Lokakuu alkoi perinteisesti kisoilla Kuopiossa. Perinnehän syntyy heti, kun jokin asia tapahtuu esimerkiksi toista kertaa. Oli ACEn kisat sisähallissa, ja olin ilmoittanut Meelan neljälle radalle kisaamaan.
Jostain syystä ACEn kilpailut eivät ole olleet minua kohtaan kovin hyviä: ensimmäisellä kerralla rikoin polveni, toisella Meelan rokotustodistuksessa oli merkattu rokotukset väärin ja kolmannella Sagin ilmojärjestelmä oli jättänyt ilmoni lähettämättä. Tällä kertaa kuitenkin korjasimme kaikki aiemmat vääryydet moninkertaisesti!
Kisat alkoivat supermyöhään, mikä oli minun kannaltani supertylsää. Minusta on kivaa lähteä kisareissulle esimerkiksi yhdeksän aikaan aamulla, kun saa nukkua pidempään kuin arkena mutta pääsee heti kisaamisen makuun. On tyhmää vain lojua kotona odottamassa, että pääsee viimein kisaamaan! Ehdin käyttää koiria metsässä leikkimässä, syödä kaksi aamiaista (koska leipä oli todella hyvää) ja siivotakin koko kämpän, ennen kuin piti oikeasti lähteä kisaamaan.
Vastavuoroisesti kisat eivät toki loppuneet koskaan - pitkän kaavan kautta suoritetun mäkkireissun jälkeen olin kotona vasta puolilta öin.
Heti ensimmäinen hyppyrata näytti melko haastavalta, ja meitä ennen startanneilla medikoirilla ei paljon tuloksilla juhlittu. Oli tyrkyllä ansaesteitä ja vaikeahkoja juttujakin, mutta onneksi koiran kanssa mentäessä rata tuntui paremmalta kuin tutustumisessa.
Koska rataprofiili ei antanut tilaa nössöilylle, oli pakko uskaltaa kokeilla juttuja, kuten takaaleikkausta kepeille kisatilanteessakin. Jotenkin kummassa meillä meni kuitenkin tosi nappiin. Meela oli kuulolla, eteni hienosti ja oli koko ajan hyvä fiilis tehdä rataa. Nollahan sieltä tuli, ja sillä sitten päädyttiin tulostaululla johonkin kuudennelle sijalle.
Sama meininki jatkui seuraavalla agilityradallakin. Meela jopa vähän paikkaili, kun ohjasin hätäisesti. Nolla ja sija kolme.
Ja toisellakin agilityradalla! Ei mitään, mitä emme olisi osanneet tehdä yhdessä - kaikki vain sujui juuri eikä melkein nappiin, ja teimme töitä oikeasti yhdessä. Nolla sijalla kaksi.
Yhteensähän se tarkoittaa triplanollaa.
Triplanollaa, minkä olen laskenut yhdeksi meidän agilityelämämme virstanpylvääksi. Että sitten on jotain opittu, kun tehdään jossain kisoissa ne kolme nollaa. Nyt se on sitten tehty.
Viimeisellä hypärillä hyvä fiilis jatkui. Meela irtosi jotenkin tosi hienosti ja eteni ihan itse. Sitten se hyppäsi huonosti pituudelle ja kaatui nenälleen. Näin kaatumisen vain sivusilmällä, mutta pelästyin koiran satuttaneen itsensä ja keskeytin sen kisan. Meela oli kuitenkin ihan oma itsensä radalta tullessa, joten tuskin mitään kovin pahaa pääsi sattumaan. Yön se sai kuitenkin pitää BOT-loimea, ja fyssarikäynnin paikka voisi olla vaikkapa nyt.
Hyvin menneiden kisojen jälkeen ei haitannut, vaikka kotiin oli pitkä matka ja se piti ajaa ihan yksinään. Nova soitti minulle parhaat uutuudet ja klassikot, eikä takapenkin häkissä matkustava kisakaveri ainakaan valittanut, vaikka lauloin miten kovaa mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti