Kevyt kesälomaretki Herajärvelle

Siellä se ehkä-Herajärvi siintää.

Herajärven kierros on matka Kolin kansallismaisemaan. Reitti kulkee metsäisillä vaaroilla poiketen parhaille näköalapaikoille. Kolin ja Pohjois-Karjalan monimuotoinen luonto on läsnä joka askeleella. Herajärven kierros kiertää Herajärven ja kulkee Kolin kansallispuiston halki. ...lupaa luontoon.fi-esittelyteksti Herajärven kierroksesta. Koli kuuluu luonnollisesti jokaisen itseään kunnioittavan itäsuomalaisen vaellusvalikoimaan. Siksi tämän kesän pitkä vaellus suuntautui juuri sinne, eeppisiin kansallismaisemiin Herajärveä kiertämään.

Retkiseuraksi lähtivät tällä kertaa Jaana & Taika + Savu, sekä uusi retkitoveri Tiina & Naawa. Omista koirista mukaan lähti vain Meela, koska arvelin Mintun lähinnä vihaavan metsässä monta päivää putkeen rypemistä.

Valikoimme vaellusreitiksemme tuon pohjoispään kierroksen, jonka lupailtiin olevan 35km pitkä. Siihen saisi kivasti tuhrattua kolme päivää, eli kokonaiset kaksi yötä maastossa! Suunnittelimme kivat, tasaiset päivämatkat, shoppailimme hurjan läjän ruokaa ja sulloimme vielä teltankin rinkkaan. Teltta olikin tällä reitillä ihan pakollinen varuste paitsi itikoiden, myös järjellisten yöpaikkojen vähyyden vuoksi. Toki reitin varrella on autiotupia ja varaustupia, mutta koiralauman kanssa sellaisissa yöpyminen harvoin on vaihtoehto. Reitti on myös ilmeisen suosittu, joten vähän joka paikassa törmää ihmisiin.

Tässä vaiheessa seuraa täysin maksamaton mainos. Pitkälle reitille omien vesien kantaminen tuntui typeryydeltä, joten satsasimme jokainen neljäkymppiä omiin Lifestraw-pulloihin. Kyseessä on huikea tuote: pullon sisään rakennettu Lifestraw-pilli suodattaa nimittäin likimain kaikki mahdolliset bakteerit vedestä. Tämä tietysti mahdollistaa sen, että tällaisella retkellä vettä voi kauhoa mistä tahansa vastaan tulevasta vesistöstä, eikä kukaan kuole janoon. Pilli ihan aidosti myös toimi, eikä juomavedessä tuntunut mitään outoja sivumakuja. Ihan parasta! Välillä tosin jouduimme ihan tosissamme etsimään vettä maastosta, sillä edes tämä maaginen pullo ei juuri houkutellut kaikkein likaisimpien mutaojien pariin. Ruuassa käytimme pintavettä, jonka suodatimme suodatinpussien tai kankaan läpi ja keitimme ensin kymmenisen minuuttia bakteerien tuhoamiseksi.

Näkymiä näköalatornista.

Koska reitti tosiaan poikkeaa parhaille näköalapaikoille, oli kiivettävänä melkoinen joukko hillittömiä vaaroja. Ensimmäinen niistä oli pahamainen Ryläys, josta olin etukäteen lukenut netistä villejä tarinoita. Dramaattisimmissa versioissa mäkeä kontattiin ylös voimien loppuessa, joten olin vähän peloissani tämän vaaran valloituksesta.

Turhaanpa pelkäsin! Alun kivikkomuodostelma oli kyllä hieman haasteellinen kavuttava, ja tasainen, jyrkkä nousu mäen laelle uuvuttava. Mutta jos tällainen peruslaiska agilityharrastaja selviää Ryläyksestä kahdentoista kilon rinkka selässään, niin kyllä siitä selviää moni muukin.
Joka tapauksessa Ryläyksen jälkeen suunnittelemamme ruokatauko tuli toki tarpeeseen, sillä matkaa oli taitettu siinä vaiheessa jo reilut kuusi kilometriä.

Ryläyksen laavulla oli kuitenkin ruuhkaa, joten taitoimme matkaa vielä näköalatornille saakka. Sielläkin oli porukkaa, mutta köytimme koirat puihin kiinni ja kapusimme itse torniin laittamaan ruokaa trangialla keitellen. Päivän ensimmäiset ateriat olivat aina lämmin kuppi-keittoja, joista omaani höystin rakettispagetilla, sillä pelkkä tomaattisoppa ei paljon vatsaa täytä.

Taikaa ei stressaa, vaikka ihmiset hengaileekin yläilmoissa.

Olimme alustavasti suunnitelleet hätävaramajoituksen Ryläykselle, mikäli nousu olisi ollut niin uuvuttava kuin pelkäsimme. Koska näin ei ollut, päätimme vielä jatkaa matkaa. Toki seuraavalle taukopaikalle Kiviniemeen oli yli 12km matka taivallettavana, mutta optimistisen asenteen omaavina totesimme, ettei se nyt vaan voi olla kovin rankkaa, jos Ryläys kerran on reitin kaikista pahin kohta.
No oli rankkaa. Oli mäkiä. 12 kilometriä on paljon. Rinkka on aika painava. Siinä vaiheessa kun kyltti lupasi, että Kiviniemi 3km, seurasimme hyväuskoisina reittimerkkejä ja kävelimme vähintään kaksi kilometriä lisää - tietenkin valtaisan vaaran kautta kulkien.
Kun illalla sitten viimein saavuimme Kiviniemeen, olimme kävelleet päivän aikana parikymmentä kilometriä.
Ensimmäisenä kohtasimme kivan rannan ja tulipaikan. Siinä oli kuitenkin väkeä, joten päätimme tehdä tiedustelureissun läheiselle laavulle. Sielläkin oli populaa, emmekä vaikuttaneet kovin tervetulleita heidän seuraansa. Päätimme katsastaa vielä itse Kiviniemen, mutta siellä yöpyminen olisi maksanut kympin, joten päätimme palata ensimmäiselle tulipaikalle. Se olikin mahtava idea! Teltalle löytyi tasainen paikka järven rannasta, mukavat kanssavaeltajat antoivat meidän lämmittää vettä samalla nuotiolla, ja Kiviniemessä yöpynyt toinen porukka lämmitti rannassa sijaitsevan saunan ja kehotti meitäkin saunomaan, kun kerran oli lämmin. Sauna pelasti päivän ihan totaalisesti!

Ei pöllömmät maisemat laitella iltaruokaa.

Sama maisema aamusella. Huomaa parhauden taiteltavat mukit!

Aamun jälkeen lähdettiin taas matkaan. Heti pian ylitimme pienen vesistön vetolautalla, ja sen jälkeen lähdimme etsimään Seppälän vedenottopaikkaa. Sinne emme koskaan päätyneet, vaan sen sijaan eksyimme jonkun mökin pihaan ja täytimme pullot sen rannasta. Olimme toivoneet ruokataukoa johonkin samoille kulmille, mutta koska tosiaan emme löytäneet hyvää nuotipaikkaa, söimme vain jotain snäksejä ja taivalsimme niine hyvinemme Pitkälammelle. Siellä olikin todella ruuhkainen nuotiopaikka, jonka ohi juoksi jatkuvasti retkeilijöitä, ja saimmepa yhden isomman vaellusporukankin seuraksemme ruokaa laitellessamme.

Pitkälammelle ei saanut majoittua, joten nousimme muutaman sata metriä rinnettä ylös Ylä-Murhiin. Siellä oli tupa, paljon lääniä teltoille sekä nukkumiseen tarkoitettu hökkeli. Meidän lisäksemme paikalla oli tietenkin myön muita majoittujia, mutta viimeksi mainittu hökkeli oli vapaana. Siispä suuressa nerokkuudessamme pystytimme teltan sen tönön sisään estääksemme itikoita häiriköimästä untamme ja mahdollistaaksemme koirille nukkumatilat teltan ulkopuolelta. Toimi ihan 5/5!

Päivän kävelyosuus oli kuitenkin jokseenkin maltillinen, joten päätimme tehdä lisälenkin Ennallistajan polkua pitkin pirunkirkolle. Siinäpä olikin huikea nähtävyys! Jyrkät rappuset veivä meidät kallioille, ja toki meidän oli ahtauduttava halkeamasta pirunkirkkoon. Käytävän perällä istui kuin istuikin itse piru - tai ainakin sellaisen mielikuvan antava kivenlohkare.

Kieleke on siinä.

Jaana laskeutuu kuolemaan, Tiina selvisi jo.

Siellä se piru hengaa kirkkonsa perällä!

Ilta menikin sitten hassunhauskasti iltapalaa nuotiolla laitellessa ja vaahtokarkkeja paistaessa. Vaahtokarkit ovat kyllä loisteliasta iltaohjelmaa tällaisille retkille! Lisää vaahtokarkkeja kaikille. 


Koska yöpaikkamme oli ruuhkaisa, päätimme aamulla vain pakata rinkat ja vyöryä takaisin Pitkälammelle tekemään ruokaa. Koirilla oli valtaisasti energiaa, ilmeisesti myös ne olivat nukkuneet yönsä hyvin. Sitten alkoi viimeinen rutistus kohti Kolia! Kymmenen kilometriä meille opastaulu lupasi, mutta kartta unohti mainita, että matkan varrelle sattui vielä sellainen kiva vaara kuin Mäkrä. Onneksi sen pystyi osittain kiertämään.
Mitä lähemmäs luontokeskusta pääsimme, sitä enemmän porukkaa oli liikenteessä. Viimeiset metrit Ukko-Kolin huipulle olivat hitusen tuskaisia, mutta sinne kuitenkin kiivettiin. Ukko-Kolin laella ihmisiä oli vaikka millä mitalla, mutta saimme kuitenkin napattua muutaman kuva, joista voisi valheellisesti luulla, että kyseessä on hyvinkin seesteinen paikka.

Tämän retken kokonaispituudeksi tuli kaikkine harharetkineen ja ylimääräisine iltalenkkeineen sellaiset 42km.

Maalissa! Tämän kuvan jälkeen Meela heittäytyi kyljelleen kalliolle, että jos kerran pysähdyttiin niin hänpä vaikka nukkuu.

Huhhei! Ihanaa oli päästä retken jälkeen suihkuun ja nakata kaamean hajuiset retkikamppeet pyykkikoneeseen. Yllättävän hyväkuntoisina me Meelan kanssa retkestä kuitenkin selvimme: seuraavana aamuna juostiin ProPerrolla 34 esteen rataa, ja kouluttaja totesi vaan että Meelalla taitaa olla sokka irti.
Jep jep. Aktiivista ja aina valmista harrastuskoiraa minä toivoinkin.