin hurjan väsynyt, ei nukkumisesta tullut oikeastaan mitään. Kun kello soi 02.15, pakkasimme itsemme ja pennun silmät ristissä autoon ja ajelimme takaisin Tukholmaan. Onneksi olimme varanneet ekstraa ajoaikaan, sillä sää tien päällä oli kamala! Välillä sumulta ei meinannut nähdä eteensä, ja välillä lunta tuli niin paljon että näkyvyys oli jo siksikin heikkoa. Selvisimme kuitenkin ehjinä laivaan ja aamupalalle, jonka jälkeen sekä minä että pentu nukuimme tyytyväisinä parin tunnin päikkärit.

Laivassa pentu käyttäytyi oikein esimerkillisesti. Se tutki reippaasti hytin, söi hyvällä ruokahalulla nappuloitaan, leikki ja nukkui. Myöskään autossa matkustelu ei pahemmin pikkuneitiä itkettänyt, vaan se torkkui pitkät pätkät häkissään takapenkillä. Aivan ihanteellinen matkakaveri!

Suomessa oltiin sunnuntaina illalla, ja samoilla silmillä ajettiinkin vielä Turusta Joensuuhun. Onneksi freesiä matkaseuraa löytyi Hyvinkäältä, kun ystäväni Iisa hyppäsi kyytiin. Kahvia kului useampi kuppi ja ajokeli oli todella kamala lumisateineen kaikkineen, pääsimme aamuyöstä ehjinä perille Joensuuhun. Heti sisälle päästyään autossa akkujaan ladannut Gisli tietysti sai hirmuiset leikkihepulit, kirmaili ympäri uutta kotiaan ja retuutti leluja sen suuremmin mitään arastelematta.
Onneksi se jonkin aikaa riehuttuaan sitten myös rauhoittui nukkumaan, sillä voin kertoa että viikonlopun todella vähäisen unisaldon ansiosta itse kukin alkoi olla siihen aikaan aamusta jokseenkin valmiina menemään omaan sänkyyn unille!

Tänään maanantaina kotiutuivat sitten kaikki aikuisetkin koirat hoidosta, ja pentu on otettu hyvin vastaan. Ketään ei oikeastaan aivan hirmuisen paljon ole kiinnostanut koko kakara, mutta eiköhän asenne muutu kun toiset tajuavat sen ihan oikeasti muuttavan meille.

Mielenkiinnolla odotan, kuinka pentuarki lähtee rullaamaan ja kuinka pikku-Gisli kotiutuu tänne Suomeen.

Inhokkitreeni

Siis mitä ihmettä tämä jäätävä loska ja vesisade helmikuun alussa oikein on! Koiriin kerääntyy lumipaakkuja, joki on taas ihan auki, kävelytiet muistuttavat luistinrataa ja pihalta lähtiessä saa kahlata nilkkojaan myöten sohjossa.
En tykkää. Eikä kyllä tykkää kukaan muukaan. Onneksi on kasa tammikuisia kuvia muistuttelemassa ihanista pakkaskeleistä. Minä nimittäin rakastan kunnon talvipakkasia ja kirkasta, raikasta talvisäätä.

Meela aloitti juoksunsa pari päivää sitten. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että hallille meillä ei ole asiaa ennen juoksujen loppua. Mälsää pikkukoiran kannalta, mutta Minttu on takuula innoissaan, se nimittäin pääsee nyt kaikkiin mahdollisiin viikkotreeneihin ja valmennuksiin. Toivon vain, ettei äitikoira aloita juoksujaan heti tyttärensä perään - viimeksi kun kaksikon juoksut alkoivat lähes päivälleen samaan aikaan.

Meillä on agilityssä kaksi viikkoa sama rata. Tämä siksi, että ensin harjoittelemme rataa Sarin opastuksella, ja seuraavalla viikolla pähkäilemme kotiläksyjen parissa. Tähän mennessä läksyjä on kyllä toden totta riittänyt!
Kahden viime viikon ohjelmana meillä onkin ollut tekniikkatreenit. Halliin on mahdutettu peräti kaksi erilaista pientä rataa, joista toisessa harjoiteltiin vähän kontakteja, itsenäistä keinua ja kepeille irtoamista. Toinen taas oli sellainen kuoleman hirvitysrata, johon jokainen agilityä harrastanut on varmasti joskus törmännyt.

Nimittäin tällainen:

Siinäpä hirvitystä koko rahan edestä!
Tällä radalla nimittäin perehdyttiin useisiin erilaisiin ohjauskuvioihin, joista suurin osa kuuluu ehdottomasti inhokkilistoilleni. Harjoiteltiin mm. päällejuoksut, välistävedot, serpentiinit, takaaleikkaukset vaakasuoralla rivillä ja siksakkina, valssit (siksakkina) ja serpentiini kauko-ohjauksena. Kaikki tämä molemmille puolille ja mielellään koko hässäkän ympäri. Voin kertoa, että vaikka hallimme onkin sellaiset 30m pitkä, sai sitä edestakaisin suoksemalla melkoisen hien sekä itselleen että koiralle.

Yllämainituista ohjauskuvioista itselleni ehdottomasti vaikeimpia ovat välistävedot ja takaaleikkaukset vaakarivillä. En ollut edes ajatellut että sellaisia takaaleikkauksia voisi tehdä! Välistävedot olisi näillä esteväleillä ollut todennäköisesti tehokkainta tehdä puolivalssein, mutta koska itse en polvivammaisena halua suosia liikaa pyörimistä, päädyin peruuttamaan. Peruuttaenkin neljän hypyn välistävedot onnistuivat, kun vain tarpeeksi pitkään ongelmoi!
Sen sijaan päälejuoksut ja serpentiini menivät kuin vettä vaan.

Ensimmäisellä kerralla treeneissä oli mukana Meela, jonka kanssa esimerkiksi nuo takaaleikkaukset sujuivat ihan näppärästi. Tänä tiistaina olin treeneissä vain Mintun kanssa, ja se ei vain voinut käsittää, miksi ihmeessä haluaisin takaaleikata noin pöljissä kohtaa. Mintun kanssa ongelmaksi osui myös oma rytmitys, sillä sen etenemisnopeus hidastuu entisestään, jos joudun ohjaamaan sitä takaa. En siis ikimaailmassa käyttäisi moista ohjauskuviota missään kisatilanteessa, mutta harjoitellahan aina kannattaa.

Mitkä on hei lukijat teidän treeneissä asioita, jotka on ihan totaalisen epämukavuusalueella?

Semmoistapa meille!
Nyt pakkaan Mintun autoseen ja suuntaan sen kanssa dobotunnille! Dobo on Mintun mielestä ihan parasta, ja se ei meinaisi antaa minun tehdä yhtään liikkeitä yksinään. Aina pitäisi päästä itse puuhaamaan.